Eppu Nuotion uutuusdekkari Myrkkykeiso oli helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Tykkään Nuotion tavasta käyttää äidinkieltämme. Pari kuvaavaa esimerkkiä:
"Meri hengittää hänen kanssaan samaa, vähän hengästynyttä tahtia. Hän nousee portaat suurelle terassille ja astelee ovelle. Hänen kätensä vapisevat ja hän kuulee kuinka hänen sydämensä hakkaa pelästyneenä kylkiluita"
---
"Hän aloittaa varovaisesti ja hyvin kaukaa, tuntee jokaisen suomen kielen sanan kuin jostakin irronneen ja siksi ylimääräisen mutterin suussaan. Kuinka toisin hän kertoisi, jos puhuisi omalla kielellään, kielellä joka on samettia ja villaa, etikkaa ja smetanaa, joka porisee ja kolisee, joka itkee ja kuiskii, kielellä joka soi."
---
"Hän ei ollut käsittänyt alkuunkaan mitä lapsen kanssa kaksin eläminen tarkoittaisi. Kaksikymmentäneljä tuntia lapsen palveluksessa seitsemänä päivänä viikossa haalistivat Siljan ääriviivat. Silja lakkasi olemasta, hän oli vain äiti."
---
"Lounaan jälken Rauni kiirehtii juhlapaikalle ja Ellen ottaa päivän toiset tupluurit marttojen toimitilan sohvalla."
Tupluurit...
TUPLUURIT!!!
Miten mukava, nostalginen ja lämmin sana! Mutta moniko edes tietää, mitä se tarkoittaa? Ehkä vieras monelle? Mutta minäpä tiedän!
Päiväunet, päikkärit, nokoset, nokkaunet, tirsat, ettonet, torkut... hyvällä lapsella on monta nimeä. Äidin isän muistan joskus ottaneen tupluurit, joten Ellenin päivätorkut eivät hämmentäneet tätä lukijaa.
Nuotion kirjallinen ote oli pitävä, tarinan hahmot tutun oloisia, kuin naapureita ja käsinkoskeltava huoli Mirkka Kairikon kohtalosta houkutti lukemaan aina vielä seuraavan sivun... Harmi vain, että silmäluomet eivät pysyneet millään ylhäällä enää siinä vaiheessa kun iltaisin pötkähdin peiton alle kirja kaverina ja ajatuksena saattaa tarinan juonta mahdollisimman pitkälle.
Väsymys ja pätkälukeminen haittasivat kovasti omien johtolankojen kasaamista ja siksi olin hyvin hämmennetyssä sopassa aika lailla eksyksissä, vaikka arvasinkin syyllisen melko hyvissä ajoin. Mutta miksi ja mitä oli tapahtunut? Sen Nuotio paljasti vasta viimeisillä sivuilla.
Katoamismysteerin sivussa käsitellään ymmärtäväisellä otteella naapuruston muitakin vaiettuja salaisuuksia ja ihmisten ongelmia. Elämä ei aina ole reilua tai helppoa. Mutta hieman huikentelevainen Ellen Lähde esimerkillään näyttää, että elämä on elettävä täysillä ja nauttien. Tuo eläköitynyt puumanainen on järjestänyt elämänsä niin, ettei ankeus ahdista eikä sohva imaise naista loputtomaan syleilyynsä. Aikuinen, terveesti itsenäinen nainen osaa nauttia ystävistään, juhlista, tapahtumista, lapsista, luonnosta ja etenkin kasveista.
Kirjan loppuun lukemista seuranneena päivänä mieleen nousi muutama ihmetys. Mitä Mirkka oli sisarelleen tekstaamassa, kun viesti jäi kesken? "Anneli, minun täytyy kertoa sinulle jotakin, tämä on käynyt raskaaksi ja minun on pak-"
Miksi kirjan nimi on Myrkkykeiso? Toki monien juonen kiemuroiden jälkeen kuollut Mirkka löytyy myrkkykeisokasvuston juurelta, mutta ei kai se riittäisi nimeämään koko kirjaa.
Verrataanko Mirkkaa tuohon koiranputkea muistuttavaan hyvin myrkylliseen kosteikoissa kasvavaan kasviin? Ainakin Mirkan sisar Anneli piti sisartaan myrkyllisenä ihmisenä, vaikka Mirkka oli järjestänyt elämänsä mallilleen, oli vanhempiensa silmäterä, hyvä äiti tyttärelleen, eteni urallaan ja tuntui menestyvän kaikissa asioissa. Lukijana jäin miettimään, kumpi siskoista on se myrkyllisempi. Katkeroitunut Anneli vai eteenpäin häikäilemättömästi porskuttava Mirkka?
Kirja olisi ansainnut sen, että lukija olisi ollut virkeä ja pirteä eikä jokailtaisen umpiuninen. Ellen Lähteen tutkimuksiin on tulossa jatkoa ja se on mukavaa se!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti