Lomalukemiset

Koska etelänlomilla ei katsota televisiota, ei sanottavasti tehdä käsitöitä eikä juuri lainkaan kotitöitä, aikaa jää yllättäville asioille, kuten lukemiselle. Olen aikojen saatossa ostellut kirppareilta pokkareita nimenomaan lomaviihdykkeiksi ja nyt olikin ihan runsaudenpula ja valinnan vaikeus edessä, kun piti päättää mitkä kirjat otin mukaan.

Alkuvuoden aikana olen saanut luettua vaivaiset neljä kirjaa, mutta silti otin hurjana kahden viikon lomalle urakoitavaksi kokonaista kahdeksan romaania. Yksi vain oli kirjastolaina, eli Victoria Hislopin Saari. Se olisi pakko tuoda reissulta takaisin kotiin, muut voisin jättää lukemisen jälkeen hotelliin muiden reissuajien iloksi.

Ensimmäisenä otin työn alle Victoria Hislopin kirjan Saari. Pokkariversio on painettu vuonna 2013, kovakantisena kirja ilmestyi 2012. Suomentajat ovat Laura ja Olga Jänisniemi.

Aloitin lukemisen jo kotona, matkaa edeltävänä iltana. Lukeminen jatkui lentokoneessa ja tarina oli niin koskettava ja taidolla kirjoitettu, että piti ihan kyyneleitä nieleskellä lukiessa. En halunnut vetistellä yleisellä paikalla.

Aluksi harmistuin, kun luulin tämänkin kertomuksen olevan sellainen, jossa vuoroluvuin pompitaan menneessä ajassa ja nykyisyydessä. Onneksii niin ei ollutkaan, vaan alku oli tavallaan alustus tarinalle, joka lukijalle maalattiin taiten esiin. Lopuksi nämä eri aikakaudet sulautuivat toisiinsa hyvin saumattomasti.

Kirja oli lumoavan kaunis, herkkä ja kiireetön (viipyilevä, kuten osuvasti takakannessa kuvailtiin) kertomus kreetalaisen suvun tragediasti. Murheellinen, mutta silti äärimmäisen hyväntahtoinen ja positiivinen. En tosiaankaan voisi kuvitella parempaa luettavaa Kreetan lomalle.

Takannen teksti kertoo kirjan juonesta kaiken oleellisen:

Englantilaisen Alexis Fieldingin kreetalainen äiti ei ole koskaan puhunut menneisyydestään. Nyt 25-vuotiaana Alexis päättää tutustua kreikkalaisiin juuriinsa ja selvittää äitinsä varjelemat salaisuudet.

Alexis matkustaa Kreetalle, missä hän tapaa äitinsä vanhan ystävän ja hänen sukunsa traaginen tarina alkaa paljastua. Alexis saa kuulla isoisoäitinsä Elenin sairastuneen spitaaliin ja joutuneen loppuelämäkseen leprasiirtolaan läheiselle Spinalongan saarelle. Mitä enemmän Alexis saa tietää suvustaan, sitä selvemmin hän huomaa olevansa kytköksissä tuohon kiehtovaan sairauden ja kuoleman saareen.

Saari on viipyilevä ja tunnelmallinen tarina kreetalaissuvun vaiheista sodan ja sairauden varjossa. Värikkäässä yhteisössä elää sinnikkyys ja toivo, joita raskaimmatkaan vastoinkäymiset eivät pysty horjuttamaan.

Tarina jäi pääni sisään elämään ja sai aikaan suunnattoman halun päästä käymään Spinalongan saarella. Apollomatkat tarjoaa myöhemmin lomakaudella retken Haniasta Spinalongalle, mutta vielä se ei ollut saatavilla. Kyselin matkaa paikallisista matkatoimistoista, mutta siellä oltiin sitä mieltä, että matka on liian pitkä päiväselti tehtäväksi. Siis on seuraavan kerran lomailtava Agios Nikolaoksessa, että pääsen astelemaan tuolle historian havinaa huokuvalle saarelle.

Knossoksen matkoja olisi ollut tarjolla ja Alexis isänsä kanssa toteaa kirjassa, että vain filistealaiset jättäisivät Kreetan lomallaan käymättä Knossoksessa. Siksi mietin kovasti, olisiko meidänkin pitänyt reissata lomallamme Knossokseen, mutta lopulta päädyimme filistealaisiksi.

