Kurpitsa

Meillä on alakerran varastossa turhan työn säilömö. Eli vanha, iso jääkaappi täynnä aikaa sitten keiteltyjä mehuja ja hilloja. On tullut oltua ahkera, vaikkei olisi kannattanut. Varsinkin vuodelta 2012 on edelleen säilössä purkki ja pullo poikineen. Silloin oli tolkuttoman hyvä omenavuosi ja keittelin omenasoseita, -hilloja ja -mehuja viljalti yli oman tarpeen. Yli monen vuoden oman tarpeen. Mutta eihän niitä nyt toki poiskaan heitetä... ison työn tulosta ja onhan niihin sokeriakin työnnetty kilokaupalla.

Samassa kaapissa säilyttelemme pieniä vissypulloja ja Tallinnan tuliaisina saunajuomiksi tuotuja siidereitä, joita vielä hetkeksi riittää.

Koska jääkaappi on suuri ja päähäni on tullut tolkku, enkä säilö enää kesäisin lisää pulloja ja purkkeja kaapin uumeniin, siellä alkaa olla väljää. Siksipä sinne päätyi syksyllä kaiken kiireen keskeltä rauhallisempia aikoja odottamaan kesän ainoa suureksi varttunut kurpitsa. Siellä se kärsivällisesti jaksoi odottaa, että saisi oman osansa huomiosta Kotosen tädiltä. Mutta täti oli sydämetön ja jätti kasviksen huomiotta aina kaapilla saunan jälkeen pistäytyessään.

Kun kurpitsa alkoi katsella (todellakin!!) syyttävästi, oli vihdoin ryhdyttävä toimeen ja tehtävä siitä ruokaa. Jos siitä nyt enää oli syötäväksi... Katsotaanpa!

Isolla veitsellä kurpitsa halki - ei ollut mikään helppo homma - ja kas! Sisus on vielä aivan hyvä, terve ja raikkaankeltainen. Ulkopintaan syntyneet surusilmät olivat vain hätähuuto, että jos nyt et toimi, ei tarvitse toimia ollenkaan.

Vielä viimeinen väsynyt ja syyttävä katse suoraan sydämeen ja sitten nämä mustat silmät pääsivät tutustumaan kompostiastiaan sisältä päin.

Vaikka leikkelin ronskilla kädellä huonot kohdat pois, syötävää hedelmälihaa jäi vielä yllin kyllin. Osan pilkoin kuutioiksi, jotka keitetään keitoiksi ja osan viipaloin rouheiksi viipaleiksi uunipellille. Pelti uuniin 225 asteeseen 40 minuutiksi ja liha oli pehmennyt sopivasti ja oli helppo kaapia irti kuorista. Sen kun vielä sauvasekoittimella muussasi, niin herkullinen sose oli valmis käytettäväksi ruoanlaitossa.

Vakaa aikomus on keitellä sitä älyttömän hyvää kurpitsakeittoa, jota jo syksyllä 2016 tein. Mutta koska huushollissamme ei ollut sipulia, en päässyt sitä tekemään. Löysin netistä toisen ohjeen (alkuperäinen ohje Anna-lehden verkkosivuilta), joka pääsi testaukseen.

Kurpitsa-sinihomejuustokeitto

5 valkosipulinkynttä
700 g kurpitsaa kuutioina
2 rkl voita
ripaus cayennepippuria (ei ollut, jäi pois)
8 dl vettä tai kasvislientä
100 g sinihomejuustoa
(ripaus suolaa)

Sydämellinen valkosipuli <3

Hienonna valkosipulin kynnet.
Sulata voi kattilassa, hauduta siinä valkosipulia hetki, lisää kurpitsakuutiot, vesi (ja cayennepippuri). Anna kiehua niin kauan, että kurpitsa on kypsää ja pehmeää.
Soseuta keitto sauvasekoittimella.
Lisää joukkoon sinihomejuusto ja pyöräytä vielä sauvasekoittimella.
Kuumenna kiehuvaksi, tarkista maku ja lisää suolaa, jos koet tarpeelliseksi.

Ohje opastaa, että jos keitto on liian sakeaa, sen voi ohentaa vedellä. Mutta minun keittoni oli hyvin löysää, olisin toivonut siitä paksumpaa. En kuitenkaan käynyt sitä vehnäjauhoilla suurustamaan vaan annoin olla.

