Tarttui mukaan messuilta ja vähän tuliaisia muilta; materialistinen postaus

Kahden messupäivän aikana onnistuin vastustamaan monta kiusausta, mutta menin lankeamaankin. Ihan aikuisten oikeasti olin ajatellut, etten tarvitse ostaa messuilta mitään. Yhtä oikeasti tiesin, etten millään voisi ohittaa kaikkia houkutuksia ja varauduin ostosten kantamiseen laittamalla molempina päivinä säilytykseen takin lisäksi repun.

Kuvissa olevien ostosten lisäksi kiikutin messuilta mukanani muutamia lahjoja. Niitä ei tässä esitellä, ihan varmuuden vuoksi.

Vaikka kirjastosta saa ilmaiseksi kirjoja enemmän kuin kukaan tarvitsee, joskus sitä kuitenkin tulee ostetuksi jokunen ikiomakin teos. Nyt olin höperöityä osastolla, jossa sai kolme pokkaria kympillä. Kantelin jo isompaakin pinoa kainalossani, mutta sitten järjen ääni puhutteli ja ostin vain yhden kolmen kirjan satsin, Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun ja kaksi Kate Mortonin kirjaa: Hylätty puutarha ja Salaisuuden kantaja. Bookyn valtavilta alekirjapöydiltä poimin mukaani kahdella eurolla vain pienen herttaisen kirjan Onni, missä olet? Sammakkon osaston alepöydältä ostin Heli Laaksosen Sekaherelmäpuu -kolumnikokoelman viitosella. Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, Mauri Kunnaksen uusin kirja, Koiramäen Suomen historia, oli ainoa normihinnalla ostamani kirja itselle. Se muuten puuttuu tuosta kokoelmakuvasta, sillä se oli pakattuna eri laukkuun kuin muut ja oli unohtua sinne.

Surkeilta ruokamarkkinoilta ostin luomukahvia ja -suklaata sekä maistatuksen uhrina pussillisen Lindorin suklaata.

Putingin osastolla oli houkuttelevia tarroja bujoiluun tai kalenteriin. Ensimmäisenä päivänä onnistuin välttämään houkutuksen, mutta yön yli nukuttuani ostin nämä heti seuraavan messupäivän ensimmäisenä ostoksena.

Toisen messupäivän melkein viimeisinä hetkinä löysin hallista Heli Pukin kojun ja sieltä kaikkien houkuttelevien korttien viereltä ihastuttavan keikkakalenterin ensi vuoden rientoja selkiyttämään. Kalenteri oli niin veitikkamainen, että se suorastaan vaati tulla ostetuksi. Itse taitelija oli yhtä sydämellinen kuin edellisilläkin messukohtaamisilla ja juttutuokiomme oli yksi muutenkin hienojen messujen kohokohdista. Suorastaan hämmentävää, kuinka monet taiteellisesti lahjakkaista ihmisistä ovat myös sosiaalisesti lahjakkaita, lämpimiä, hyväntuulisia ja positiivisia ihmisiä, tuotteidensa parhaita markkinoijia.

Muutenkin olen hyvin onnellinen kalenterilöydöstäni, mutta voitteko uskoa tuuriani: kortit (5 kpl) sain kaupantekijäisiksi! Wau!

Kalenterin jokaisen viikon aukeamalla on toisella sivulla lisää kirjoitustilaa ja joku hupaisa ja/tai viisas oivallus. Ensi vuonna tällä viikolla kalenteri on hyvinkin tämän vuotisissa tunnelmissa, hauskaa! Vaikkei ulkona vallitseva jäätikkäinen keli kyllä nauratakaan oikeasti.

Postikorttien kanssa olen ihan toivoton! Aikamoisen nipun niitäkin kiikutin kotiin näiltä messuilta. Viisi korttia lähetin jo Helsingistä maailmalle, mutta nämä toin kotiin saakka.

Inge Löökin mummokorteista on kerrottava vielä hauska sattuma. Löysin Löökin kojun sunnuntaina aamulla, mutta koska aikataulussani oli siinä kohdassa tiukka paikka, lupasin palata paikalle ihan ajan kanssa. Kun myöhäisiltapäivästä sitten astelin kojulle uudelleen, siellä olikin uudet ihmiset myyntipöytien takana. Napsin telineistä niitä mummoja, joita en muistanut aiemmin nähneeni. Maksuvaiheessa kassan takana istunut myyjä kysyi, haluaisinko kortteihin signeerauksen. Minä vähän hämmästyneenä vastasin, että kyllä tottakai, jos se on mahdollista... No, siinähän asioin itse taitelijan kanssa, joten homma hoitui helposti. Tästäkin iloisesta sattumasta olin ihan täpinöissäni, mikä ilo ja onni kohdata hulvattomien mummojen luoja!

Sitten on vielä Ellin kirja, Koiramäen Suomen historia. Tähän sitä signeerausta piti jonottaa sinnikkäästi, kuten jo kerroin. Voisi sanoa, että signeeraus oli sinnikkyyden taisteluvoitto. Mutta siinä se nyt on! Satavuotiaan Suomen merkkipäivän lähestymisen kunniaksi ja innoittamana ostettu lastenkirja.

Sunnuntaina palatessani messuilta, esikoinenkin oli jo kotiutunut reissultaan maailman ääristä. Sain tuliaisiksi kaksi pakettia herkullisen näköisiä pikkuleipiä Skotlannista. Niinpä päätin tähän samaan saumaan esitellä esikoiselta vähän myöhässä saamani syntymäpäivälahjan, keltaisen, vanhaa kirjastokorttia esittävän pussukan ja kissamaisen teesiivilän sekä Kirjastokuningattaren Lontoon reissultaan tuomat tuliaiset, tee- ja Harrodsin keksiherkut. Kiitos molemmille!

Olisko vähän yltäkylläistä. Mitä?

Lisää messuhuumaa

Virallisesti neljännen, mutta minulle toisen messupäivän aamuna heräilin jälleen omaan tahtiini esikoisen kodissa. Yöllä tapahtunut talviaikaan siirtyminen aiheutti jälleen omat hässäkkänsä, kun tuskailin taas heränneeni epäinhimilliseen kellonaikaan eli 05.15. Mutta kesäaikaan kello olisi ollut jo tuntia enemmän eli ylösnousun aika hyvinkin. Kiire ei ollut ollenkaan, joten kaikenlaiseen aamuvenkoiluun oli aikaa yllin kyllin.

Lamppu syttyi ikkunalle ja säteili olemuksellaan hyvää mieltä. Itseäni huvittaakseni olin edellisenä päivänä napsinut lähikaupassa ostoskoriini tuotteita, joilla loisin aamupalapöytään illuusion hotelliaamiaisesta. Tuoremehuakin ostin, mutta sen unohdin jääkaappiin.

Messulehtisen ja messualueen kartan kanssa hioin jälleen päivän aikataulua huippuunsa vain lipsuakseni siitä kuitenkin.

Sataa tihuutteli jälleen kun kiirehdin pitkin pääkaupunkimme katuja kohti messukeskusta. Onneksi en ole sokerista ja olin älynnyt pukea sateenkestäviä vaatteita ylleni.

KirjaKallion lavalla haastateltiin Kalle Veirtoa aiheena Ohut hauska kirja. Nolostuin, kun tajusin, että se on Veirton uusimman kirjan nimi, eikä suinkaan keskustelua aiheesta, kuinka koululaiset usein tulevat kirjastoon etsimään äidinkielen kurssille pakollisena luettavaa kirjaa, jonka pitäisi olla mahdollisiman ohut...

Ihmeen vähän tulin kuvanneeksi messualuetta ja muhkeita kirjapinoja, mutta siihen voi olla yksinkertaisena selityksenä se, ettei ihmismassojen takaa  oikein miljöötä saanut kuvaan.

Nopolan sisarukset urakoivat haastateltavina useassa kohteessa messujen aikana. Tässä Suomalaisen kirjakaupan nurkalla kertomassa uusista Risto Räppääjistä.

Aamupäivän ohjelmaan olin merkinnyt Kirsti Mannisen alias Enni Mustosen haastattelun aiheena Ruokarouvan tytär. Pitkään mietin, raaskinko käyttää kallisarvoista messuaikaa tämän haastattelun kuuntelemiseen, sillä jo vuosi sitten olin kuulolla, kun tätä tuotteliasta kirjailijaa haastateltiin. Kuitenkin huomasin napottavani hyvissä ajoin ennen haastattelun alkua Minna Canth -lavan äärellä.

Hyvä että napotin. Niin elämäniloa ja hyvää mieltä pursuavan puolituntisen sain viettää kuunnellen Kirsti Mannisen solisevan pulppuavaa ja aurinkoista puhetulvaa. Minkä näyttelijän suomalainen teatteri Kirsti Mannisessa onkaan menettänyt! Niin antaumuksella ja elävästi kirjailija kertoi elämästään, kirjoittamisesta, pohjatöistä ja Syrjästäkatsojan tarinoiden Kirstin elämästä. Kaikesta näki, että hän on tottunut olemaan haastateltavana eikä suinkaan kaihda ihmismassoja, vaikka tarvitseekin rauhaa ja omaa aikaa saadakseen kirjojensa tarinat kerrotuksi. Voi että, tästä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa!

Saimme kuulla, että Syrjästäkatsojan tarinoiden kuudes osa on jo tekeillä. Sitä on kirjoitettu Lanzaroten helteessä välillä uima-altaaseen pulahtaen. Taiteilijan vaimo -romaani on jo edennyt sivulle 31, joten kirjasarjan ystäviä hemmotellaan pian uudella teoksella.

Kun Kirsti Manninen lopetti, lähdin puolijuoksua hallin toiselle puolelle kuunnellakseni Nopolan sisarusten haastattelun, haastattelijana Taru Torikka. En tietenkään ollut paikalla heti aluksi, mutta oikein hyvin ehdin mukaan kuuntelemaan sisarusten letkeitä heittoja ja varsinkin Sinikka Nopolan kuivakkaa huumoria, joka aina vain jaksaa viehättää: "Kyllä lastenkirjailijan on hyvä olla kiinnostunut lapsista ja tavata niitä joskus, näin kerran vuodessa täällä messuilla..."

Siinä kuvia räpsiessäni edessä olevalla rivillä liikehdittiin ja eikös vain tumma hahmo ilmestynytkin kuvaan. Mutta toisaalta tähän jäi hauskasti pääosaan nuo uutuuskirjat, Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö sekä Onko teillä tämmöistä?

Nopoloiden lopetettua samalla lavalle kiipesi Baba Lybeck haastattelemaan Mauri Kunnasta. Johan oli jälleen hupaisa puolituntinen! Ja tämän jälkeen minäkin suunnistin ostamaan oman kappaleeni Koiramäen Suomen historiaa. Enkä tosiaan ollut ainoa! Signeerausjonoon yrittäessäni minulle kerrottiin, ettei jonoon enää kannata jäädä, sillä taitelijalla ei aika riitä signeerata enempää kuin jo jonossa oli ihmisiä. Kaksi muuta tilaisuutta olisi päivän aikana tarjolla, joten voisin sitten yrittää uudelleen. Noh, sinnikkyyttä vaadittiin, mutta lopulta sain signeeraukseni, mutta tästä kerron lisää tuonnempana.

Suomen historian ostajan piti päästä myös juhlakahville, joten suunnistin jälleen Fazerin kahvilaan haaveillen Suomi100-tyrnileivoksesta.

Hyvin pikkuinen on tuo tyrnisydän leivoksen uumenissa.

Kahviossa kävi taukoamaton vilinä, mutta sain ihan rauhassa istuskella omassa nurkassani.

