Isänpäivätouhuja

Tänä vuonna kävi niin, etteivät tyttäret päässeet isänpäiväksi kotiin ja sedälle, eli lasteni isälle, napsahti isänpäivän iloksi iltavuoro töissä. Tältä pohjalta olikin oikeastan hyvä, etteivät lapset olleet täällä, olisi ollut vallan hölmöä, jos päivän pääsankari olisi puuttunut kokoonpanosta.

Mutta koska minulle päivän pääsankari on tietenkin oma isä, olikin ilo ja onni saada sekä isä että äiti meille isänpäivänviettoon. Heti kun tämä suunnitelma oli selvä, päässäni alkoi vimmattu ohjelman ja murkinan suunnitteluhärdelli.

Halusin pistää pöytään parasta. Mutta mitä se on? Päädyin kokkaamaan rosmariinilohta, vaikka oma puoliso ei siitä niin välitä. Häntä ajatellen pyörittelin lihapullia 700 grammasta naudanjauhelihaa. Lisukkeeksi perunamuusia ja netistä löytyneen ohjeen pohjalta kokattua punajuuripyrettä.

Elisen touhusin ja tänään aloitin touhuamisen jo varhain. Silti meinasi tulla kiire. Kuviakaan en muistanut työvaiheista ottaa, vasta melkein loppusuoralla muistin koko kameran. Siis nappasin kuvan uuniin menossa olleesta lohipellistä. Takana näkyvät epäonniset kerroskiisselit.

Rosmariinilohen reseptin nappasin Piparkakkutalon akan blogista. Siinä ohjeessa paistui kalan kanssa samassa porkkanalohkot ja minähän kopioin koko komeuden. Pilkoin tosin porkkanoita pellille paljon enemmän kuin akka omassa reseptissään. Koska käytössä oli Lidlin värikkäät porkkanat, sain pellille kerralla enemmän väriä.

Uunista tuli hyvän näköinen kala. Hämmästyksekseni porkkanat olivat ehtineet kypsyä ihan kypsiksi. Kala kerkesi kypsyä vähän liikaakin.

Ohje oli vallan mainio, mutta kun pelkäsin, että kala jäisi tuimaksi (meidän murteessa tarkoittaa vähäsuolaista), olin sitten ripotellut suolaa ihan liian kanssa varsinkin porkkanoille. Huh. Seuraavan kerran jätän myös valkosipulin pois. Tämä kala ei maistunut yhtään kalalta, niin hyvin se oli maustettu.

Punajuuripyreestä ei ole kuvaa, mutta kerron siitä kuitenkin. Ohje oli toisen rosmariinikalareseptin ohessa ja jäi tietenkin päähäni pinttymäksi. Haluisn kokeilla. Ja hyvää tuli. Siksi kirjoitan ohjeen tähän ylös:

Punajuuripyree

1 - 2 punajuurta (400 g)
1 (150 g) sipuli
1 rkl öljyä
2 dl (alkoholitonta) valkoviiniä
2 dl kuohukermaa (myös vispikerma käy)
3/4 tl suolaa
ripaus mustapippuria

Raasta punajuuret karkeaksi raasteeksi. Pilko sipuli.
Kuumenna öljy pannulla, lisää punajuuriraaste ja sipulisilppu. Kuullota kasviksia noin viisi minuuttia.
Lisää viini ja anna kiehua hiljalleen puoli tuntia eli kypsäksi.
Soseuta sauvasekoittimella.
Nosta kattila takaisin liedelle, lisää kerma ja mausteet. Kuumenna ja tarjoile.

Koska kärsin suurkeittiösyndroomasta edelleen, ajattelin että noin pieni annos ei riittäisi mihinkään. Ostin kaupasta kolme punajuurta ja tein niistä kaikista pyrettä. Siis reilusta kilosta... Punajuuret olivat ihanan meheviä ja siten myös kosteita. Alkuperäisessä K-kaupan reseptissä neuvottiin, että jos pyree on liian kiinteää, sitä voi ohentaa vedellä. Mutta minun ongelmani oli, että massa oli liian löysää! En edes laittanut niin paljon kermaa, kuin ohjeessa sanottiin ja silti sain aikaiseksi vain keittoa...

Nyt minulla on sitten moneksi päiväksi töihin evääksi punajuurikeittoa. Onneksi se on maistuvaa ja hyvää!

Olen jo kauan haaveillut kerroskiisselistä, joten nyt oli oiva sauma lakata haaveilemasta ja pistää toimeksi. Etsin Internetin syövereistä tämänkin ohjeen, mutta sitä en jaa. Sillä kuten kuvasta näkyy, ei mennyt kuin Strömsössä. Tein kuten reseptin jakanut bloggaajakin karviaiskiisselin perunajauholla ja maitokiisselin maizenalla. Jo kiisseleitä keitellessäni hämmästelin perunajauhon ja maissitärkkelyksen vähäistä määrää.  Ja eihän ne kiisselit tarpeeksi hyytyneet, että olisivat kauniisti kerroksiski asettuneet. Tuli tällaiset kahden värin kiisselimaljat. Koska olin granaattiomenan siemenet jo koristelua varten hedelmästä irroitellut, ripottelin ne myttyyn menneen kiisselin pinnalle.