Keittoa ei voi syödä ilman hyvää leipää, joten olipa onni, että olin juuri paistanut ison kasan tuoreita sämpylöita! Taikinaan heitin vettä, hiivaa, suolaa, kaurahiutaleita, pellavansiemenrouhetta, kuorittuja auringonkukansiemeniä, hiivaleipäjauhoja, vehnäjauhoja ja valkosipulilla maustettua rypsiöljyä. Öljyn ostin joskus kauan sitten ajatuksena salaatinkastikkeista, mutta käyttämättä jäi. Nyt alkoi parasta ennen -päiväys paukkua, joten ajattelin ottaa liemen hyötykäyttöön, No huh - olikin tymäkkää ainetta ja sämpylöistä tuli vahvasti valkosipulisia. Ei haittaa, ovat silti hyviä.

Minkälaista se keitto sitten oli? Löysää kyllä, mutta aivan käsittämättömän hyvää. Nam, olisin voinut syödä koko kattilallisen kerralla!

Ohje opasti höystämään keiton sriracha-kastikkeella terästetyllä majoneesilla, mutta eihän meillä ollut kumpaakaan. Yritin koristella annokseni ranskankermalla, mutt se upposi löysän keiton läpi lautasen pohjalle.

Leipomisinto ei sämpylänpaistossa laantunut, joten paistoin vielä pullia ja kurpitsamuffineita. Muffineiden kanssa kävi hassusti. Taikina oli hyvin löysää ja pelkäsin niiden jäävän helposti liian raaoiksi. Kun ohjeen paistoaika (22 min) oli kulunut, tökin leivonnaisia tikulla ja tulin vakuuttuneeksi, että oli paras paistaa niitä vielä vähän. Kului toiset 20 minuttia ja vilkaisin vahingossa uunin suuntaan ja säikähdin. Muffinit olivat yhä uunissa!

No, eivät ne onneksi palaneet, pinta vain oli vähän kovahko.

Kun pikkukakkuset viettivät yön lasikannen alla, kosteus oli tasoittunut eikä pintakaan ollut enää kova. Sokeria näissä leivonnaisissa kuitenkin oli turhan runsaasti. Sitä jo aprikoin leipoessani, 3 dl kuulosti paljolta ja sitä se todellakin oli.

Pullanpaisto meni paremmin putkeen ja kun vielä tuunasin parista yksilöstä esimakua laskiaiseen, kahvileipä oli kohdallaan.

Oho, näin sitä päästiin kurptisasta sujuvasti laskiaispulliin... Sellaista se on, höpöttäjän elämä.

Isänpäivätouhuja

Tänä vuonna kävi niin, etteivät tyttäret päässeet isänpäiväksi kotiin ja sedälle, eli lasteni isälle, napsahti isänpäivän iloksi iltavuoro töissä. Tältä pohjalta olikin oikeastan hyvä, etteivät lapset olleet täällä, olisi ollut vallan hölmöä, jos päivän pääsankari olisi puuttunut kokoonpanosta.

Mutta koska minulle päivän pääsankari on tietenkin oma isä, olikin ilo ja onni saada sekä isä että äiti meille isänpäivänviettoon. Heti kun tämä suunnitelma oli selvä, päässäni alkoi vimmattu ohjelman ja murkinan suunnitteluhärdelli.

Halusin pistää pöytään parasta. Mutta mitä se on? Päädyin kokkaamaan rosmariinilohta, vaikka oma puoliso ei siitä niin välitä. Häntä ajatellen pyörittelin lihapullia 700 grammasta naudanjauhelihaa. Lisukkeeksi perunamuusia ja netistä löytyneen ohjeen pohjalta kokattua punajuuripyrettä.

Elisen touhusin ja tänään aloitin touhuamisen jo varhain. Silti meinasi tulla kiire. Kuviakaan en muistanut työvaiheista ottaa, vasta melkein loppusuoralla muistin koko kameran. Siis nappasin kuvan uuniin menossa olleesta lohipellistä. Takana näkyvät epäonniset kerroskiisselit.

Rosmariinilohen reseptin nappasin Piparkakkutalon akan blogista. Siinä ohjeessa paistui kalan kanssa samassa porkkanalohkot ja minähän kopioin koko komeuden. Pilkoin tosin porkkanoita pellille paljon enemmän kuin akka omassa reseptissään. Koska käytössä oli Lidlin värikkäät porkkanat, sain pellille kerralla enemmän väriä.

Uunista tuli hyvän näköinen kala. Hämmästyksekseni porkkanat olivat ehtineet kypsyä ihan kypsiksi. Kala kerkesi kypsyä vähän liikaakin.

