Säynätissä

Tänä aamuna starttasimme sedän kanssa reissulle jo aamupäivällä. Säätieteilijät olivat lupailleet sateetonta tai ainakin vähäsateista syyspäivää ja meillä oli kuopuksen kanssa ollut puheissa patikkapäivä jo pidempään. Nyt oli oiva sauma toteuttaa suunnitelma.

Eihän se malttanut olla pisaroita ripottelematta tuulilasiin matkan varrella, mutta vakaasti jaksoimme uskoa sään selkenemiseen.

Mikkelistä poimimme kyytiin kuopuksen koirineen ja matka jatkui lyhyesti kohti Anttolaa. Sinne asti ei tarvinnut ajella, sillä tämänkertainen ulkoilureittimme oli Mikkelin kaupungin välittömässä läheisyydessä Säynätjärven eteläpäässä. Matkaa Mikkelistä oli niin vähän, että ajaa hurautimme ohi Metsä-Sairilantiestä, jota pitkin olisi pitänyt jatkaa matkaa. Onneksi Avensiksessa on kääntyvät etupyörät, joten saimme auton keulan käännetyksi takaisin tulosuuntaan.

Tosi hyvät opasteet Säynätin retkeilyreitille alkovat jo tien 62 vierestä. Ihan pitää hattua nostaa Mikkelin kaupungille, joka ylläpitää useita retkeilyreittejä alueellaan. Opasteet ja reitit ainakin näillä poluilla olivat priimakunnossa.

Luonto oli pukeutunut lumoaviin syksyn väreihin, mutta energiaa pursuava koira juoksi joukkomme etunenässä sellaista kyytiä, että maisemien ihailuun ei oikein ollut saumaa. Pikemminkin piti keskittyä katselemaan varpaisiinsa, etteivät kivet ja puunjuurakot päässeet yllättämään ulkoilijaa. Vaarana oli totaalinen lankeaminen siksikin, että kostea, lehtien peittämä maasto oli melkoisen livakka.

Meidän kaksijalkaisten matkanteko hidastui aina, kun eteen tuli kivirömppeikköä tai sokkeloisia juurakoita. Nelijalkainen kaveri viuhtoi niissäkin paikoissa menemään kuin harmaa salama. Kamerakin oli liian hidas taltioimaan karvakorvan patikkariemua.

Alkumatkalla koivussa korkealla oli ilmeikäs pahka. Ihan kuin hampaaton hymyilijä.

Koko kesän jatkuneet sateet olivat pehmittäneet polkua monin paikoin. Onneksi meillä kaikilla oli kosteuden kestävät kengät. Pahimpien paikkojen yli meni pitkospuita, mutta normikesään verrattuna niitä pahoja paikkoja oli ilmestynyt monin verroin enemmän. Pieniä solisevia purosia putkahteli esiin tuon tuosta.

Yhden niemen kärjessä olisi ollut nuotiopaikka upealla paikalla. Mutta koska siellä ei ollut minkäänlaista tuulensuojaa eikä mahdollisuutta keitellä nokipannukahvia, emme jääneet siihen ruokatauolle. Setä oli jo tänne saakka raahannut pilkepussia mukana, sillä tiesimme ettei reitin varrella ollut polttopuita saatavilla. Ei kuulema haitannut kantamus matkantekoa.

Tässä vaiheessa yksi meistä oli jo ihan kieli poskella. Siis se, joka oli juoksennellut ja touhunnut eniten.

Pienen hengähdystauon jälkeen matka jatkui.

Patikkareitti oli vain reilun viiden kilometrin lenkki, mutta monenlaisia maisemia mahtui matkalle. Paksut vihreät sammalmatot kiehtovat silmää ja mielikuvitusta.

Säynätsaaren kärjessä olisi ollut tulipaikka, mutta sieltä kuului sen mahdoton älämölö, ettei tehnyt mieli pitää taukoa sielläkään.

Lopulta pidimme eväs- ja kahvitauon Säynätin grillikatoksella parkkipaikan vieressä. Kyllä maistui mainiolta pitkin metsiä kannetut makkarat ja eväsleivät! Pienet pilkkeetkin iloisesti paloivat grillissä, kun olivat ensin päässeet kiertämään maailmaa.

Hämärässä grillikodassa oli oma levollinen tunnelmansa, mutta pitihän meidän vähän valoa saada, että näimme valmistella syömiset. Onneksi kodan seinät olivat avattavia ikkunaluukkuja täynnä.

Jälkiruuaksi nautiskelimme hyvät nokipannukahvit eilen ostettujen Roosa nauha -pullien kera. Pullat olivat näppärästi ja ikävästi lytistyneet repussa. Ulkonäkö kärsi, mutta onneksi maku oli yhä makoisa.

Niin se tuli pieni syysretki Säynätin maisemissa tehtyä. Tuskin olimme saaneet kahvit juotua, kun alkoi jälleen vettä ripeksiä. Se ei meitä hetkauttanut, sillä autoilua ei sade haittaa. Kuopus ja koira pääsivät kotiinsa ja me sedän kanssa jatkoimme matkaa takaisin Savonlinnaan.