Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Oli jotenkin hämmentävää lukea Jojo Moyesin uutuuskirjaa, Ne, jotka ymmärtävät kauneutta, heti John Boynen Poika vuoren huipulla -romaanin jälkeen. Myös Moyesin kirjan alkuosassa soditaan ja saksalaiset ovat valloittaneet Ranskan. Tosin kyse on eri sodasta (ensimmäinen maailmansota) kuin Boynen kirjassa (toinen maailmansota), mutta tunnelma on jotenkin aavemaisen samankaltainen.

Boynen lailla Moyes on loistava tarinankertoja. Sodan raadollisuus repii avohaavoja lukijankin mieleen ja sydämeen. Nuoret sisarukset Sophie ja Hélène ovat joutuneet lähettämään rakkaat aviopuolisonsa rintamalle ja pitävät kaksin pystyssä suvun ravintolaa kaiken niukkuuden keskellä. Nälkä ja puute ahdistavat naisia ja etenkin lapsia.Välillä epätoivo on musertaa Hélènen, mutta Sophie jaksaa valaa uskoa sisareensa:

"Mutta minä en muista yhtään mitään - hänen tuoksuaan, hänen ääntään. En muista, miltä hän tuntuu vieressäni. Ihan kuin häntä ei olisi ollut koskaan olemassakaan. Ja sitten ajattelen, että mitä jos kaikki onkin jo ohi. Mitä, jos hän ei palaa koskaan? Mitä jos me joudumme viettämään koko loppuelämämme näin, vieraiden ihmisten määräiltävinä? Vieraiden, jotka vihaavat meitä... En ole varma, pystynkö..."

"Tämä tuntuu... tämä tuntuu siltä kuin olisimme vaihtaneet yhden tyrannin toiseen. Joskus epäilen, että tanssin koko elämäni toisen pillin mukaan. Mutta sinä naurat, Sophie. Näen, kuinka päättäväinen olet, kuinka urhea. Laitat tauluja seinälle, rähiset saksalaisille, enkä minä tajua, mistä se kaikki tulee. En muista millaista oli elää ilman pelkoa."

Makasimme hiljaa. Kuulin sydämeni jyskyttävän. Hän uskoi minun olevan peloton, mutta mikään ei pelottanut minua niin paljon kuin siskoni pelot. Häneen oli tullut viime kuukausina uutta haurautta, uutta kireyttä silmien ympärille. Puristin hänen kättään. Hän ei puristanut takaisin.

Saksalaiset määräävät Sophien kumppaneineen laittamaan heille ruokaa. Niskoittelu ja vastaan hangoittelu ei hyödytä, toimeen on käytävä. Valloittajat toimittavat ravintolaan ruokatarvikkeita ja sisarusten ja perheen ainainen nälkä helpottaa vähän, kun he saavat osansa valloittajilta jääneistä tähteistä. Kateelliset naapurit eivät katso saksalaisten kanssa toimimista hyvällä.

Sophien puoliso Édouard on taitava taidemaalari ja hänen vaimostaan maalaama taulu kiinnittää saksalaisen komendantin huomion. Komendantti haluaa keskustella Sophien kanssa taiteesta ja vähitellen heidän välilleen kehittyy jonkinlainen side ja ystävyys.

Tragediahan siitä ystävyydestä lopulta seuraa, Sophie viedään kotoaan kuin rikollinen ja raahataan läpi Euroopan epäinhimillisissä olosuhteissa Saksaan vankileirille. Enempää en tästä kerro, juonenkäänne on herkullinen ja sen saa jokainen itse selvittää...

Kirjan toinen osa sijoittuu nykypäivän Lontooseen. Sophieta esittävä taulu on Liv Halstonin tärkeä aarre, rakas muisto aivan liian nuorena kuolleesta aviopuolisostaan Davidista, lahjakkaasta arkkitehdistä. Liv asuu hulppeassa, puolisonsa suunnittelemassa ja rakennuttamassa talossa keskellä Lontoota. Yksin  ja erittäin vähävaraisena.

Käytyäni muutaman kerran Lontoossa turistina, on hauskaa lukea näitä romaaneja, jotka sijoittuvat tuttuihin maisemiin. Siksi jäin pohtimaan, onko Lontoossa oikeasti sellainen kolkka, josta näkyy esteettömästi niin London Eye kuin Tower Bridge.

"Tässä on siis keittiö. Kuten näette, täältä on upeat näkymät kolmeen suuntaan joelle ja kaupunkiin. Oikealla näette Tower Bridgen, tuolla on London Eye, ja aurinkoisina päivinä voitte painaa tätä nappia - eikö niin, rouva Halston? - ja avata katon tuosta vain."

Davidin kuolemasta on neljä vuotta ja lähes yhtä kuollut on Liv ollut tuon ajan. Mutta juuri miehensä kuoleman vuosipäivänä Liv törmää homobaarissa entiseen poliisiin Pauliin, joka on tullut sinne tervehtimään veljeään, baarin omistajaa. Kemiat osuvat kohdilleen ja Livin ja Paulin välissä on rätisevää sähköä.

Onnettomuudekseen Paul työskentee nykyään yrityksessä, joka jäljittää varastettuja ja kadonneita taide-esineitä ja palauttaa niitä takaisin oikeille omistajilleen. Livin omistama Sophiesta maalattu taulu on tietenkin yksi taideteos, jonka etsimiseen Paulin toimistolla on toimeksianto. Tästä asetelmasta syntyy mutkikas soppa.

Jojo Moyes osaa kuljettaa tarinan juonta taidokkaasti kohti lopun fanfaareja. En voi kieltää, ettenkö olisi arvannut osittain sitä, kuinka tarina päättyy. Mutta kyllä kirjan tekstistä löytyi monta yllättävää sivupolkua, joita ei olisi etukäteen osannut uumoilla.

Kirja oli monenlaisten tunteiden myllerryskenttä. Viihdekirjalijan viitta vain hulmusi, kun Moyes levitti eteemme sotantantereet ja kotirintaman taistelut. Toinen osa oli sitä tutumpaa Moyesia ja chick litiä. Tämän genren kirjoissa ei niin haittaa, vaikka juoni onkin epäuskottava. Kirja kuitenkin täyttää mainiosti tehtävänsä viihdyttäjänä, joten turha saivartelu ja juonen tutkiminen suurennuslasilla on syytä jättää tekemättä. Moyesin uutuus on vetävä lukukokemus niille, jotka ymmärtävä kauneutta.