Saari-kirjan loistavan tarinan jälkeen oli korkea kynnys ottaa uusi kirja luettavaksi. Mutta koska niitä olin mukaan raahannut kokonaisen kasan, luku-urakkaa oli jatkettava. Päätin lukea jotain aivan erilaista ja poimin hyppysiini Stieg Larssonin kohutrilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia.

Sepä olikin melkoista kissa-hiirileikkiä.

Kun olin päässyt sivulle 30, ihmettelin itsekseni Millennium-sarjan muutamien vuosien takaista suunnatonta suosiota. Poliittinen ja taloudellinen vehkeily ja juonittelu puuduttivat ja sama hämmennys jatkui vielä, kun olin päässyt sivulle sata.

Alku oli puuduttavaa asioiden ja tapahtumien esivalmistelua ja Vangerin suku, johon koko kirjan juoni kytkeytyi, oli loppumattoman laaja ja suuri eikä minua kiinnostanut enkä jaksanut opetella kaikkia sukuhaaroja ja serkun serkkuja. Sinänsä tämä ylettömän laaja sukuselvitys ei edes ollut kirjan lukemisen ja loppuratkaisun kannalta ollenkaan oleellista.

Lopulta kuitenkin kiinnostuin toimittaja Mikael Blomkvistin ja nörttinero Lisbeth Salanderin kohtaloista. Tämä epäsuhtainen parivaljakko oli tehokas työpari, vaikka Lispethin luonnehdinta kirjassa olikin aika tyrmäävä. Tämä epäsosiaalinen ja hyljeksitty yksilö oli loppujen lopuksi kiinnostavin hahmo kirjassa.

Kirja sisältää julmaa ja raakaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä yököttävää eläinrääkkäystä. Samanaikainen lomailu Kreetalla, jossa parveilee irtokissoja ja -koiria, aiheutti tapahtumien tulemisen uniinkin. Hui.

Yllättävää kyllä, arvasin loppuratkaisun reilut sata sivua ennen loppua...

Mukana olisi ollut Millennium-sarjan kakkososakin, mutta halusin vähän hengähtää ennen siihen tarttumista. Puistattavan julman dekkarin jälkeen oli hotkaistava ihan päinvastainen lukuelämys eli 34 vuotta sitten ilmestynyt  kevyt hömppäromaani. Jorma Kurvinen kirjoitti salanimellä Elsa Anttila annipolvamaisia rakkaustarinoita, joissa reipas ja ripeä nuori nainen pisti topakasti omat ja muiden asiat järjestykseen.

Pankkineiti ja paremmat ihmiset -kirjassa nuori Arja palkataan naapurikylän pankkiin sijaiseksi. Kylän luutuneet kuviot menevät kerralla sekaisin, kun napakka Arja ei anna kylän juorumummojen hyppiä nenälleen ja pitää siinä samalla arempienkin ihmisten puolia. Topakka naisihminen pistää sisäänlämpiävän pikkukylän elämän ihan uusille raiteille, uteliaille ja ilkeille kyylille jauhot suuhut ja miesten päät pyörälle. Hengästyttävää, mutta ah- niin ennalta-arvattavaa menoa.

Pankkineiti ja paremmat ihmiset ei todellakaan ole eikä koskaan tule olemaankaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko. Mutta ihan kelvollinen kevyt haukkapala ja lomaviihdeviipale.

Jos oli tyhjänpäiväinen ja höttöinen lukuelämys tuo edellinen pokkari, ei seuraava lukemani lomaromaani yllä korkeammalle. Yksittäiset Sophie Kinsellan kirjat ovat hauskoja, nokkelia ja humoristisia ajanvietelukemisia, mutta näitä Himoshoppaajia en oikein jaksa. Himoshoppaajan vauva oli vasta toinen lukemani teos tässä kulutushysteriasarjassa, mutta enempää minun ei onneksi näitä tarvitsekaan kahlata.