Ohje oli vallan mainio, mutta kun pelkäsin, että kala jäisi tuimaksi (meidän murteessa tarkoittaa vähäsuolaista), olin sitten ripotellut suolaa ihan liian kanssa varsinkin porkkanoille. Huh. Seuraavan kerran jätän myös valkosipulin pois. Tämä kala ei maistunut yhtään kalalta, niin hyvin se oli maustettu.

Punajuuripyreestä ei ole kuvaa, mutta kerron siitä kuitenkin. Ohje oli toisen rosmariinikalareseptin ohessa ja jäi tietenkin päähäni pinttymäksi. Haluisn kokeilla. Ja hyvää tuli. Siksi kirjoitan ohjeen tähän ylös:

Punajuuripyree

1 - 2 punajuurta (400 g)
1 (150 g) sipuli
1 rkl öljyä
2 dl (alkoholitonta) valkoviiniä
2 dl kuohukermaa (myös vispikerma käy)
3/4 tl suolaa
ripaus mustapippuria

Raasta punajuuret karkeaksi raasteeksi. Pilko sipuli.
Kuumenna öljy pannulla, lisää punajuuriraaste ja sipulisilppu. Kuullota kasviksia noin viisi minuuttia.
Lisää viini ja anna kiehua hiljalleen puoli tuntia eli kypsäksi.
Soseuta sauvasekoittimella.
Nosta kattila takaisin liedelle, lisää kerma ja mausteet. Kuumenna ja tarjoile.

Koska kärsin suurkeittiösyndroomasta edelleen, ajattelin että noin pieni annos ei riittäisi mihinkään. Ostin kaupasta kolme punajuurta ja tein niistä kaikista pyrettä. Siis reilusta kilosta... Punajuuret olivat ihanan meheviä ja siten myös kosteita. Alkuperäisessä K-kaupan reseptissä neuvottiin, että jos pyree on liian kiinteää, sitä voi ohentaa vedellä. Mutta minun ongelmani oli, että massa oli liian löysää! En edes laittanut niin paljon kermaa, kuin ohjeessa sanottiin ja silti sain aikaiseksi vain keittoa...

Nyt minulla on sitten moneksi päiväksi töihin evääksi punajuurikeittoa. Onneksi se on maistuvaa ja hyvää!

Olen jo kauan haaveillut kerroskiisselistä, joten nyt oli oiva sauma lakata haaveilemasta ja pistää toimeksi. Etsin Internetin syövereistä tämänkin ohjeen, mutta sitä en jaa. Sillä kuten kuvasta näkyy, ei mennyt kuin Strömsössä. Tein kuten reseptin jakanut bloggaajakin karviaiskiisselin perunajauholla ja maitokiisselin maizenalla. Jo kiisseleitä keitellessäni hämmästelin perunajauhon ja maissitärkkelyksen vähäistä määrää.  Ja eihän ne kiisselit tarpeeksi hyytyneet, että olisivat kauniisti kerroksiski asettuneet. Tuli tällaiset kahden värin kiisselimaljat. Koska olin granaattiomenan siemenet jo koristelua varten hedelmästä irroitellut, ripottelin ne myttyyn menneen kiisselin pinnalle.

Ihan hyvää oli, vaikka ei näytäkään siltä miltä piti.

Kaikkien näiden mokien jälkeen on todettava, että kehno kokki on edelleen kehno kokki. Mutta yritystä ei puutu!

Ylen kylläisinä vyöryimme autoon ja ajelimme kaupungille elokuviin. Olin jo miettinyt, että kysyn vanhemmiltani, haluaisivatko he nähdä Markku Pölösen uutuuselokuvan Oma maa. Mutta veljeni oli ehtinyt ensin! Hän oli antanut vanhemmilleni liput elokuvaan lahjaksi.

 Elokuva oli koskettava, välillä sai kyynelehtiä ja välillä nauraa. Elämä sodanjälkeisessa Suomessa "läpiammuttuna" on kovaa työtä, mutta pääparin Annin ja Veikon kaikenvoittava rakkaus ja kiintymys vie vaikka läpi harmaan kiven. Tietenkin rakkauteen tulee ryppyjä, suoranainen kraaterikin, mutta onneksi loppu oli onnellinen.

