Yhä etelämmäs

Kuten edellisen päivän veneretkeily, oli torstain bussiajelu saaren etelärannalle Paleochoraan yksi mietintämyssystä pölähtänyt ohjelmanumero loman ajanvietteeksi. Aikataulusta olin tutkinut, että jos lähtisimme matkaan aamulla, takaisin päin tulisi linja-auto suunnilleen neljän ja puolen tai seitsemän ja puolen tunnin kuluttua. Kuulosti suunnitelmalta. Siispä kävelimme heti aamusta Hanian linja-autoasemalle lippuja ostamaan ja pian jo istuimme bussin penkissä kohti etelää.

Maisemat olivat vallan hienot ja niitä ihailin samalla kun reissusukan tekele edistyi. Valokuvien napsimien menomatkalla tosin jäi, kun sitä ei enää pystynyt samalla tekemään...

Parin tunnin matkustamisen jälkeen olimme perillä. Koska meillä ei ollut mitään hajua Paleochoran nähtävyyksistä, suunnistimme ensin kohti rantaa, jossa Libyanmeren aallot loiskuivat korkeina ja kiehtovina rantapenkereeseen.

Hotellilla Haniassa olimme syöneet aamupalan, mutta tuumaustauko vaati kahvikupillista. Vakakis Familyn leipomokahvila tupsahti eteemme kuin tilauksesta. Täälläkin tuotiin pöytään vettä koko pullollinen ennen kuin edes tilausta oli tehty. Päädyimme tilaamaan vähän pientä purtavaa kahvikupillisen kaveriksi.

Kun tilaamamme aamiaslautaset sitten tulivat, olisin pudonnut istualleni, jos en olisi jo ollut takamus tukevasti penkissä. Molemmille tuli niin paljon purtavaa, että jo yhdestä lautasesta olisi riittänyt syömistä meille molemmille.  Leivonnaiset olivat älyttömän hyvät, mutta valitettavasti vatsani ei vetänyt kaikkea. Kuten jo aiemmin olen todennut, Kreetalla ei annoksien koossa pihistellä.

Koska hoksasin liian myöhään servetin logon, on servetti kuvassakin jo likainen ja ruttuinen. Ihan puhtaan sain kyllä tilauksen mukana.

Tukevan aamupäiväpalan jälkeen jaksoimme taas jalkautua tutkimaan reissukohdettamme. Meri jaksoi jatkaa vaahtoamistaan ja oli hauska seurata lokkeja, jotka leikkivät tuulessa aaltojen yllä.

Reilun kahden tunnin kävelyn jälkeen olimme hämmennyksissämme. Tuli tunne, että nyt tämä paikka on nähty ja mitä ihmettä tekisimme lopun ajan. Päätimme istahtaa rannalle katselemaan merta ja miettimiään.

Reissusukanneulekin pääsi samaan kuvaan Libyanmeren kanssa.

Siinä penkillä istuskellessa luokseni käveli aikoja sitten vanhemmiltanni kadonneen Viiru-kissan näköinen uusi ystävä. Kun kyykistelin kuvatakseni kisua, se kiipesikin yhtäkkiä syliini ja alkoi kehrätä. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin istuskella vielä lisää ja silitellä kissaa.

Lopulta päätimme jatkaa matkaa ja kissa jäi penkille nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta.

Olin yhä ylen kylläinen aamun tankkauksen jälkeen, mutta setä alkoi valitella nälkäänsä. Ei siinä muu auttanut kuin astua sisään yhteen rantatavernoista. Jätimme väliin alkupalat ja yritin tilata mahdollisimman kevyttä syötävää eli täytetyt tomaatit. Oli näissäkin upottamista.

Ruokaillessa huomasin taajaman reunalla kukkulan laella rauniot. Vieläköhän tuolla ehtisi pyörähtää ennen paluubussin lähtöä?

No hyvinkin ehti!

Samalla bussilla mennen tullen matkusti muitakin päiväksi Paleochoraan. Heti perässäni Hanian linja-autoaseman lipunmyyntijonossa oli vanhempi englantilaismies rouvansa kanssa ja kuulin heidänkin ostavan meno-paluun samaan kohteeseen kuin mekin. Hymyilimme toisillemme useampaan otteeseen, mutta juttusille en rohjennut ryhtyä.

Olikohan mukana myös oman elämänsä Lisbeth Salander? Hotellilla minulla oli luvun alla kirja Tyttö joka leikki tulella ja samoilla busseilla kanssamme matkusti yksin nuori nainen pikimustissa hiuksissaan ja huulilävistyksissään. Hänestä tuli jotenkin väistämättä mieleen Larssonin kirjan sankari, vaikkei matkakumppanimme ihan niin nälkäkurki ollut kuin mielikuvitushenkilö Millennium-dekkareissa.

Paluumatkalla valmistauduin ottamaan maisemakuvia, mutta se ei ollutkaan ihan yksinkertaista, kun en enää istunut rotkon reunalla kaikissa kaarteissa. Yritin silti, vaikka ei niistä kummoisia tullut.

Hanian linja-autoaseman vastapäätä olevasta leipomosta ostimme seuraavaksi aamuksi leipää ja mehua sekä heräteostoksena seesamrinkelin iltakahville.

Eteläisen Kreetan auringon tuliset suukot kihelmöivät ihollani vielä kauan sen jälkeen, kun olimme jo palanneet takaisin hotellille, Pitikin mennä polttamaan olkapäänsä toiseksi viimeisenä kokonaisena lomapäivänä! Leppeä tuuli puhalsi pois tukalimman helteen, joten menin taas vanhanaikaiseen enkä muistanut, että auringonsäteissä on kova voima myös viileämmässä säässä.