Tuskastuin taas Rebecca (Becky) Brandonin (omaasukua Bloomwoodin) rasittavaan pinnallisuuteen ja käsittämättömään tuhlailuun. Ehkä kirjoittaja yrittää olla nokkelan hauska laittaessaan Beckyn ostamaan hullun lailla vauvatavaroita ja muuta periaatteessa tarpeellista, mutta aina ylettömästi liikaa. Vaikka ihmisellä olisikin ihan loputtomasti rahaa käytettävissään, voi shoppailua silti harrastaa maltillisesti järki kädessä. Beckystä tulee ensin hyvin naiivi ja vastenmielinen kuva, mutta lopulta kuitenkin käy ilmi, että Becky onkin yksi empaattisimmista ja suloisimmista kirjasankareista. Silti luettuani kaksi himoshoppaaja-kirjaa olen vakuuttunut, ettei minun enää koskaan tarvitse tuhlata aikaani Becky Brandonin seurassa.

Kahden imelän romantiikkikirjan jälkeen nappasin kirjakasasta taas dekkarin eli Outi Pakkasen kirjan Toinen kerros.

En ole montaakaan Pakkasen kirjaa lukenut, vaikka ne ovat ihan sujuvasti kirjoitettuja tarinoita, vähän sellaista pehmojännitystä. Ei oikeastaan jännitystä ollenkaan.

Toinen kerros -kirjassa tulee kyllä yksi ruumis, mutta pelolla ja kauhulla ei mässäillä yhtään, ei edes pikkiriikkisen herkutella. Pahinta kirjassa on Erkka Saarion pidätelty väkivaltaisuus, joka saa nuoren vaimonkin pelkäämään. Itselleni tämä kohta oli kirjan huolestuttavin, olihan minulla vielä tuoreessa muistissa Larssonin kirja Miehet jotka vihaavat naisia.

Toinen kerros on psykologista pohdintaa Saarion perheen surkeista ihmissuhteista ja homoparin välisistä salaisuuksista. Helsingissäkin on pienet piirit ja yllättävästi ihmiset tuntevat samoja tyyppejä eri syistä. Läheisimmätkään ihmiset eivät aina ole sitä mitä toivomme heidän olevan...

Kirjan epämiellyttävä naispoliisi Ström sai minut muistelemaan Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja... Eikös niissäkin ole sen hankalan miespoliisin sukunimi Ström?

Kotiseuturakkaana ihmisenä miltei hihkaisin neljästi lukiessani tätä dekkaria. Kirjassa mainittiin kerran Savonlinna ja kolmesti Kerimäki. Mahtavaa!

Kotimaisen pehmojännityksen jälkeen oli aika antaa tilaa kolmannelle pohjoismaiselle tekijälle eli Jussi Adler-Olsenille.

Hupaisaa oikeastaan, että sekä Larsson että Adler-Olsen ovat saaneet tunnustuspalkintoja näistä kirjoistaan, jotka olin matkakassiini pakannut. Pullopostia- kirja on saanut Lasiavain-palkinnon vuoden 2010 parhaana pohjoismaisena dekkarina.

Pullopostia on taskalaisen menestyssarjan kolmas osa. En ole lukenut kahta ensimmäistäkään, mutta se nyt ei lukemista haitannut.

Miten olinkaan poiminut lomalle mukaan dekkareita, joissa jokaisessa mielipuolinen mies kiusaa, kiduttaa ja tappaa naisia, lapsia ja eläimiä? Tehokasta kauhua juu, mutta puistattavaa ja yököttävää myös.

Pullopostia-kirjassa sadistisen pappisisän aikuiseksi kasvanut poika kidnappaa eri uskonlahkoihin kuuluvien monilapsisten perheiden lapsia pareittain ja vaatii lapsista suunnattomat lunnaat. Kun rahat on maksettu, toinen lapsista pääsee vapaaksi ja toinen hengestään. Sadistinen kidnappaaja jättää näin perheet pelon valtaan - jos asiasta kerrotaan poliisille tai muille viranomaisille, tappaja surmaa lisää perheen lapsia.

Pullopostia kirjan mielipuoli jättää myös vaimonsa kuolemaan hitaasti kitumalla.

Rikoskomisario Carl Mörck on jälleen jotenkin vastenmielinen hahmo ja hänen alaisensa Assad ja Rose omistuista sakkia. Onneksi kolmikko on kuitenkin tehotiimi, joka osaa työnsä ja parhaillaan venevajaan teljetyt lapset Samuel ja Magdalena pelastuvat. Tosin heidän vanhempansa menehtyvät yrittäessään epätoivoisesti pelastaa lapsensa.

Kaikesta julmuudesta huolimatta Pullopostia oli sujuvaa ja vetävää luettavaa, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Näitä voisi lukea lisääkin.

