Anopinhammas

Olen taas lukenut hykerryttävän hyvän kirjan, uppoutunut joka solullani juonen kiemuroihin, ahminut hotkien kiehtovaa tarinakeitosta välillä pysähdellen makustelemaan mainioita ilmaisuja ja osuvia oivalluksia. 

Kirjan takakansi lupaa, että romaani on täydellistä luettavaa laiturin nokkaan, mutta tästä lupauksesta olin tyystin tietämätön kirjaa kirjastosta varatessani. Sinänsä hyvä, sillä tunnelmakuvia Lipetistä tai sen laiturilta ei tänä kesänä tässä blogissa tule olemaan. Lipettiin ovat lääpällään muutkin kuin minä. Maksavat asiakkaat ovat tuon rauhan tyyssijan varanneet ihan koko kesäksi. Onneksi Eppu Nuotion uutuuskirjan Anopinkieli pystyi hyvin lukemaan ihan kotonakin.

Kotimainen Miss Marple eli turkulainen Ellen Lähde on eläkkeellä, mutta virtaa  naisessa riittää vaikka pienelle kylälle. Ellen on aktiivinen marttailija ja puutarhaharrastaja henkeen ja vereen, mutta myös äärettömän kiinnostunut ympärillään tapahtuvista asioista.

Kirja käynnistyy Andalusiassa, jossa Ellen on puutarhamatkalla ja jo ensimmäisellä sivulla löytyy minua ja Elleniä yhdistävä tekijä... "Ellen pysähtyy jokaisen kukkivan kukan luo ja ottaa siitä valokuvan." Totuuden nimessä on tosin myönnettävä, että siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, ainakin enimmäkseen.

Matkallaan Ellen tulee törmänneeksi Lohenkarin suvun vaiettuun menneisyyteen. Jotain siellä on, mikä ei kestä päivänvaloa. Tai siltä ainakin tuntuu. Anopit kuolevat hämärissä olosuhteissa... vai kuolevatko?

Muistelen kuvailleeni Outi Pakkasen dekkareita pehmojännitykseksi ja samaan kategoriaan voisin luokitella nämä Ellen Lähde -kirjatkin. Tämä siis kaikella rakkaudella, sillä olen vallan ihastunut Nuotion lempeään tapaan kirjoittaa henkilöistään, arvostaen niitä ikävimpiäkin ihmisiä. Raakuudella ei mässäillä, pikemminkin kaivellaan ja ihmetellään ihmismielen omituisuuksia ja nyrjähdyksiä.

Juoni oli punottu niin kiehtovaksi vyyhdeksi, etten millään olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni nukkumisen ajaksi. Halusin tietää, miksi Saara kuoli ja oliko joku syypää siihen. Oliko Sirkan kuolemassakin jotain epäselvää tai arveluttavaa?

Ihmismielen inhimillisyys ja sukujen sisäiset ristiriidat voivat kasvattaa laonnutta satoa. Kun asioista ei puhuta oikeilla nimillä, kasvatetaan mörköä, joka ahdistaa jokaista, vaikkei tiedetä miksi. Tarpeeksi pitkän hautovan kauden jälkeen puhkeava ukkosmyrsky voi puhaltaa nurin viattomiakin. Tuhoutuuko kaikki, vai onnistutaanko jotain pelastamaan? Toivon aina onnellista loppua, niin nytkin. Mutta en paljasta sainko toivomani, sillä siitä kannattaa jokaisen ottaa selvää itse. Kirja on oikeasti lukemisen arvoinen.

Tykkään tosi paljon Eppu Nuotion tavasta kirjoittaa. Jään välillä ihmettelemään, miten joku voikaan kirjoittaa auki asiat, jotka allekirjoitan, vaikken ole niitä koskaan osannut sanoiksi pukea. Tässä kirjassa ainainen mittelö ajan kanssa oli yksi herkuista. Seuraavassa katkelmassa (s. 157) Ellen on antiikkimarkkinoilla ja tapaa siellä vanhan tuttavansa.  Tuttavan mieskin saapuu paikalle:

"Taas se on löytänyt kellon!" Tuula on kauhistelevinaan. "Kaikki seinät on jo täynnä niitä, yhtään ei enää mahtuisi mutta Veijo ei kun hommaa uusia."

Miehen kasvoille leviää tytyyväinen hymy.

"Pitäähän ihmisellä joku harrastus olla", mies sanoo tervehtiessään Elleniä. "Ja ajasta on ihmisellä aina puutetta."

Ellen toetaa asian olevan juuri niin. Hän sanoo muistavansa, kuinka lapsena kymmenen minuuttiakin tuntui hirvittävän pitkältä, saati sitten tunti. Ja sitten alkoivat päivät hujahdella ohi yhdessä humauksessa, sen jälkeen viikot ja äkkiä kuukaudetkin katosivat silmänräpäyksessä.

Ajasta ihmisellä on aina puutetta. Taidatkos tuon enää osuvammin määritellä. Se on nykyajan vitsaus, vai liekö ollut ennenkin.

Ajan kulumiseen liittyy toinenkin katkelma (s. 195), jonka haluan nostaa esille. Ei niinkään oivalluksen, vaan ilmaisutavan vuoksi. Ennen tätä Mikael on joutunut kohtaamaan menneisyyden haamut ja elämän vakaa perusta onkin jotain muuta kuin hän on aina luullut. Alkujärkytyksen jälkeen mies kuitenkin huomaa, ettei maapallo suistunutkaan radaltaan vaan elämän juna jatkaa vakaasti matkaansa alkuperäisillä raiteilla.

"Kello tikittää seinällä kuten on aina tehnyt, mittaa hiljaisuuksia, sydämen sykettä. Se tikkaa minuutti minuutilta yön kiinni päivään."

Nämä sanat saivat aikaan lämpimän ailahduksen sydämen seutuvilla. Sama ailahdus kannattelee kannesta kanteen tässä romaanissa. Eppu Nuotio on luonut sympaattisen hahmon, Ellen Lähteen seurassa viihtyy.