Elokuvan sotainvalidi-Veikon elämä sodan jälkeen on hämmentävän siloista ja asiat vain lutviutuvat. Silti tarina saa ajattelemaan valtavaa työn määrää ja esi-isien loputtomia ponnisteluja maan uudelleen rakentamiseksi. Enemmän osoittelevaa ja ikäviin asioihin keskittyvää draamaa en edes olisi halunnut nähdä.

Kantavina teemoina läpi juonen kulki hyvyys, ystävällisyys ja suvaitsevaisuus ja jopa tasa-arvo. Oli ihanaa katsoa, kuinka tiivis side Annan ja Helmi-siskon välillä oli. Vaikka Annan perhe ei hyvällä katso varatonta Veikkoa esikoistyttärensä puolisona, toivo ei kuitenkaan ole missään vaiheessa mennyttä. Perheen naiset kietovat isän pikkurillinsä ympärille aina halutessaan. Positiivinen ote ja pohjavire tekee tästä elokuvasta enemmän kuin sympaattisen.. Ihana, nostalginen maaseutukuvaus kannattelee ja kannustaa. Kyllä kannatti katsoa!

Elokuvan jälkeen oli isänpäiväkakkukahvien aika. Tein vain pienen kakun, ettei sitä tarvitsisi syödä viikkoa. Koristelusta tuli vähän turhankin makea ja romanttinen isien kakuksi, mutta ei voi mitään. Koristeeksi oli ostettu vain kermaa ja mansikoita, ja tällainen siitä tuli. Välissä mansikkalohkoja pakastimesta, banaania ja kermavaahtoa. Ei huono.

 Hyvää isänpäivää!

Sieniruokia

Toissa viikonlopun sienisaaliista suurimman osan saunotin. Siis kuivatin lauteilla jälkilämmössä. Aika pieneen tilaan menee sen jälkeen iso korillinen sieniä. Mahtuivat kuivattuina kahteen kohtalaisen kokoiseen lasipurkkiin.

Ihan kaikkia sieniä en säilönyt talven varalle vaan kokkasin niistä maistuvia syysherkkuja. Mielessä välkehti ajatus suppispiirakasta, jota olen joskus tehnyt Internetistä löytyneellä ohjeella. Voi olla, että se ohje olisi täältä omasta blogista löytynyt, mutta päätin lähteä uudelle seikkailulle netn syövereihin etsimään uutta ohjetta.

Niitä löytyy muuten ihan tuhottomasti! Suomalaiset taitavat olla melkoista sienipiirakkakansaa! Tosi  monta ohjetta hylkäsin, kun niihin olisi pitänyt olla aineksia, joita ei kaapista löytynyt. Hylkäsin myös ne kaikki ohjeet, jossa pohjaa piti ensin paistaa yksinään ja sitten vielä lisää täytteen kanssa. Melkein hiipi epätoivo puseroon, kun ei sopivaa reseptiä meinannut löytyä. Mutta sitten onni potkaisi Kotikokki-sivustolla.

Simppeli ja yksinkertainen resepti pääsi testiin ja nyt jo tässä vaiheessa voin todeta, että oli muuten hyvää!

Piirakkaan tarvitaan:

125 g voita tai margariinia
3,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kermaviiliä

2 - 3 sipulia
5 - 7 dl kantarellejä tai suppilovahveroita (voi muuten laittaa ihan reilusti enemmän!)
1 dl kermaviiliä
1 dl (ruoka)kermaa
2 munaa
1 dl juustoraastetta
ripaus mustapippuria
suolaa

Tee ensin taikina. Nypi huoneenlämpöiseen rasvaan jauhot ja lisää sekaan kermaviili nopeasti sekoittaen. Laita taikina jääkaappiin lepäämään täytteen valmistamisen ajaksi.

Hauduta paloitelluista sienistä ylimääräinen neste pois pannulla ja lisää mukaan sipuli kuutioiksi pilkottuna. Anna sipulin pehmetä.

Sekoita keskenään kermaviili, kerma, kananmunat, juustoraaste, pippuri ja suola. Lisää seos sienten ja sipulin sekaan.

Painele taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Kippaa täyte taikinan päälle ja paista piirakkaa 175 asteessa n. 45 minuuttia.

Piirakkaa tehdessä mietin, että taitaa tulla pikemminkin sipulipiirakka, jossa on vähän höysteenä suppiksia. Sen verran reilusti oli sipulia sienten määrääärään nähden. Ei se kyllä haitannut, piirakka oli herrrrrkullista.

Se oli sellainen suppilovahveropiirakka ja sen taru oli lyhyt. Niin nopeasti se syötiin parempii suihin.

Suppispiirakan menestyksen innoittamana päädyin kokkaamaan kantarelleistä pastaa. Taas piti seikkailla verkossa ja haku tuotti tulosta. Valion sivuilla oli lupaavalta kuulostava Aura-sienipastan ohje.

Minulla oli nippa nappa riittävästi kantarellejä, mutta pastaa olisi ollut yllin kyllin. (Tarvitaan 250 g.)

Laitoin pastaveden kiehumaan ja sillä välin valmistin kastikkeen.

250 g sieniä
1 - 2 rkl voita
1 sipuli
1/2 tl mustapippuria
2 dl (ruoka)kermaa
75 g Aurajuustoa muruina

Hauduta sienistä pois ylimääräinen neste, lisää voi ja sipuli. Anna sipulin pehmentyä. Lisää mustapippuri, kerma ja Aurajuusto.

Kaada kastike kypsän pastan päälle ja sekoita.

Nostele herkku lautaselle, ripottele päälle persiljaa ja juustoraastetta.

Ja ei kun ääntä kohti! Kyllä muuten maistuu!

Täytetyt paprikat omasta päästä

Kun kasvissyöjätyttäret Helsingistä olivat tulossa käymään, mietin taas huolissani, mitä ruoaksi. Onneksi Citymarketin mammuttimarkkinoilla oli punaiset paprikat tarjouksessa ja hinta niin huokea että huvitti, euron kilo! Täytetyt paprikat olisi aika nappi juttu.

Mutta jos täytteeseen ei voi laittaa lihaa, mitä sinne laitetaan? Selasin netin ohjeita, mutta mikään ei napannut. Siis päätin soveltaa. En ole intohimoinen kokkikokeilija, vaan perinteisten reseptien pyörittäja ja kokkailu on ennemminkin hengissä pysymisen pakkopullaa kuin harrastus. Olen kehno kokki ja huono ruoanlaittaja. Ruokani ovat yleensä keskinkertaista mättöä, jota syö kun ei parempaakaan ole tarjolla. Tältä pohjalta näiden paprikoiden herkullisuus oli siis ihan hämmentävä yllätys. Kelpasi niin hyvin esikoiselle ja ystävälleen, että piti jo heti arkeen päästyä tehdä uudet paprikat, että sain minäkin niillä herkutella.

Jos joskun myöhemmin hairahdun tätä herkkua muistelemaan, niin eihän se resepti mielessä ole pysynyt. Mutta täällä blogissa se pysyy.

T'äytetyt paprikat

6 punaista paprikaa (kannattaa valita sellaisia, jotka kutakuinkin pysyvät pystyssä, "jaloillaan")

2,5 dl Myllyn Paras riisi+ohraa
7 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
1 prk mausteöljyyn säilöttyä salaattijuustoa
n. 1 dl oliiviviipaleita
1/2 purkkia Valio Viola yrttituorejuustoa
3 dl juustoraastetta

Keitä riisi+ohra paketin ohjeen mukaan, mausta kasvisliemikuutiolla. Anna jäähtyä vähän.

Huuhtele paprikat ja leikkaa niistä kanta pois ja poista siemenet sisältä. Jos kantaan jää paljon paprikaa, leikkaa se irti ja paloittele se riisi+ohran sekaan. Kun riisi+ohra on vähän jäähtynyt, sekoita siihen tuorejuusto,  oliiviviipaleet ja salaattijuusto (ei öljyä). Sekoita mukaan lopuksi noin 1 dl juustoraastetta.

Täytä paprikakupit täytteellä tiiviisti ja ripottele loppu juustoraaste pinnalle.

Paista 175 asteessa noin 45 -50 minuuttia ja sitten vain herkuttelemaan!

PS. Salaattijuuston öljyn laitoin sämpylätaikinaan. Hyvin toimi, tuli hauskasti aavistus uutta makua mukaan.

Pitkästä aikaa sämpylöitä

Leipuri Hiiva on ollut aika lailla saamaton viime aikoina. En edes muista, milloin leivoin viimeiksi... Ihan luvattoman kauan sitten siis.

Tälle päivälle olin päässäni suunnitellut sen sata tekemistä. Torilla oli kesänavaustapahtuman jälkimainingeissa torikirppis, kotipiha on jo pitkään huudellut huomiota ja lehdestä luin, että Tolvanniemen puutarhalla olisi ohittamattomia kukkatarjouksia. Ja tietenkin jääkaapissa odotti pari hiivapalaa, jotka olin ostanut jo aikaa sitten kuvitellessani ryhtyväni leipuriksi jo aiemmin. Kuusipäiväisen työviikon kruunuksi oli askere jos toinenkin jäänyt rästiin.

