Perjantaina oli ihana päivä, vapaapäivä ja kaunis syyspäivä. Oli se myös siivouspäivä, sadonkorjuupäivä ja ystäväpäivä. Viime aikona on satanut niin tauotta, että lähes sateeton päivä on suurta luksusta. Ei malttanut sade pysytellä poissa koko päivää perjantainakaan, mutta sehän nyt olisikin jo ihan omituiselta tuntunut, jos ei vettä olisi taivaalta yhtään pisaraa tullut.
Koska minulla oli onni viettää vapaapäivää tuollaisena päivänä, yritin imeä itseeni niin paljon luonnon väriterapiaa kuin ikinä mahdollista. Kameran linssin läpi väritankkaus sujuu helposti ja vaivattomasti. Sateisenakin päivänä keltaisena hehkuva syysväritys luo maisemaan aurinkoista ja positiivista sävyä, mutta auringon näyttäytyessä hehku moninkertaistuu.
Keväällä kerroin, kuinka tontin takanurkkaan askartelimme kasvilavan kurpitsan taimille. Kaksi pientä tainta venyi kesän aikana hurjiin mittoihin ja satoakin tuli enemmän kuin uskalsin odottaa. Yksi mötikkä oli omia aikojaan mennyt paikoilleen mätänemään, mutta viisi pulleaa ja potraa kurpitsaa sain kasvustosta irroitella. Yksi oli kasvanut vallan valtavaksi, muut neljä olivat kohtalaisempaa kokoluokkaa.
Terassin laidalla killunut amppelitomaatti oli syksyn säissä mennyt kellastumaan ja ränsistymään, vaikka siinä oli vielä lukemattomia kypsymättömiä pikkutomaatteja odottamassa valmistumista. Napsin raakileet talteen ja elonsa iltapuolta viettäneelle kasville esittelin kompostikehikon sisäpuolta.
Pikkuruisen Vuokko-omenapuun alta keräsin talteen puun tuottaman hedelmäsadon. Monta makoisaa omenaa pieni puu olikin jaksanut kasvattaa isoksi ja meheväksi.
Muut puutarhan antimet alkaa olla jo korjattuna talteen, mutta luumupuun hedelmät eivät vielä ole kyllin kypsiä poimittavaksi. Toivottavasti valmistuvat ennen pakkasia!
Kasvimaalta on sato jo korjattu. Melkein. Yhä jännitän, ehtivätkö auringonkukkani puhjeta kukoistukseen ennen pakkasia. Myös lehtikaali on vielä hyötykäyttämättä. Lehtokotilot yrittävät hotkia senkin suihinsa, mutta ehkä tuosta vielä joku lehti jää minullekin syötäväksi.
Terassilla ihastelin jälleen kärsimyskukan kukkia ja terassin vierellä aidanteena kasvavan mustamarja-aronian syysväritystä. Vaikka melkein aina sataakin, ei harmaus silti meitä nujerra. Väriä on kun sen vain osaa nähdä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti