Pitkästä aikaa sämpylöitä

Leipuri Hiiva on ollut aika lailla saamaton viime aikoina. En edes muista, milloin leivoin viimeiksi... Ihan luvattoman kauan sitten siis.

Tälle päivälle olin päässäni suunnitellut sen sata tekemistä. Torilla oli kesänavaustapahtuman jälkimainingeissa torikirppis, kotipiha on jo pitkään huudellut huomiota ja lehdestä luin, että Tolvanniemen puutarhalla olisi ohittamattomia kukkatarjouksia. Ja tietenkin jääkaapissa odotti pari hiivapalaa, jotka olin ostanut jo aikaa sitten kuvitellessani ryhtyväni leipuriksi jo aiemmin. Kuusipäiväisen työviikon kruunuksi oli askere jos toinenkin jäänyt rästiin.

Heräsin seitsemän maissa pätkäuniyön jälkeen. Hetken harkittuani ponkaisin pystyyn  ja pisteltyäni aamupalan poskeeni olin jo ennen kahdeksaa alustamassa sämpylätaikinaa. Kippasin kulhoon suolaa, ruokokidesokeria, pakastimen uumenista sulatettua kurpitsasosetta, litran vettä, kaksi palaa hiivaa, auringonkukansiemeniä ja pellavansiemenrouhetta, grahamjauhopussin loput, sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja ja auringonkukkaöljyä.

Taikina sai jäädä reiluksi puoleksi tunniksi leivinliinan alle kohoamaan. Hups, se kasvoi melkein pöydälle asti!

Ripottelin pöydälle jauhoja ja kippasin kulhosta kunnon kimpaleen taikinaa käsittelyä varten. Taas oli sen verran vähäjauhoinen massa, että tarkkana sai olla ettei koko komeus iskostunut kiinni pöytälevyyn. Onneksi on aikojen saatossa tullut harjoitelluksi tuota taikinan pyöritystä, niin sain kuin sainkin taikinapalat leivottua puikulaisiksi sämpylöiksi. Vaikka kai ne voisi jättää ihan epämääräisiksi kokkareiksikin.

Kylläpäs niitä nyt tuli paljon, kun eivät edes neljälle pellille mahtuneet. Tein osasta aika suuria yksilöitä jotka kohotuksen ja paistamisen jälkeen olivatkin kuin pieniä leipiä. Varmasti vatsa täyttyy, vaikkei söisi kuin yhden sämpylän.

Ennen uuniin menoa voitelin sämpylät kananmunalla ja pistelin niihin haarukalla reikiä. Etteivät ratkeaisi liitoksistaan uunin kuumuudessa.

Koska edellisestä leipomiskerrasta oli aikaa vierähtänyt, en muistanut, ettei koko taikinaa kannattaisi yhtä kyytiä pyöritellä valmiiksi pellille. Viimeiset ehtivät kohota liikaa uuniin pääsyä odotellessaan ja lopulta lätsähtivät voidellessa.  Edes kuumassa uunissa paistuessaan eivät nämä väsähtäneet ja holtittomasti kohonneet sämpyläntekeleet jaksaneet kohota terhakan pulleroisiksi. No, ei voi mitään, maku ei sentään lätsähtänyt.

On taas pitkäksi aikaa aamukahville leivänpuolta. Onneksi on pakastin!

Kun leipomisurakka oli tehty, nakkasin vielä uuniin päivän ruoaksi nyhtöpossukiusauksen. Se on ylettömän helppo ja nopea ruoka.

Eli kilon perunasipulisekoitus-pussista puolet uunivuoan pohjalle, päälle nyhtöpossut ja puolet aurajuustosta. Mausteeksi pikkuisen pippuria. Suolaa ei tarvita, sitä on lihassa ja juustossa jo aivan riittävästi. Lisätään loput perunasipulit ja kaurakermat, Kuvissa näkyvistä käytin vain maustamattomat eli nestettä meni vuokaa 4,5 dl. Sitä näytti olevan riittävästi, joten ranskalaisilla yrteillä maustettu kerma jäi jääkaappiin vastaisen varalle.

Uunin lämpötila oli sämpylöiden paistamisen jäljiltä 215 astetta. Tyrkkäsin vuoan uuniin ja pienensin lämpötilaa 175 asteeseen. Kun ruoka oli uunissa, hyppäsimme sedän kanssa autoon ja kurvailimme kukkaostoksille Tolvanniemeen. Siellä menikin yllättävän kauan ja kotiin palatessamme ruoka oli ollut uunissa kokonaista kaksi tuntia. Pelkäsin, että se olisi ollut liikaa, mutta huoli pois! Nyhtöpossukiusaus oli hautunut poissa ollessamme ihanan meheväksi ja muhevaksi. Maistui vallan mainiolta ja unohtui kuvata valmis ruoka. No, ei se edes ole kovinkaan kuvauksellinen, mutta hyvää se on. Niin hyvää, että tekisi mieli syödä enemmän kuin jaksaa. Kannattaa kokeilla!