Vauhdikas viikonloppu

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, perjantaipäivään mahtui monenmoista. Siivoaminen oli niin arkista ja pikaista, etten sitä käynyt kuvaamaan. Tosin arjestakin löytyy usein hyviä kuvakulmia, jos katselee tietyllä silmällä ajan kanssa, mutta nyt halusin nopeasti valmista.

Iltapäivällä nakkasin repun selkään, pyörähdin kirpparilla järjestämässä myyntipöytää ja suunnistin Sokoksen Kulma-kahvilaan tapaamaan entisiä ja nykyisiä työkavereita. Lisäkseni paikalla oli kaksi nuorta kesäpestiläistä ja kolme nykyistä työkaveria. Kokoonnuimme kuulemaan Helsinkiin opiskelemaan suunnistaneen nuoren naisen kuulumisia. Samalla tietysti herkuteltiin.

Aika suorastaan lensi rattoisassa seurassa. Olipa mukava ja voimaannuttava juttuhetki! Kesken tapaamisen kuopus soitteli ja kuulosti kipeältä. Myöhemmin illalla palasimme puheisiin ja kävi ilmi, että flunssa oli oikein kunnolla kurmuuttanut aikuista lastani. Koiralenkit jäivät pikaisiksi pissapyrähdyksiksi ja silti uuvuttivat potilaan. Nopean neuvonpidon jälkeen viikonlopuksi tekemäni suunnitelmat olivat muuttuneet.

Jo illalla ostin Savonlinjan verkkokaupasta bussilipun aamun varhaisimpaan vuoroon kohti Mikkeliä. Ei ollut vielä päivä valjennut, kun jo olin kävellyt kotoa keskustaan. Olin varmuuden vuoksi lähtenyt laputtelemaan kotoa niin hyvissä ajoin, että sain ihan odotella lähtöaikaa. Työpaikalla pistäydyin vessassa ja samalla nappasin pari valokuvaa maisemasta.

Päästyäni perille vein koiralapsen heti lenkille. Että olikin karvakaverissa paljon patoutunutta energiaa ja eteneminen oli yhtä hötkyilyä. Onneksi sää oli kerrankin raikas ja sateeton, joten oli ihan nautinnollista pistellä pitkin katuja. Törmäsin yllätyksekseni lenkin loppupuolella yhteen mahdottoman mukavaan mikkeliläistyneeseen entiseen savonlinnalaiseen ja turisimme tovin. Olipa hauska sattuma tämä aamuinen yllätystapaaminen, jäi hyvä mieli.

Takaisin kuopukselle palattua istuin lattialle ja kävin kalttaamaan kesäkarvaa vaihtavaa koiraa. Kahden päivän aikana harjasin koirasta ison muovikassillisen untuvanpehmeää pohjavillaa. Pienestä koirasta tuli vielä pienempi. Vaan eiköhän hauva tukevoidu, kunhan talvikarva pääsee kasvun vauhtiin.

Repussa raahasin mukanani Mikkeliin yhden kurpitsanmötikän. Kaupasta kävin muita tykötarpeita ja kokkasin sitten meille eineeksi kurpitsakeittoa. Chilipaprikan unohdin ostaa ja kuopuksen maidottomuuden takia appelsiinimakuinen tuorejuusto piti korvata kaurasta tehdyllä tuorejuuston korvikkeella. Keitto maistui tietenkin erilaiselta kuin vuosi sitten, mutta kyllä sillä nälkä siirtyi vähän eteenpäin.

Päivälenkillä seikkailin koiran kanssa tuntemattomilla reiteillä Länsi-Peitsarissa. Löytyi polku, joka johti jonnekin metsän uumeniin ja lähdimme tutkimaan, minne se vei. Päädyimme järven rantaan ja hetken siellä kuljeskeltuamme aloin ihmetellä kohisevaa kovaa ääntä, joka lähestyi lähestymistään. Koira oli koko ajan ihan rauhallinen eikä itsellekään tullut mieleen pelätä.

Äänen aiheuttajaksi paljastui muinaisen mallin juna, joka porhalsi metsän halki poukaman toisella puolen. Tuollaiset siniset, pyöreäkulmaiset junanvaunut kuuluvat mielestäni menneeseen aikaan ja hetken kävi mielessä, olenko kävellyt jossain jonkin teleportaalin läpi ja siirtynyt ajassa taaksepäin. Muutenkin tuo näky oli niin epätodellinen, että jos juna ei tuossa kuvassa näkyisi, luulisin nähneeni näkyjä tai kuvitelleeni höpöjä.

Illalla katselimme potilaan kanssa Netflixistä elokuvaa ja jotain jatkosarjaa ja popsimme kaupasta löytyneitä lähituottajan luumuja. Nam!