Olin suunnitellut ottavani kunnon kuvituskuvat Pullopostiin. Tyhjensimme lomaviikkojen aikana viinipullon, josta rapsuttelin etiketit irti. Ajatus oli viedä pullo ja kirja rannalle ja saada ne samaan kuvaan rantakivien ja meren kanssa. Mutta kun kaikki oli valmista, aallokko oli lähirannassa niin voimakas, että kuvaussuunnitelma meni tyystin myttyyn. Hmph!

Tässä vaiheessa olin lukenut mukaani ottamista kahdeksasta kirjasta kuusi. Oli toisen lomaviikon keskiviikko. Tiesin, etten mitenkään ehtisi lukea kaikkia loppuun Haniassa, joten yksi palaisi mukanani kotimatkalukemisena. Jäljellä olivat Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella ja Ayad Akhtarin kirja Appelsiinikuorten katu. Kumpi jää ja kumpi palaa takaisin Suomeen?

Tyttö joka leikki tulella oli paksumpi opus ja ensimmäisen Millennium-kirjan perusteella ajattelin, etten näitä tahtoisi enää kuskata minnekään. Siis uppouduin seuraavaksi lukemaan lisää Lisbeth Salanderista.

No, mitä tästä nyt voi sanoa? Miehet jotka vihaavat naisia -kirjan jälkeen en luullakseni olisi Millennium-sarjan kakkoseen tarttunut, ellei se olisi sattunut olemaan jo matkassa mukana. Kakkososassa päästiinkin paljon nopeammin asian ytimeen eikä politikoitu ja höpötelty joutavia sivutolkulla. Kirja oli ykkösosaa vetävämpi siinä määrin, etten olisi malttanut nukkumaankaan käydä, kun piti saada selvää miten kirjailija oikein aikoi pelastaa Lisbeth Salanderin pahasta pulasta - vai pelastaako ollenkaan. Juonen kiemurat olivat melko yllättävät (jopa osa hupaisan epäuskottavia). Juttu oli kyllä sen verran mainio, että kai se on se sarjan viimeinenkin vielä luettava jossain vaiheessa...

Jäljellä oli enää Appelsiininkuorten katu.

Luen kirjoja ajankuluksi, viihdykkeeksi, oppiakseni uusia asioita, tuulettaakseni päätäni, päästäkseni uusiin maailmoihin ja tunnelmiin. Ayad Akhtarin kirja oli tyystin erilainen kuin mikään aiemmin lukemani ja sai minut oikeasti miettimään kirjojen kansien väliin suljettujen maailmojen salaisuuksia.

Kirja kertoo Pakistanista Yhdysvaltoihin muuttaneen perheen murheellista tarinaa. Muslimi-usko, mutta myös juutalaisuus ovat kirjassa vahvasti esillä. Kertoja on jo aikuiseksi kasvanut Hayat Shah, mutta tarina kertoo kuitenkin enemmän teini-ikäisen Hayatin perheestä, Mina-tädistä, uskonnosta, vähän kulttuurien kohtaamisesta ja paljon miellyttämisen halusta.

En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus, ja sen viestiä korostivat myös videot, joita vanhempani vuokrasivat paikallisesta intialais-pakistanilaisesta kaupasta - se oli ainoa paikka, josta sai intialaisia elokuvia. Ne kuvasivat rakkautta, joka ei saanut vastakaikua tai jonka palkka oli kuolema.

Kuin jatkumona kaikille muille loman kirjoille, tässäkin perheväkivalta tulee kuvioihin, kun Mina avioituu.

Aloitin murheellisen, mutta silti pohjimmiltaan toiveikkaan Appelsiininkuorten katu -kirjan lukemisen paluumatkalla lentokoneessa ja luin viimeisen sivun kotona.  Niinpä olenkin nyt ihan hengästynyt luettuni reilun parin viikon aikana 3700 sivua kaunokirjallisuutta.  Olisi kai ajan voinut huonomminkin käyttää?

Seitsemän kirjaa ja upeaksi pöyhtynyt hortensia jäivät Iro-hotelliin, kun Kotoset kipaisivat kotimatkalle. Mutta matkakertomukset jatkuvat vielä Piti vain tämä kirjapostaus pykästä tähän väliin. Seuraavassa retkipostauksessa nimittäin pikkuisen palataan luettuihin juttuihin.