perjantai 29. syyskuuta 2017

Viikon varrelta


Johan on taas ollut tädilla haipakkaa.  Ihan sitä tavallista arkea enimmäkseen, palkkatyössäkin päivät täyttyvät runsaasti pohtimista vaativista dilemmoista. Pitkästymään ei pääse, mutta välillä on olo aika ristiriitainen. Jos joskus saisi rauhassa tehdä sitä ihan perustyötä vaikka vain yhden päivän...

Metsä rauhoittaa ja lataa akut, joten kun setä maanantaina oli menossa hakemaan halkokuormaa Luotojärveltä, ilmoitin innoissani lähteväni mukaan. Siellä oli niin kaunista ja niin rauhallista! Muutama kantarellikin löytyi metsän kätköistä.





Tiistaina pistin pystyyn sämpyläleipomon ennen töihin lähtemistä. Taikinaan hämmensin kesäkurpitsa- ja porkkanaraasteita, päiväysvanhan kermaviilin, auringonkukan siemeniä, sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja, auringonkukkaöljyä, suolaa ja hiivaa.



Keskiviikkona töiden jälkeen matkustin jälleen. Kuvan risteyksessä hyppäsin bussista pois. Siis Mikkelissä.


Yöpyilin kuopuksen sohvalla ja aamulla oli sopivasti aikaa lenkittää kuopuksen ihana koiralapsi ennen kiirehtimistä koulutuspäivään. Sää oli sumuinen ja kosteus leijui ilmassa. Mutta oli ilo kuljeskella pitkin syksyisiä katuja koirakaverin kera.











Koiran vein lenkin jälkeen kotiinsa, nappasin repun selkääni ja jatkoin tallustelua pitkin Mikkelin katuja.








Tänne olin matkalla. Mikkelin pääkirjastoon ja Mikkeli-saliin.


Alkamassa oli asiakaspalvelukoulutusta ja asiaa kirjastojen saavutettavuudesta. Valtavasti asiaa isoina kimpaleina. Asiakaspalvelujutut olivat oikeastaan aika tuttua kauraa, mutta mukavia uusia näkökulmia oli tähänkin asiaan löytynyt. Luennoitsija Jutta Laino-Tabell oli nainen paikallaan ja todella hyvä työssään. Koulutus ei yhtään tuntunut puuduttavalta vaan juttua olisi voinut kuunnella pidempäänkin.


Ruokatauolla kävin CafeStellassa herkuttelemassa salaatilla ja karpalokinuskirahkalla.


Takaisin koulutuspaikalle palatessa syksy taas hyppi ihan silmille. Tai ainakin filmille.







Saavutettavuuskouluttajalla oli vähän aikaa ja paljon asiaa. Siksi puhetta tuli ylinopeudella tauotta. Pitkän päivän päätteeksi kuunteleminen alkoi olla jo väsyttävää. Onneksi asia oli tärkeää, se auttoi sinnittelemään kyydissä.

Ohjelmaosuuden päätyttyä jäi vajaa tunti aikaa odotella kotimatkabussin matkaanlähtöä. Syyssää pisti parastaan ja aurinkokin löytyi pilviverhon takaa. Kauppa-asioita ei ollut, joten kuljeskelin pitkin katuja.




Kotimatkalla ajattelin neuloa eteenpäin Taito Shopin Mustikka ja puolukka -lapasia. Mutta neulominen tyssäsi, kun tajusin tekemäni virheen. Edellisen päivän menomatkalla askartelin lapasen varteen puolukanlehdet. Nyt piti purkaa ne kaikki pois. Olin näet unohtanut kokonaan punaiset täplät ja niiden molemmin puolin olevat vihreät yksittäiset silmukat. Ei auttanut kuin kiskoa puikot pois työstä ja purkaa tekele.


Vielä on viikkoa jäljellä kaksi päivää, mutta syyskuuta vain päivä. Lauantai menee sujuvasti palkkatyössä ja sunnuntaina olisi edessä syysmuutto. Siitä lisää ensi kerralla.

torstai 28. syyskuuta 2017

Lakattoman lakkahillo tai jotain sinne päin


Meillä kasvaa puutarhassa yksi ainoa karviaismarjapensas, mutta siitä tulee satoa niin, ettei millään ehdi kaikkia marjoja suuhunsa popsia ennen kuin ne ylikypsyvät. Tänäkin vuonna oksat oikein notkuivat sadon paljoutta. Melkein harmittaa, että hyvät marjat menevät hukkaan, kun niitä ei ehdi syödä pois.

Pakastaminen on turhaa. Karviainen pakastettuna ei ole mikään herkku.

Usein huokailen, että hillojen keittäminen Kotosen kaappeihin pitäisi kieltää lailla. Keittäminen on kivaa, mutta purkkien pyörittely jääkaapin hyllyillä vuodesta toiseen on vähemmän riemukasta. Kas, kun ei niille hilloille oikein ole käyttöä. Lettuja tulee paistettua kovin harvoin eikä pannaripäiviä ole sen useammin. Mihinkään muuhun meillä ei nykyään hilloja mene. Pitäisi kai opetella syömään puuroa hillosilmällä tai ryhtyä paahtoleivän puputtajaksi.

Kuluneen kesän aikana pysyin ryhdissä enkä yhtään hillosatsia keittänyt, jos nyt ei puolukkahilloa lasketa. Vaan hyvä putki katkesi, kun hairahduin karviaisten kanssa keittopuuhiin. Muistin vanhan ohjeen, jossa karviaisista ja porkkanoista loihdittiin huijauslakkahilloa. Tosin marjojen olisi pitänyt olla vihreää lajiketta, jotta väri olisi oikea. Innostuin olemaan hurja keittiökokeilija ja testasin, minkälaisen säväyksen punaiset karviaiset hillolle antaisivat.


Lakattoman lakkahillo


2 litraa perattuja karviaisia
1 kg porkkainoita
1 kg hillosokeria

Kuori ja raasta porkkanat, perkaa marjat. Laita porkkanaraaste ja karviaiset kattilaan ja lisää sinne tilkka vettä. Älä laita liikaa, sillä aineksista irtoaa nestettä. Kuumenna rauhallisesti kiehuvaksi ja keitä miedolla lämmöllä n. tunti.

Soseuta sauvasekoittimella ja lisää mössöön hillosokeri. Keitä vielä 10 minuuttia.

Anna hillon jäähtyä hetki ja tölkitä.









Lopputulos ei väritykseltään eikä koostumukseltaa muistuttanut alkuperäistä ohjetta ollenkaan. Väri oli tummanpunainen ja maku melkoinen. Oikein hyvä siis. Mutta koska karviaiseni olivat ylikypsyyden rajamailla, ei marjoista jäänyt hillon sekaan lakankiveä leikkiviä isoja siemeniäkään.

Jotta ei tästä lakkahillon korviketta tullut. Mutta tulipahan muuten vain makoisaa hilloa kaapintäytteeksi.


Tekisipä mieleni istuttaa tontin jollekin kulmalle vihreitä karviaisia tuottava puska. Saisi sitten sitä oikeaa lakattoman lakkahilloa keitellä.