Heräsin seitsemän maissa pätkäuniyön jälkeen. Hetken harkittuani ponkaisin pystyyn  ja pisteltyäni aamupalan poskeeni olin jo ennen kahdeksaa alustamassa sämpylätaikinaa. Kippasin kulhoon suolaa, ruokokidesokeria, pakastimen uumenista sulatettua kurpitsasosetta, litran vettä, kaksi palaa hiivaa, auringonkukansiemeniä ja pellavansiemenrouhetta, grahamjauhopussin loput, sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja ja auringonkukkaöljyä.

Taikina sai jäädä reiluksi puoleksi tunniksi leivinliinan alle kohoamaan. Hups, se kasvoi melkein pöydälle asti!

Ripottelin pöydälle jauhoja ja kippasin kulhosta kunnon kimpaleen taikinaa käsittelyä varten. Taas oli sen verran vähäjauhoinen massa, että tarkkana sai olla ettei koko komeus iskostunut kiinni pöytälevyyn. Onneksi on aikojen saatossa tullut harjoitelluksi tuota taikinan pyöritystä, niin sain kuin sainkin taikinapalat leivottua puikulaisiksi sämpylöiksi. Vaikka kai ne voisi jättää ihan epämääräisiksi kokkareiksikin.

Kylläpäs niitä nyt tuli paljon, kun eivät edes neljälle pellille mahtuneet. Tein osasta aika suuria yksilöitä jotka kohotuksen ja paistamisen jälkeen olivatkin kuin pieniä leipiä. Varmasti vatsa täyttyy, vaikkei söisi kuin yhden sämpylän.

Ennen uuniin menoa voitelin sämpylät kananmunalla ja pistelin niihin haarukalla reikiä. Etteivät ratkeaisi liitoksistaan uunin kuumuudessa.

Koska edellisestä leipomiskerrasta oli aikaa vierähtänyt, en muistanut, ettei koko taikinaa kannattaisi yhtä kyytiä pyöritellä valmiiksi pellille. Viimeiset ehtivät kohota liikaa uuniin pääsyä odotellessaan ja lopulta lätsähtivät voidellessa.  Edes kuumassa uunissa paistuessaan eivät nämä väsähtäneet ja holtittomasti kohonneet sämpyläntekeleet jaksaneet kohota terhakan pulleroisiksi. No, ei voi mitään, maku ei sentään lätsähtänyt.

On taas pitkäksi aikaa aamukahville leivänpuolta. Onneksi on pakastin!

Kun leipomisurakka oli tehty, nakkasin vielä uuniin päivän ruoaksi nyhtöpossukiusauksen. Se on ylettömän helppo ja nopea ruoka.

Eli kilon perunasipulisekoitus-pussista puolet uunivuoan pohjalle, päälle nyhtöpossut ja puolet aurajuustosta. Mausteeksi pikkuisen pippuria. Suolaa ei tarvita, sitä on lihassa ja juustossa jo aivan riittävästi. Lisätään loput perunasipulit ja kaurakermat, Kuvissa näkyvistä käytin vain maustamattomat eli nestettä meni vuokaa 4,5 dl. Sitä näytti olevan riittävästi, joten ranskalaisilla yrteillä maustettu kerma jäi jääkaappiin vastaisen varalle.

Uunin lämpötila oli sämpylöiden paistamisen jäljiltä 215 astetta. Tyrkkäsin vuoan uuniin ja pienensin lämpötilaa 175 asteeseen. Kun ruoka oli uunissa, hyppäsimme sedän kanssa autoon ja kurvailimme kukkaostoksille Tolvanniemeen. Siellä menikin yllättävän kauan ja kotiin palatessamme ruoka oli ollut uunissa kokonaista kaksi tuntia. Pelkäsin, että se olisi ollut liikaa, mutta huoli pois! Nyhtöpossukiusaus oli hautunut poissa ollessamme ihanan meheväksi ja muhevaksi. Maistui vallan mainiolta ja unohtui kuvata valmis ruoka. No, ei se edes ole kovinkaan kuvauksellinen, mutta hyvää se on. Niin hyvää, että tekisi mieli syödä enemmän kuin jaksaa. Kannattaa kokeilla!