Ihan hyvää oli, vaikka ei näytäkään siltä miltä piti.

Kaikkien näiden mokien jälkeen on todettava, että kehno kokki on edelleen kehno kokki. Mutta yritystä ei puutu!

Ylen kylläisinä vyöryimme autoon ja ajelimme kaupungille elokuviin. Olin jo miettinyt, että kysyn vanhemmiltani, haluaisivatko he nähdä Markku Pölösen uutuuselokuvan Oma maa. Mutta veljeni oli ehtinyt ensin! Hän oli antanut vanhemmilleni liput elokuvaan lahjaksi.

 Elokuva oli koskettava, välillä sai kyynelehtiä ja välillä nauraa. Elämä sodanjälkeisessa Suomessa "läpiammuttuna" on kovaa työtä, mutta pääparin Annin ja Veikon kaikenvoittava rakkaus ja kiintymys vie vaikka läpi harmaan kiven. Tietenkin rakkauteen tulee ryppyjä, suoranainen kraaterikin, mutta onneksi loppu oli onnellinen.

Elokuvan sotainvalidi-Veikon elämä sodan jälkeen on hämmentävän siloista ja asiat vain lutviutuvat. Silti tarina saa ajattelemaan valtavaa työn määrää ja esi-isien loputtomia ponnisteluja maan uudelleen rakentamiseksi. Enemmän osoittelevaa ja ikäviin asioihin keskittyvää draamaa en edes olisi halunnut nähdä.

Kantavina teemoina läpi juonen kulki hyvyys, ystävällisyys ja suvaitsevaisuus ja jopa tasa-arvo. Oli ihanaa katsoa, kuinka tiivis side Annan ja Helmi-siskon välillä oli. Vaikka Annan perhe ei hyvällä katso varatonta Veikkoa esikoistyttärensä puolisona, toivo ei kuitenkaan ole missään vaiheessa mennyttä. Perheen naiset kietovat isän pikkurillinsä ympärille aina halutessaan. Positiivinen ote ja pohjavire tekee tästä elokuvasta enemmän kuin sympaattisen.. Ihana, nostalginen maaseutukuvaus kannattelee ja kannustaa. Kyllä kannatti katsoa!

Elokuvan jälkeen oli isänpäiväkakkukahvien aika. Tein vain pienen kakun, ettei sitä tarvitsisi syödä viikkoa. Koristelusta tuli vähän turhankin makea ja romanttinen isien kakuksi, mutta ei voi mitään. Koristeeksi oli ostettu vain kermaa ja mansikoita, ja tällainen siitä tuli. Välissä mansikkalohkoja pakastimesta, banaania ja kermavaahtoa. Ei huono.

 Hyvää isänpäivää!

Kakkua ja kukkia

Tänä vuonna vietin isänpäivää ja sattumoisin samalle päivälle sattunutta Elli Kotosen reaalimaailman vastineen nimipäivää vanhempieni ja lasteni isän, eli Kotosen sedän kanssa. Kokkasin lounaaksi hirvipaistia, perunoita ja uunijuureksia. Erillistä jälkiruokaa en tehnyt, sillä kukaan ei olisi sen jälkeen enää jaksanut syödä kakkua. Ja kakkuhan on oltava!

Paistoin ihan perinteisen neljän munan sokerikakkupohjan jo viikolla. Yleensä täytän kakut koristelua edeltävänä päivänä, että maut tasoittuvat. Koska reissusin edellisen päivän, nyt piti oikaista. Kostutin kakkua tavanomaista reilummin sipaisemalla kakkulevyille laktoositonta maitoa ja levittämällä väleihin kunnon kerrokset sokeroimatonta mansikkasurvosta, joka imeytyi mukavasti kakkulevyyn. Varsinaiseksi täytteeksi tuli sokeroituja, pakastettuja mansikkalohkoja ja banaaniviipaleita sekä vaniljanmakuisella Eila Viola-tuorejuustolla maustettua laktoositonta kermavaahtoa.

Koristelusta ei taaskaan ollut minkäänlaista suunnitelmaa. Kipaistiin kaupasta espanjalaisia mansikoita, mutta muuten ei ollut yhtään ajatusta päässä. Kermaa kakun päälle levitellessäni sain aikaan ikään kuin pieniä aaltoja ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Mansikoiden lisäksi kakun päälle pääsi muutama karpalosuklaakarkki puolitettuna, vihonviimeiset kultaiset koristerakeet, pikkuisen tummaa suklaata murusteltuna ja pihalta pakkasen kourista selvinneestä sitruunamelissasta lehdyköitä.

