Elettiin elokuuta vuonna 1966 ja minä olin juuri alkanut kehittyä äitini kohdussa.
Kirjailija Marja-Liisa Vartio oli kuollut.
Kirjan alkusivuilla Sylvi käy Savonlinnassa ystävänsä hautajaisissa. Pitäisikin käydä Talvisalon hautausmaalla etsimässä Marja-Liisa Vatrtion hauta. Sehän kuuluisi oikeastaan yleissivistykseen.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni pitkälle niin, että Kekkonen ja presidentti tarkoittivat minulle yhtä ja samaa asiaa, synonyymia, Muistan, kun tokaisin äidilleni, että minusta tulee isona Kekkonen. Haihattelin siis päätyväni presidentiksi presidentin pallille, mutta äitiä vain nauratti ja hän tokaisi, että sehän onnistuu, kunhan etsisin puolisokseni jonkun Kekkosen. En oikein ymmärätänyt, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa.
No, ei tullut minusta Kekkosta eikä sen puoleen presidenttiäkään. Eikä presidentin puolisoa. Luojan kiitos! Urho Kekkosen puolisoa en ollut edes ajatellut ennen tämän kirjan lukemista. Mutta eipä se elämä mitään ruusuilla tanssimista tai kevyttä pintaliitoa ole ollut.
Kahden lapsen syntymän ja lukuisien keskenmenojen jälkeen lääkäri suosittelee Kekkosen pariskuntaa nukkumaan eri huoneissa. En tiedä, oliko tässä lopullinen sysäys erilleen kasvamiseen, mutta niin tapahtuu. Sylvi käpertyy kotiin ja Urho edustaa pitkin maailmaa. Rinnalla kulkee näyttäviä naisia, jotka lämmittävät maan isää myös vuoteessa. Sylvi tietää tämän. Suree, kaipaa, ahdistuu, mutta myös hiljaisesti alistuu.
Kirjassa Sylvi lähtee Kekkosten kesäpaikkaan Katermaan vain koira seuranaan. Matkalla ja mökillä Sylvi puhuu kuolleelle Marja-Liisalle ja lukee mukaansa ottamiaan päiväkirjojaan, jotka hän aikoo lukemisen jälkeen polttaa. Sylvi puhuu ystävälleen nyt enemmän kuin koskaan tämän eläessä ja aukoo samalla elämänsä solmuja.
Marja-Liisa Vartion "haamun" lisäksi kirjassa pääsee ääneen Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka olisi tarkoitus ikuistaa Sylvi saveen ja patsaaksi. Haaste on Essille mahdoton, sillä hän kokee Sylvin olevan niin vastakohtien ja ristiriitaisuuksen nainen, ettei sitä pysty vangitsemaan sen enempää paperille kuin saveenkaan.
Kirjan teksti on niin kaunista ja viisasta, että siinä viipyilee mielellään. Tätä kirjaa ei tee mieli hotkia nopeasti vaan pikemminkin nautiskella hitaasti ja hartaasti. Merkkasin viisaita ajatuksia tai kauniita kielellisiä ilmaisuja niin paljon, että lopulta se piti lopettaa. Kaikkea ei voi tähän postaukseen referoida.
Peilaan Sylvin ajatuksia omaan elämääni ja luulen ymmärtäväni häntä sielujeni sopukoita myöten. Vaikka en olekaan joutunut samalla tavalla luopumaan itsestäni avioliiton vuoksi, voin väittää olevani kutakuinkin samalla aaltopituudella. Elämä, avioliitto ja äitiys ovat ainaisia kompromisseja. Nainen usein luopuu toiveistaan perhesovun vuoksi. Lisäksi huomaan tulevani sen introvertimmäksi mitä vanhemmaksi tulen, joten ymmärrän oikein hyvin Sylvin kaipuun omaan rauhaan.
Kirja opetti ymmärtämään ristiriitaisuuksia ja hyväksymään niitä. Pieni ja hauraan oloinen nainen voi olla oikea tiikeriäiti, joka puolustaa perhettään viimeiseen saakka, siksi Sylvi ei ole ollut helppo anoppi. Myöskään avioero puolisosta ei ole tullut kysymykseenkään, vaikka mies juoksi julkisesti vieraissa. Pojilla piti olla ehjä perhe. Se oli Sylvin valinta, vaikka hän siinä samassa joutui kyllä uhraamaan itsensä ja kirjallisen uransa ja oman elämänsä rakastettuna puolisona. Toivottavasti tämä pienisuuri hentovahva nainen kuitenkin sai elää edes enimmäkseen onnellisen elämän!
Ensimmäinen nainen oli kaikesta surumielisyydestään huolimatta rauhoittavaa luettavaa. Kaunis kieli ja viipyilevä kerronta loivat levollista oloa. Tähän voisin vielä joskus palata. Luulen että uudella lukukerralla löytäisin tekstin sisältä ihan uusia ulottuvuuksia.
Tuon kirjan laitan lukulistalleni, ehdottomasti. Itsenikin tunnistin tuosta, etten jaksa pitkään ihmisiä, ja kaikenlaista small talkkia, vaan kaipaan yksin oloa...
VastaaPoista