Kahvin jälkeen alkoi sinnikäs jonottaminen. Ensin törötin jalat puuduksiin Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa saadakseni kirjaani Kunnaksen omakätisen omistuskirjoituksen. Jälleen kävi ohrasesti, sillä reilun puolen tunnin jonotuksen jälkeen meille tultiin sanomaan, että olimme niin kaukana jonossa, ettemme enää saisi signeerausta. Ei kannattaisi jonottaa. Silti jäimme sinnikkäästi jonoon, jos vaikka onni yltäisi jonossa pidemmälle... Ei yltänyt.  Näppejä nuoleskellen oli jonosta poistuttava tunnin jonotuksen jälkeen.

Niinpä kävelin suoraan seuraavaan signeerauspaikkaan ja perässäni saman teki moni muu. Seuraavan signeeraussession alkamiseen oli vielä tunti, mutta koska olin jonossa ensimmäisenä, tiesin että nyt en jäisi lehdellä soittelemaan. Odotusaika meni ihan hyvin, sillä me jonottajat keskenämme höpöttelimme niitä näitä ja kaikki olivat kuitenkin ihan positiivisella mielellä. Otavalla jonottajat otettiin hienosti huomioon ja meitä käytiin välillä jututtamassa ja karkkeja tarjoamassa.

Siinä jonottaessa signeerauspöydän ääressä istahti monta julkimoa Sofi Oksasesta Kauko Röyhkään, mutta me vain sinnikkäästi odotimme Mauri Kunnasta. Lopulta odotus palkittiin ja pääsin piinasta. Vähän kyllä huvitti oma jääräpäisyys, mutta koska kerran olin mennyt kirjan heräteostamaan, en voinut antaa periksi tuon omistuskirjoituksen kanssa. Varsinkin kun itseäni huvittaakseni keksin, että kirja omistetaan kuvitteelliselle henkilölle, eli Elli Kotoselle. Heh. Elli siis sai kuvitteellisen elämänsä ensimmäisen oman kirjan,

Jonotus kuitenkin söi naista ja taas oli kahvin paikka. Taas tarvitsin tietoa Storytelistä.

Sinänsä olisin jo joutanut pois koko messuilta, mutta vielä oli yksi signeeraus saatava ja sitä piti odottaa melkein messujen viimeisille hetkille. Halusin ostaa kirjoja rakastavalle esikoiselle jonkun kirjan kiitokseksi majapaikasta ja kysyin häneltä, mikähän se kirja voisi olla. Toiveena oli Aila Ruohon Pyhät, pahat ja pelokkaat.

Kuinka ollakaan, Aila Ruoho oli sunnuntaina Suomalaisen kirjakaupan haastattelulavan viimeinen haastateltava Raija Pellin ja Terho Miettisen kanssa. Järjestin siis itseni tätä keskustelua kuuntelemaan ja sain kun sainkin esikoisen kirjaan kirjailijalta omistuskirjoituksen. Nyt voin hyvillä mielin pistää tämän vuoden kirjamessut pussiin ja lähteä kotiin.

Paitsi että noustessani rappusia aulaan, josta pääsee ulko-oville, huomioni kiinnittyi valtavan pitkään nuorten tyttöjen jonoon. Vielä oli otettava selvää, mitä jonon alkupäässä mahtoi olla. Sieltä löytyi rap-artisti Mikael Gabriel jakamassa nimikirjoituksia ja poseeraamassa faniensa kanssa yhteisissä kuvissa. Jollekin tähden kohtaaminen oli niin suuri elämys, että tunne purkautui itkuna ja tärinänä. Piti sitten tädinkin käydä nappaamassa joku kuva tähdestä.

Nyt voin sulkea messukirjan kannen viimeisiin yleiskuviin rappusilta kohti tyhjenevää messuhallia. Vielä palaan ostoksiin, mutta tapahtumat on nyt tiivistetysti raportoitu. Kyllä kannatti lähteä!