Messuhuumassa

Jo viime vuonna kirjamessujen jälkeen tiesin, että samat kinkerit löytyisivät kalenteristani myös tänä kuluvana vuonna lokakuun lopulla syyssynkkyyden keskellä. Koko pienen elämäni ja työvuoroni organisoin lähtökohtaisesti jo kesälomien jälkeen niin, että pääsin osallistumaan kirjavuoteni kohokohtaan. Johan se on ammatillisestikin suotavaa...

Tänä vuonna korviini kalskahti ikävästi messujen kaupallisuuden arvostelu. Messuilla mennään myyntiluvut etunenässä ja kaupankäynti on keskipiste... Ai jaa. Eikös siitä kirja-alalla aika lailla ole kyse noin niinkuin ihan kannattavuuden takia? Olen naiiviuksissani kuvivitellut, että se on tarkoituskin. Mistä kirjailija palkkansa saa, ellei kirjamyynnistä ja ehkä vähän kirjastokorvauksistakin?

Näkisin myös, että messuilla voi halutessaan käydä ainoastaan haastatteluja ja keskusteluja kuunntelemassa sijoittamatta yhtäkään roposta notkuvien myyntipöytien houkutuksiin. Tosin tiedän jo itsekin aina lankeavani loistaviin kirjatarjouksiin, vaikka etukäteen olen ajatellut, etten mitään tarvitse ostaa... Siksi mukanani kulkee pyörillä vedettävä pieni matkalaukku, vaikka viikonlopun yöpymistavarat mahtuisivat ihan vain kannettavaan kassiin. Kirjamessujen ilmapiiri vain vie mukanaan ja tiukasti kiinni puristetyt kukkaronnyörit höltyvät. Niin kävi odotetusti tänäkin vuonna.

Mutta aloitetaanpa alusta ja palataan messuostoksiin ihan omassa postauksessaan myöhemmin.

Perjantaina puolen päivän jälkeen seistä törötin kotikaupungin linja-autoasemalla Helsingin bussia odottamassa. Matkalaukussa kulki etelän suuntaan vaihtokamppeitteni kaverina pakastemarjoja ja -kantarellejä esikoisen opiskelijaruokavalion täydentäjäksi. Jännitin niiden kohtaloa, mutta oikein mainiosti kestivät sulamatta viiden tunnin matkan ajan.

Bussimatkustamisessa on puolensa. Siinä penkissä pysytellessä on vapaa kaikista velvoitteista ja voi vaipua ihan omiin ajatuksiinsa. Sen kun vain istuu ja antaa mielen vaeltaa. Neulominen lisää rauhottumisen tunnetta, sillä langan soljuessa sormien välistä ja työn edistyessä myös verenpaine laskee ja endorfiinit paukkuvat huippulukemissa. Paitsi kun työhön tulee virhe eikä bussin kehno valaistus yhtään auta mokan selvittämisessä... silloin voi laskea työn syliinsä, hörpätä termarista vähän kahvia ja imeskellä palan (lue: koko patukan) suklaata, lukea edellisenä päivänä postilaatikkoon kolahtanutta Kodin Kuvalehteä tai vain tuijotella ikkunasta ulos lumoutuneena talven vaippaan kääriytyneestä luonnosta ja harvinaisesta valoilmiöstä syksyisellä taivaalla.

Tällä reissulla sai matkan joutumista seurata myös bussin kattoon kiinnitetyistä monitoreista. Tuli vähän sama fiilis kuin joskus lentokoneessa!

Ihan kuin himppusen olisivat kintut olleet puuduksissa bussimatkan jälkeen, mutta silti pistin rivakasti jalkaa toisen eteen ja eipä aikaakaan kun olin jo esikoisen kodin kulmilla. Halloweenin lähestyessä tuo Sibelius-monumenttikin näytti aika aavemaiselta!

Matkustaminen on aika uuvuttavaa ja ajattelin pänttäytyä petiin hyvissä ajoin. Ei siinä niin kuitenkaan käynyt.

Joku saattaa muistaa, kuinka hassusti viime vuonna hotelli Pasilassa messumatkalla yöpyessäni kävi television katsomisen kanssa. Olin ihan katkipoikkiryytynyt herättyäni ennen kukonlaulua kotona, matkustettuani aamuyöllä pääkaupunkiin ja vietettyäni koko päivän messuhulinassa ja melkein itkin huojennuksesta päästyäni vihdoin hotellihuoneeseen ja saatuani koko päivän jalkoja hautoneet kengät riisutuiksi. Suihkuun menoa suunnittelin, mutta tulin silti avanneeksi ensin töllöttimen. Paitsi ettei se auennut eikä muutenkaan suostunut yhteistyöhön. Ei vaikka mitä kokeilin. Piti siis vielä jalkautua ja valua alas respaan apua hakemaan. Jonotettuani sitkeästi, sain kaukosäätimeen uudet paristot ja onnellisena leijuin hissíssä takaisin omaan kolooni. Vaan ei toiminut töllö vieläkään. Piti siis jälleen laskeutua alakertaan apua anomaan. Respan nuori nainen lähti mukaani tilannetta tutkimaan ja totesi hänkin, ettei tv -vastaanottimeen löytynyt eloa. Se oli sanonut työehtosopimuksensa irti. Toista telkkaria ei siihen hätään ollut mistään saatavilla, mutta toiseen huoneeseen pääsin siirtymään. Siis loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ensi vuonna messureissulla pitäisi muistaa olla avaamatta koko telkkaria. Nyt esikoisen opiskelijakämppää lainatessani (lapsi itse oli käymässä Lontoossa), töllö aiheutti jälleen harmaita hiuksia. Avattuani telkkarin menin vaihtamaan kanavaa, jonka jälkeen en saanut yhtään tolkullista ohjelmaa näkyviin. Telkkari vain ilmoitti lakonisesti "no av". Soittelin kuopukselle neuvoja saadakseni ja viesteilin niin puolisolle kuin esikoisellekin.  Pitkällisen vääntämisen jälkeen olin saanut kanavat haettua uudelleen, vaikka se kai olikin periaatteessa turhaa, ja sain tietää, että digiboksissa on kanavat ihan sekaisin, eikä sille mitään mahda. Kanavaa ei siis missään nimessä pitäisi mennä vaihtamaan painamalla kaukosäätimen numeroita vaan vain < tai > -näppäimiä. Kun tämä minulle kerrottiin, niin johan alkoi lyyti kirjoittaa ja olin niin sanotusti takaisin kartalla. Sellaista se on, kun lapsi saa opiskelija-asuntoonsa vanhempiensa ikivanhan aparaatin.

Koska telkkarin kanssa telutessa olin sopivasti valveutunut (en sanan varsinaisessa merkityksessä), niin eihän minua sitten enää niin nukuttanutkaan. Piti tuijottaa töllöttimestä pitkälle yöhön jatkunut Julia Robertsin tähdittämä Vihollinen vuoteessani -elokuva. Huh, edelleen se oli selkäpiitä karmivan puistattava. Tämän hyisempää jännitystä en elokuvaelämyksiltäni kaipaakaan.

Aamulla heräilin sopivasti omaan tahtiin ja hymyilin itsekseni aamupalalleni. Samanlainen kattaus kuin kotona, paitsi kanamuna oli ylimääräistä. Ei ihan hotelliaamiaiselle vetänyt vertoja, mutta ei tarvinnutkaan. Tiesin esikoiselle mennessäni, ettei siellä jääkaapissa olisi juuri mitään ja siksi toin jo kotoa tullessani sämpylät ja juuston. Kauppaan en millään edellisenä iltana jaksanut raahautua, sillä tiesin näillä eväillä pärjääväni lounaaseen saakka.

Hoh hoijaa. Olenpas minä tänään kamalan monisanainen. Tolkuttomasti tekstiä jo naputeltuna ja vasta nyt päästään asiaan!

Aamupalan jälkeen lähdin sadetta vihmovaan aamuun ja koikkelehdin kohti messukeskusta. Helsingissä on hirveän paljon tietöitä ja katuremontteja meneillään, joten kulkuani voi mainiosti kuvata koikkelehtimiseksi. Piti väistellä puomeja ja esteitä ja katsoa jalkoihinsa, ettei kävellyt mihin sattuu. Olin tietämättömyyttäni valinnut kuljettavaksi Nordenskiöldinkadun väärän puolen ja jouduin katuremontin takia ylittämään tien parikin kertaa. Mutta hyvissä ajoin saavuin messukeskuksen eteläiselle sisäänkäynnille seuralaistani odottelemaan.

