Syysreissu

Perjantai oli vapaapäivä, josta tuli reissupäivä. Koska taivaalta ryöppysi vettä runsain mitoin, pyysin puolisolta autokyydin keskustaan ja sainkin. Tosin hänen töidensä takia aikataulumme oli aikainen ja ennätin pitkän tovin istuskella Sokoksen kahvila Kulmassa odottamassa linja-auton lähtöaikaa. Kuivin suin en suinkaan paikkaa pitänyt vaan haukkasin pikkuisen murkinaa massun pohjalle, jotta jaksaisin istua bussissa viisi tuntia.

Kuulin, että pääkaupungin sää oli yhtä ankea kuin kotikonnuillakin. Mutta mitä lähemmäksi määränpää tuli, sitä selkeämmältä näytti taivas. Aurinkokin pilkisteli. Kannatti pakata sateenvarjo mukaan!

Ihana esikoinen oli vastassa, kun bussi kurvasi Kamppiin. Kipitimme kiireellä esikoisen väliaikaiskämppään viemään matkalaukkuni sinne ja taas oli lähtö mielessä. Olimme menossa iltapalalle ystävien luo Töölöön. Päädyimme hyppäämään bussiin joutuaksemme perille pikemmin, olihan ilta jo muutenkin pitkällä.

Helsingin liikenteen bussikuskien palvelualttius on nolla eikä heille ilmeisesti ikinä ole kerrottu mitään käytöstavoista. Harvoin olen pääkaupungissa bussilla matkustanut, joten vähän pienellä otannalla yleistän. Edellisen kerra tarvitsin varmistuksen, että olen nousemassa oikeaan autoon. Kysyin kuskilta, mutta ei olisi pitänyt. Vastaaminen oli niin hirveän vaikeaa ja lopulta sain vain pienen pään nyökkäyksen. Tällä kertaa ei ollut hajuakaan, mitä kertalippu mahtaisi maksaa. Siis tervehdin kuljettajaa ja pyysin kertalippua. Kuski ei missään vaiheessa vastannut tervehdykseen, kävi vain tuijottamaan lokeroa, johon raha pitää laittaa. Kysyin, paljonko lippu maksaa, niin ei saanut kuski suutaan auki. koputti vain kassan näyttöä, johon hinta kohta ilmestyikin. Ymmärrän kyllä, että keskustelu on ajon aikana kielletty, mutta onko kuljettajia kielletty puhumasta autoon nouseville asiakkaille? Tällainen töykeys on hämmentävää, kun on tottunut kerimäkeläisen Kososen bussien höveleihin kuskeihin, jotka ovat asiakaspalvelijoita isolla A:lla ja ammattikuntansa ylpeys.

Onneksi ilta ei tökeröön bussikuskiin kompastunut, vaan sujuvasti pääsimme perille ystäväperheen luo. Siellä meitä odotti ihan oikea, maukas ruoka, riisiä ja ihanaa kasvispataa ja jälkiruuaksi herkullista hedelmäpaistosta. Rattoisasti hurahti parituntinen ruokapöydän ääressä ja sitten olikin meidän aika kiitellä kestityksestä ja toivotella hyvät yöt.

Seuraavana aamuna nousimme jo hyvissä ajoin ehtiäksemme päivän aikana mahdollisimman paljon. Päivä valkeni kauniina ja aurinkoisena ja sehän sopi meille esikoisen kanssa mainiosti.

Aamupalan syötyämme hyppäsimme kenkiimme ja kiskoimme takit niskaamme ja lähdimme patikoimaan. Määränpäämme oli ensin Kädentaitomessut Wanhassa satamassa. Matkan varrella poikkesimme pikaisesti kirpputorilla Fidassa ja ihastuneesti katselin niin paikan siisteyttä ja selkeyttä kuin tavaroiden kaunista ja kekseliästä esillepanoa.

Keskustan halki kävellessä ei voinut olla huomaamatta, kuinka kaunis kaupunki Helsinki onkaan. Syksy on lähettänyt jo etujoukot paikalle, mutta kesäistä kukkaloistoa oli vielä runsain mitoin nähtävissä.

Kauppatorilla oli kukkuramitoin tarjolla kotimaista superruokaa; marjoja, vihanneksia ja sieniä sekä tietenkin monta kojua matkamuistoja houkutukseksi muualta tulleille.

Yllättävän pian olimme perillä Wanhassa satamassa ja messupaikka löytyi opasteiden avulla helposti. Monet käsityömessut on tullut käytyä, mutta täällä olin ensimmäistä kertaa,

Nuo valkeat täplt eivät ole silmiä... jos olisivat, kuva olisi karmiva :)

Sympaattinen paikka ja paljon mielenkiintoista nähtävää, sekä paljon kiusauksia... Ostoksitta emme selvinneet, mutta taputin itseäni olalle, sillä ostin vain kaksi kerää sukkalankaa. Muut langat ohitin kylmän viileästi... tai ainakin päättäväisesti.

Nämä mukit tuottivat tuskaa, sillä olivat niiiiin houkuttelevia. Mutta päättäväisyyteni piti, enkä ostanut neulojan mukia. Kuppeja ja kippoja on jo kaapit killallaan ennestäänkin.  Vaan oli noissa mainio oivallus... Kuva on huono eikä siitä kunnolla saa selvää, mutta kupin sisäpuolella oli vähän ohjetta ulkopuolen malliin.

Yllättäen tupsahdimme valloittavalle osastolle! Vanhojen kirjojen kierrätyskoju sai sekä minut että esikoisen huokailemaan ihastuksesta. Katrin kirjataide on kekseliästä ja kaunista. Olenhan itsekin käyttänyt kirjoja materiaalina käsitöissä ja vuosi sitten jopa ostin itselleni aiheeseen liittyviä kirjoja, mm. Katri Oikarisen Luo aarteita vanhoista kirjoista -opuksen. Nytpä meillä oli ilo tavata itse kirjailija ja ohjeiden kehittäjä. Lopulta kävi niin, että yksi seinällä roikkuneista tauluista lähti mukaamme. Esikoinen siihen ihastui ja ostin sen hänelle tupaantuliaislahjaksi uuteen omaan kotiin.

Toinen toistaan veikeämpiä pussukoita oli useammassa pöydässä myynnissä. Arkkikaupan kojusta teimme vähän ostoksia.

Keraamisia pieniä raastimia esiteltiin miltei heti sisään astuttuamme. Kiertelimme messualueen ja ennen lähtöä palasimme hieromaan kauppoja. Värin valinta oli vaikeaa. Arvaatko, minkä värisen raastimen ostin?

Messuillessa tuli nälkä. Mietimme sopivaa ruokapaikkaa. Esikoinen ei syö lihaa, mutta emme ole asiantuntijoita pääkaupungin kasvisruokapaikoissa. Esikoisen ystävä oli kertonut syöneensä Kiilassa tosi hyvän halloumihampurilaisen, joten päätimme patikoida sinne. Sää oli helteinen ja kaikkialla pyöri turisteja, joten tuli itsellekin tunne kuin olisi ollut ulkomailla eikä vaikutelmaa ollenkaan vähentäneet tuomiokirkon (suurkirkon) edustalla lepattaneet viirit.

Kiilaan saavuimme oivassa saumassa, sillä jonoa ei ollut nimeksikään. Kun odottelimme tilaamiamme hampurilaisia, jono oli kasvanut hetkessä monien metrien mittaiseksi.

Ruoka oli hyvää ja maukasta, mutta harmitti hampurilaisen koko. Lihaisammat pöytiin kiidätetyt versiot olivat tuplasti paksumpia. Ei kai se, että valitsee kasvisvaihtoehdon, tarkoita ettei halua vatsaansa täyteen?

Ravintolan miljöö oli miellyttävä ja poistuimme ulos eri ovesta kuin tullessa. Olipa hyvä, sillä eteinen oli kalustettu hauskasti ja viehätti silmää.

Syötyämme jaksoimme käydä hoitamassa yhden esikoisen kouluvelvollisuuksista. Suunnistimme Kaisa-talon kirjastoon, jossa lapsi sai tulostettua latinan opintoihinsa liittyvän paperipumaskan. Kaisa-talossa olisi ollut kahvila, mutta vielä ei ollut jälkiruokakahvin aika.

Tavaranyssäköidemme kanssa palasimme takaisin majapaikkaamme ja käännyimme saman tien kannoillamme ja astuimme viereisen kadun veikeään kahvila Plootuun. Kahvileipävalikoima ei ollut suuren suuri, mutta kahvimaitovaihtoehtoja oli enemmän kuin missään ikinä. Tässä kahvilassa kaikki erikoisruokavalioita noudattavat varmaan löytäisivät sopivan juoman.

Plootussa toimii kaksi huonekalujen maahantuontiyritystä sekä kahvila, joka näytti olevan auki iltamyöhään. Hauska idea ja taatusti erilainen kahvilamiljöö.

Valaistus oli kuvaamista ajatellen hankala. Kaikki reissukuvat olen ottanut kännykän kameralla. En jaksanut raahata isoa järkkäriä matkalle mukaan, sillä käsilaukkuni pullisteli jo ilmankin. Tosin monta kertaa harmittelin ja kaduin, etten ollut ottanut parempaa kuvausvälinettä mukaan.

Kahvittelun jälkeen raahauduimme hetkeksi huilaamaan ennen iltarientoja. Hengähtäminen teki hyvää ja jaksoimme jälleen.

Farkut saivat jäädä kotiin kun hyppäsimme mekkoihin ja sukkahousuihin ja paahdoimme vinhalla vauhdilla kohti Helsingin kaupunginteatteria. Ensi tuli vastaan Svenska Teatern, sitten Kansallisteatteri, mutta matkamme jatkui vain. Pitikin valita juuri se näytelmä, jota esitettiin kaikkein kauimpana! Vaan mikäpä oli reippaillessa kauniissa säässä syksyn värien värjäämien puiden siimeksessä.

Pitkäsääret melkein perillä.

Ei näistä kumpikaan...

... vaan Myrskyluodon Maija -musikaali oli retkemme kohde.

Jonottaessamme juomia luokseni pelmahti nuori nainen ja sanoi päivää. Tervehdin takaisin ja jäin odottamaan. Naisella oli vekkuli ilme ja hän kysyi, tunnistanko. Siinä samassa minulle valkeni, että siinähän oli mitä mukavin ihminen menneisyydestä ja lopulta näitä mukavia löytyi vielä viisi lisää! Kukaan heistä ei asu pääkaupunkiseudulla, joten sattuma oli melkoinen! Ennen esitystä ja väliajalla kerkesimme vähän vaihtaa kuulumisia ja totesimme kaikki, että olipa ollut hauska tavata. Pieni maailma!

Meillä esikoisen kanssa oli paikat parven toisella rivillä keskellä. Näyttömön tapahtumia oli sieltä lintuperspektiivistä hyvä seurata. Tosin vähän oli sellainen olo, että istuimme seuraamassa esitystä pilven reunalla kesken musikaaliprojektin menehtyneen säveltänä Lasse Mårtensonin kanssa.

Musikaali oli taidokkaasti rakennettu ja hyvin esitetty. Teatteri on vasta remontoitu, joten tilat olivat toimivat ja siistit. Jotenkin jäin silti kaipaamaan sitä henkeä ja tekemisen paloa, joka pienellä budjetilla ja suurella sydämellä kerta toisensa jälkeen näkyy Savonlinnan teatterin esityksissä.

Maijan tarina on murheellinen ja traaginen, joten ei musikaalikaan muuta voi olla. Anni Blomqvistin romaanisarjan dramatisointi muutaman tunnin näytelmäksi ei ole helppo nakki. Tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin ja lapsia syntyy kuin liukuhihnalla. Vauva kasvaa taaperoksi ja kouluikäiseksi heti synnyttyään. Kun lapsista nuorin hukkuu, äidin epätoivo oli niin käsinkosketeltavaa, että suruun ja tuskaan oli helppo samaistua. Vaistoinkäymisten loputon virta tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta.

Maija on nuori hupakko, kun Janne kihlaa hänet. Muuttaminen kaukaiselle Myrskyluodolle kauas muista ihmisitä on kova koulu nuorelle parille. Vakaa ja turvallinen Janne on Maijan peruskallio. Kun Jannekin hukkuu, Maijan maailma romahtaa. Puolisonsa toiveikkaan elämänasenteen  Maija kuitenkin on oppinut ja näytelmä päättyy toiveikkaaseen tunnelmaan.

Väsymys painoi jäsenissä, kun iltakymmeneltä poistuimme teatterista. Päätimme turvautua raitiovaunuun päästäksemme pikemmin iltapuuhiin ja petiin. Ratikalla ajeleminen on verkkaista kolkuttelua, mutta noin iltamyöhällä matka joutui kuitenkin mukavasti.

Uni maistui makealta ja tänä aamuna oli helppo herätä jälleen kauniiseen syyspäivään. Kotimatkalle oli lähdettävä jo aamupäivästä. Ekbergin kahvilan ohi porhalsimme kohti Kamppia. Tässä kuuluisassa kahvilassa haluan ehdottomasti käydä joku päivä, mutta tänään se päivä ei ollut. Näyteikkunat ehdin kuitenkin kuvata.

Linja-autoasemalle mennessä liikennevaloissa satuimme yllättäen seisomaan tätini ja serkkuni vierelle. Tätinikään ei asu Helsingissä, joten tämäkin tapaaminen oli vallan hauska yllätys. Pikaisesti vaihdoimme muutaman sanan, sitten minun olikin jo kiirehdittävä bussiin.

Koko upean syyspäivän vietinkin bussissa istuen Helsingistä Savonlinnaan, viisi ja puoli tuntia. Olisi ollut huippusää metsäilyyn, mutta toki matkustaminenkin on hyvässä kelissä mukavampaa.

Matka oli pitkä, mutta viihdytin itseäni lukemalla Jojo Moyesin uutuuskirjaa Ne jotka ymmärtävät kauneutta. Vaikka siis fyysisesti istuinkin bussissa matkalla jossain päin Suomea, mieleni vaelteli menneisyydessä Ranskassa ja melkein nykypäivässä Lontoossa. Ei ollenkaan pöhkömpi matka!

Onneksi Mikkelissä piti vaihtaa bussista toiseen, tuli edes vähäsen välillä jalkoja oiottua. Jatkoyhteysbussi ei vielä ollut laiturissa, kun siihen saavuimme, joten oli aikaa katsella ympärilleen. Rautatien ja ajoväylän yli kulkevaan kevyen liikenteen tunneliin oli ilmestynyt hauskaa taidetta. Kännykän kamera ei kunnolla taipunut tallentamaan näkyä, mutta kyllä siinä lukee koti. Sopivasti näin kotimatkalla!

Se oli sellainen viikonloppu. Huomenna pitäisi sitten olla takaisin maanpinnalla ja kartalla kaikista arkiasioista. Vaan kylläpä tekee hyvää hypätä välillä ihan muihin kuvioihin!