Viikonlopun aikana urakoin loppuun Tuija Lehtisen uutuusromaanin Sumulaakson kartano. Tämä höttöinen kartanoromantiikkaa hyödyntänyt lukukokemus ei omaa postausta ansaitse. Tuija Lehtisen kynä on tuottoisa ja tekstin soljuminen sujuvaa, kieli ihastuttavan värikästä ja rikasta. Juoneen olisi toivonut jotain pureskeltavaa tai yllättävää.

Jotenkin väsyin ja tuskastuin lukemaan kahden kartanontyttären yltäkylläisen prameasta elämästä, vaikka Elsa, villi vaalea, kapinoikin suvun perinteitä ja odotuksia vastaan. Silja, viileä vaalea, sopeutui paremmin suvun vanhempien naisten painostukseen ja oli luonteeltaankin enemmän ladylike kuin rasavilli sisarensa. Suvun miesten masinoima Military-puisto aiheutti aiheena ja myös tylsyydellään pelkkiä puistatuksia. Kirja käytti kaikki kartanoromantiikan kliseet, vaikkei varakas kartanonpoika rakastunutkaan köyhään mökintyttöön. Kirjan opetus oli, että suku on pahin.  Ehkä olisin tullut toimeen ilman tätä oppituntia,

Jo monta viikkoa tekeillä olleet Taito Shopin mustikka-puolukka-lapaset valmistuivat vihdoin! Näistä lapasista olisi muutakin sanottavaa, mutta ehkä jätän sen myöhäisempään ajankohtaan. Lankojen päättely piti jättää kotiin tehtäväksi, sillä kuopuksella ei ollutkaan isosilmäistä neulaa. Inhoan lankojen päättelemistä ja sitä puuhaa oli näissä käsineissä ihan allergiaksi asti.

Koska neulominen on mukavaa, pistin alulle jo seuraavien lapasten tekemisen. Ohjelmassa seuraavana Taito Shopin pihlajanmarjalapaset. Päättelyä tulee näissäkin olemaan enemmän kuin laki sallii, mutta turha sitä on vielä murehtia.

Kotiin palasin sellaisella bussilla, että ehdin vielä illaksi elokuviin. Linja-autossa istuessani tajusin, että kahtena päivänä syömäni kurpitsakeitto oli jo kulkenut läpi ruuansulatuksen ja jättänyt vatsalaukkuun tyhjyyttä kumisevan kohdan. Tai ei se kumissut, pikemminkin murisi.

Nykysin on hämmentävän helppoa sopia asioita. Sanaakaan sanomatta, puhelinta näpytellen,  olin pian järjestänyt ruokatreffit kotikaupungin parhaaseen pitseriaan eli Caperoon minua leffaseuraksi kysyneen serkun ja oman puolison kanssa. Alkupalasalaatista muistin napata kuvan, mutta niin oli nälkä, että pitsa oli jo muruina massussa ennen kuin kuvaaminen kävi edes mielessä. Serkku tosin lohdutti, ettei unohdus mitään haitannut... Ihan hyvin voisin etsiä arkistoista vanhan kuvan ja lisätä sen tähän... ja heh, niinhän tuo olisi kelvannut. Kas kun aina syön saman pitsan.

Jälkiruokakahvin ja -jätskin serkku tarjosi Hesburgerilla, tässä kaupungissa kun ei yksikään kahvila ole avoinna sunnuntai-iltaisin. Hyvältä maistui!

Mitä me sitten katsoimme? Eve Hietamiehen mainio Yösyöttö-kirja on nyt siirretty filmille. On aina vähän riski nähdä elokuva kirjasta, josta on tykännyt, mutta nyt kyllä tykkäsin myös näytellystä versiosta. Aihe on vähän utopistinen, sillä itse en ikinä koskaan milloinkaan voisi kuvitellakaan äitinä lähteväni pois vastasyntyneen luota. Tosin kuulemani mukaan sekin on mahdollista.

Marja Pyykön ohjaus teki kunniaa alkuperäiselle teokselle ja Petteri Summanen Antti Pasasena hoiti homman kotiin. Hämmentävän täysi salillinen elokuvayleisöä seurasi tapahtumia herpaantumatta ja nauroi välillä hervottomasti. Keitos pysyi kasassa ja tarina kulki näppärästi ja hupaisasti alun järkytyksestä kohti kahden miehen (isän ja vauvan) yhteiselon onnistumista. Vastasynnyttäneen äidin lähdöstä olisi voinut seurata tragedia, mutta Eve Hietamies romaanillaan, Marko Leino elokuvan käsikirjoituksellaan ja ohjaaja Marja Pyykkö onnistuivat luomaan vaikeista lähtökohdista huolimatta hupaisan hyvänmielen komedian, jossa lempein ottein esitellään vauvaperheen arkea.

Kirja sai aikoinaan jatkoa. Enpä ihmettelisi, jos Tarhapäivästäkin tulisi filmattu versio, Hammaskeijusta puhumattakaan. Niitä odotellessa...