Pian nuori kamuseni saapuikin ja pääsimme päämääräämme. Heti aamusta messukeskuksen käytävillä oli jopa väljää, mutta päivän mittaan tungos muuttui vellovaksi mereksi, jossa eteenpäin pääseminen kysyi lehmän hermoja ja kovasti kärsivällisyyttä. Onneksi olin tulossa messuilemaan myös seuraavana päivänä, joten ahtaus ja etenemisen  hankaluus eivät saaneet käämejä käryämään. Vaikka toisaalta, en usko että olisin hermojani menettänyt, vaikka messupäiviä olisi ollutkin vain yksi. Turhautuminen ja tuskastuminen ehkä olisivat pikemminkin iskeneet, mutta hermostumisesta ei olisi ollut tippaakaan hyötyä.

Messuosastot oli rakennettu toineen toistaan houkuttelevimmiksi ja kiehtovimmiksi. Rekvisiitan kanssa oli käytetty kekseliäisyyttä. Vai mitä tykkäätte Kimblen vanhasta volkkarista tai lasten ja nuorten alueen Harry Potter -bussista?

Melkein alkajaisiksi kävimme katselemassa Bookyn kirjapöytiä, joissa jokainen opus myytiin naurettavaan kahden euron hintaan. Toppuuttelin kamusta, ettei alkupäivästä kannata kamalasti kannettavaa ostaa, sillä loppupäivästä kantamukset alkavat väsyttää. Pistimme mieleemme mieluisia ostettavia ja palasimme paikalle myöhemmin.

Kuljimme ohi Aleksis Kivi -lavan, jossa parhaillaan haastateltiin Pekka Haavistoa ja yleisöä oli enemmän kuin penkkeihin mahtui. Tarkoituksenamme oli palata tänne hieman myöhemmin, kunhan paikalle saapuisi muutama merkittävä runoilija puhumaan runoista tässä ajassa. Mutta siihen oli vielä tovi aikaa, joten päätimme kierrellä ensin messualuetta ristiin rastiin.

Messujen täpötäysiltä myyntipöydältä löytyi myös Myyrä kavereineen. Sinne saivat jäädä vielä muita ostajia odottelemaan.

Päämääräätömästi haahuillessamme pysähdyimme hetkeksi Akateemisen kirjakaupan haastattelupisteelle kuuntelemaan, kuinka kääntäjä Jaana Kapari-Jatta kertoi Harry Potter -kirjoista ja niiden suomentamisesta. Hyvä, että kääntäjätkin pääsevät kirjamessuilla esille, sillä he tekevät hienoa ja tärkeää työtä!

Yleisössä istui todellisia faneja, jotka innokkaina odottivat signeerauksia omistamiinsa opuksiin.

Kun runoilijoiden esiintyminen lähestyi, palasimme takaisin Aleksis Kivi -lavan äärelle mielestämme hyvissä ajoin saadaksemme hyvät istumapaikat. Lavalla haastateltiin Miki Liukkosta, rocktähden näköistä nuorta kirjailijaa, jota kuulema on pyydetty myös malliksi. Liukkosen uusin romaani O tai 0 on kai jonkinlainen kirjallinen sensaatio, jota lukevat kaikki. Paitsi minä. En ole sitä lukenut vielä, mutta ei koskaan kannata sanoa ei koskaan. Haastattelun kuuleminenkaan ei saanut lukuhaluja heräämään, sillä kirjalija kertoi kirjaa ostavan yllätten myös teini-ikäiset pojat. Siis en todellakaan ole oikeaa kohderyhmää.

Vihdoin koitti Suomalaisen runon ääni -keskustelun vuoro. Lavalle marssivat haastattelija Anna Kortelaisen vanavedessä Jenni Haukio. Anja Salokannel ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Vaan saimmekos kamusen kanssa istumapaikat? Emme tosiaankaan, sillä aika moni muukin oli ennakoinut maan ensimmäisen naisen (voiko/saako näin sanoa?) messuesiintymisen.

Aikamme kuuntelimme seisten Jenni Haukion viisasta puhetta, mutta jalat olivat sitä mieltä, että olisi syytä päästä istumaan välillä. Niinpä päätimme jättää keskustelun seuraamisen sikseen ja lähteä etsimään istumapaikkoja. Minuuttiaikataulussani oli seuraavaksi merkitty Kristiina Vuoren ja Kaari Utrion haastattelu Minna Canth -lavalla. Suunnistimme siis sinne, mutta yhtään parempi flaksi istumapaikkojen suhteen ei käynyt. Hetken kuitenkin törötimme korkean baaripöydän äärellä siihen nojaten ja keskustelua kuunnellen.

Vaan oli annettava kintuille ja vatsassa kurnivalle nälälle periksi ja suunnattava lihapatojen ääreen lepuuttamaan jalkoja. Ostin kulhollisen Korean kanaa ja vaikka kuvassa annos ei houkuttelevalta näytäkään, kyllä se nälkäiselle hyvin maistui.

Entisen työkaverin kanssa oli kahvitreffit sovittuna hetkeä ennen kahta. Aikomuksena oli mennä nautiskelemaan kunnon juomasta Fazerin kahvilaan, mutta ex-työkaverilta tuli viesti, että sinne on tolkuton jono ja että Cafe Storytel tarjoisi ilmaiset kahvit. No sinne siis! Kyllä sitä ilmaisen kahvin kyytipojaksi hyvinkin kuunteli hetken mainospuhetta tästä e-kirja ja -äänikirjayrityksestä. Kahvi oli vahvaa, kuumaa ja hyvää eikä pienissä suklaapaloissakaan ollut mitään moittimista.

Kahvittelun jälkeen kipaisimme kamusen kanssa kurkistamaan Ruoka - ja viinimessujen tarjonnan, joka kyllä suoraan sanottuna oli iso pettymys. Viini-ihminen olisi sieltä ehkä enemmän saanut irti, mutta meille ei niin mitään. Tai no, ostettiin sentään tötterölliset italialaista jäätelöä.

Yksi viiniosasto tosin pisti Kotosella-blogin kirjoittajan silmään. Heh.

Ruokamessuosastolla oli kaikesta käryyttämisestä raskas ilma, ihmisiä tungokseksi asti ja makea jäätelö jäi makunystyröihin kiertämään niin, että kahvia piti saada taas. Nyt menimme sitten sinne Fazerille, sillä cappuccinon kuvat jo silmissä kiilsivät. Jono oli tolkuton, mutta eikös vain takanani jonottanut toinen entinen työkaveri seurueensa kanssa, joten jonotus sujui rattoisasti kuulumisia vaihtaessa.

Etukäteissuunnitelmassani oli lauantain viimeiset merkinnät Akateemisen haastattelupisteellä Leena Lehtolainen klo 17.30 ja heti perään Eppu Nuotio. Nyt meillä kävi mieletön mäihä ja saimme ahtereidemme alle jakkarat, vaikkei niitä tuolla paikalla montaa tarjolla ollutkaan.

Lehtolaisen viimeisintä Maria Kallio -dekkaria Viattomuuden loppu en ole vielä lukenut, mutta haastattelun kuunteltuani uskon kirjaan tarttuvani heti sopivassa saumassa. Tosin edellinenkin Maria Kallio on vielä lukematta, mutta se on sentään jo luettavien pinossa yöpöydällä odottamassa.

Kuten blogini lukijat tietävätkin, viimeisen haastateltavan eli Eppu Nuotion uutuusdekkari Myrkkykeiso sen sijaan oli juuri luettu ja blogiin raportoitu. Siksi oli jotenkin ihana kuunnella kirjailijan omaa näkemystä tarinasta ja tarinan henkilöistä.

Eppu Nuotion romaanihenkilöt ovat tavallisen oloisia ja helposti lähestyttäviä. Niin on myös tämä välitön ja iloinen kirjailija itse, joten rohkaistuin juttusille kyselemään, onko kirjan päähenkilön nimi Ellen Lähde tavallaan myös sanaleikki ja kuulin että sitähän se on. Lopuksi sain kirjailijalta lämpimän halauksen, joten aika nappiin loppui ensimmäinen messupäivä tänä vuonna.

Nuoren kamusen kanssa iloisina poistuimme messuhulinasta. Hetken matkaa kuljimme samoja katuja kohti majapaikkoja, mutta lopuksi heipattelimme ja kiittelimme toisiamme seurasta. Elämä taas hellii!