 

Kanssamme kahvittelemaan kutsuin kummitädin, jolta sattui sopivasti hetkeä ennen kahviaikaa tulemaan nimipäiväonnittelutekstiviesti.

Kukkakauppaan menin hakemaan isälle ja puolisolle onnittelukukkia. Siellä oli vastassa runsaudenpula ja valitseminen meinasi käydä ylivoimaiseksi. Isälle ostin ylvään kauniin sinisen orkidean ja lasteni isälle ison sinisen krysanteemin ja samaan kimppuun itselleni pinkin gerberan ja vähän muita hörselöitä.

Kummitäti toi tullessaan lisää kukkia, viinipunainen on joku kaunis ja hauska uutuuskukka, mutta enhän minä enää sen nimeä muista.

Isä ja äiti toivat nimipäiväonnitteluksi ihmeellisen käpykukan. Olen ihan hassu, mutta tästä tulee mieleen ihan herkullinen ja mehevä lohifile...

Niin kului isänpäivä ja nimipäivä rauhallisissa ja herkullisissa merkeissä. Ei hullumpaa.

Isänpäivän palasia

Eilistä isänpäivää vietettiin perinteisin menoin. Aamulla kampeuduin pois petistä muita aiemmin täyttämään isien kakkuja. Pohjat paistoin perjantaina valmiiksi odottamaan varsinaista juhlapäivää.

Edellinen messupäivä painoi sen verran, etten tarpeeksi aikaisin päässyt pystyyn ja puuhaan, joten lasteni isä joutui juomaan aamukahvinsa ilman kakkua. Noloa.

Koska lauantaina huitelin muissa maisemissa, kakkujen täyttäminen jäi myös tälle päivälle. Siksi nyt turvauduin vanhaan nopeaan ja hyvään täytevaihtoehtoon eli omenahilloon ja kermavaahtoon. Erilaiset hyytymistä vaativat täytteet piti hylätä suoralta kädeltä, sillä ei ollut aikaa seisottaa kakkutekeleitä jääkaapissa tekeytymässä.

Kostutus hoitui omenamehulla. Väliin tulevan kermavaahdon joukkoon laitoin jääkaapista puolikkaan Eila Viola -mangotuorejuuston. Se oli jäänyt jäljelle kurpitsakeiton valmistamisesta. Samaan keittoon olin laittanut myös puoli rasiaa maustamatonta tuorejuustoa ja loput siitä juustosta pääsi kuorrutuskerman joukkoon.

Mangotuorejuustoa oli siis melko vähän ja kermaa oli 5 dl. Silti mangon maku oli täytteessä yllättävän vahva. Siitä tuli hauska pikantti vivahde täytteeseen.

Kuvat ovat huonot. Näin talvella luonnonvaloa on harmittavan vähän eikä sähkövalolla ja salamalla tule kaunista lopputulosta. Koristelin kakut kiivillä ja granaattiomenan siemenillä. Kiivi näyttää kuvissa hölmön valjulta ja pliisulta. Muutenkin värityksestä tuli vahingossa liian jouluinen, mutta ei anneta sen häiritä.

Kun kakut valmistuivat, pääsimme lähtemään onnittelemaan isääni. Mennessä poikkesimme Kerimäellä kukkakaupasta pienet kukkamuistamiset niin omalle puolisolle kuin isäpapallekin.

Perille päästyämme äidillä oli jälleen herkkulounas valmistumassa. Uunissa haudutetut kasvikset näyttivät kupissaan niin kauniilta, että piti käydä kamera repusta ja häiritä kuvaamalla muita syöjiä. Yritin olla tekemättä kuvaamisesta liian suurta numeroa, toivottavasti onnistuin.

On ylellistä istua valmiiseen ruokapöytään ja äidin tekemä ruoka yksinkertaisesti on maailman parasta. Makujen yhdistelmä on kuin kaunein sinfonia, josta löytyy aina uusia upeita vivahteita. Nytkin muheviksi hautuneet lanttukuutiot olivat niin makoisia, että teki mieli itkeä onnesta.

Jälkiruokana oli kauniin väristä ja makunystyröitä hemmottelevaa herkullista tyrnikiisseliä vaniljajäätelön kera. Täydellistä!

Päivän kruunasi veljen koko perheen saapuminen yhtä aikaa isänpäivän viettoon  mummolaan. Oli niin mukavaa nähdä pitkästä aikaa ainoaa veljeäni, kultaista kummityttöä sekä hänen nuorempaa siskoaan sekä tietenkin myös veljen vaimoa. Olisi mukavaa olla tekemisissä enemmänkin, mutta elämä on niin kiireistä, että näemme ihan liian harvoin.

Kotiin palasimme auringon jo laskettua horisontin taa. Kuopus ja vävykokelas matkustivat bussilla opiskelupaikkakunnalle ja itse jäin muistelemaan niin edellistä messupäivää kuin tätä käsillä olevaa isänpäivääkin. Elämä on niin rikasta ja ihanaa. Kuten isänpäiväorkideakin.