Pikkuisen parempi veneretki

Kaksi viikkoa ulkomailla on sen verran pitkä aika, että loma-aktiviteetteja joutuu ihan oikeasti puntaroimaan. Ei sitä hotellihuoneessa ainakaan jaksa koko aikaa kökkiä, vaikka kuinka olisi mukavia kirjoja luettavaksi ja paljon postikortteja kirjoitettavaksi. Itse voisin päivittäin tunnin tai pari löhötä uimarannalla tai altaan reunallakin, mutta tuo puoliso ei moisista harrastuksista perusta alkuunkaan. Ei tule sitten yksinkään lähdettyä. 

Koska jo useamman kerran olemme suunnilleen samoilla suunnilla matkustaneet, moni mielenkiintoinen kohde oli jo nähty. Elafonissi oli hieno, mutta sitä rantalöhöilyä... Knossoksessa olisi havissut historia, mutta englanniksi. Spinalongalle ei päässyt. Santorinilla olemme käyneet. Samarian rotkoon mielin, vaikka olen sielläkin patikoinut jo neljästi. Sedälle riitti kerta siellä, joten vaikka rotkoon olisikin päässyt lomamme toisella viikolla, se piti jättää pois laskuista. Merirosvoristeily ei kuulostanut meidän jutulta. Vesipuisto tuntuu enemmän lasten lomahuvilta. Sukeltaminen, snorklaus ja suppailu jätettiin myös pois laskuista, vaikka sup-lautailua olisikin joskus mukava kokeilla. Pyöräretkelle olisin ollut lähdössä vaikka heti, mutta sen setä torppasi arvelemalla, ettei pyörävuokraamossa kuitenkaan olisi hänen koivilleen sopivaa fillaria.

Veneretki Gramvousan saarelle ja Baloksen laguunillekin jo kertaalleen hylättiin, koska se kuulosti liikaa rantalöhöilyltä. Mutta kun lomapäiviä vaan riitti ja kirjat hupenivat huolestuttavaa vauhtia, päätimme kuitenkin lähteä katsastamaan Kreetan lounaisen osan hulppeat maisemat.

Retki ostettiin jälleen Tellus-matkatoimistosta ja niin sitten keskiviikkoaamuna taas törötimme kadun varressa retkibussia odottelemassa.

Bussimme oli Kissamoksen satamassa ensimmäisenä ja ehdin jo ajatella, että onpa vähän lähtijöitä. Hah, niinhän sitä luulisi! Bussirivistö kasvoi hetkessä huimaksi ja omatoimireissuajia oli myös kömpimässä samoihin laivoihin.

Liput on!

Laivamme nimi oli suomalaiseen suuhun hankalasti taipuva Hrisi. Vierestä lähti liikkeelle Gramvousa Express ja sen kyljessä oli iso ja vakuuttava kyltti.

Vetäydyimme laivamatkan ajaksi sisätiloihin karkuun armottomasti porottavalta auringolta. Siitä syystä venematkan varrelta ei tarttunut valokuvia kameran muistikortille.

Oppaamme oli kertonut meille, että menemme ensin Baloksen laguunille, jossa vietämme kolme tuntia ja sen jälkeen puoleksitoista tunniksi Gramvousan saarelle. Hän korosti kovasti, että laivalla tulevia kuulutuksia pitää kuunnella, jotta tietää tarkemman aikataulun ja saa lisätietoja retkikohteista.

Kuitenkin kävi niin, etteivät kuulutukset kuuluneet laivalla ollenkaan. Kun saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, oletimme, että olemme laguunilla. Onneksi kuitenkin kysyin laivapojalta, moneltako laivalla pitäisi olla takaisin. Hämmästyksekseni kuulin, että olettamani kolmen tunnin pysähdys olikin vain tunti ja vartti.

Hetken kuluttua oivalsin, että olimmekin Gramvousan saarella, jossa voisi kavuta kallionkuvetta 137 metrin korkeuteen tutkimaan muinaista venetsialaista linnoitusta. Setä ei halunnut helteessä nousta yläilmoihin, mutta minähän olen yllytyshullu. Yhtään miettimättä lähdin harppomaan polkua pitkin.

Maisemat olivat henkeäsalpaavat.

Henkeäsalpaavaa oli myös miltei pystysuoraan tapahtunut kapuaminen. Polku kiemurteli vuoren rinteellä edestakaisin, polulla oli hiekkaa ja kivenmurkoita, jotkut askelmat olivat tosi korkeita harpattavaksi. Opas oli arvellut ylösnousemiseen kuluvan 35 minuuttia, mutta olin kyllä nopeampi, sillä pysähdys oli kuitenkin vain tunti ja vartti... Alastulokin ottaisi oman aikansa, joten joutua piti.

Kyllä kannatti nähdä kapuamisen vaiva! Olisin toivonut, että perillä olisi voinut viettää enemmän aikaa. Raunioissa olisi ollut kiehtovaa kierrellä kauemminkin.

Seuraavassa kuvassa näkyy jo Baloksen laguuni, retken toinen pysähdyspaikka. Sinne näkyi helposti kiipeämisen jälkeen Gramvousalta.

Tuolla alhaalla näkyvät reisteilylaivamme ja on siellä jossain setä Kotonenkin.

Ristikon alla oli pelkkää tyhjää. Vankityrmä?

Piti napata selfienä todiste punanaamasta, että voin todistaa todella olleeni linnoituksella.

Alas laskeutuminen hirvitti. Polku oli jyrkkä eikä kaiteita tietenkään. Hämmentävän helposti kuitenkin pääsin palaamaan takaisin maan pinnalle. Mutta vielä laskeutuessakin nappailin maisemasta muistoja muistikortille.

Sinne se jää taakse, valtavan kokoinen muinainen linnoitus.

Kaksi miestä oli helteessä ahertamassa portaiden kimpussa. Ehkä ensi kesänä jo tie huipulle on helpompi kulkea.

Aika nousta laivaan,

Merenkävijöiden suojaksi on pyhän Nikolauksen pieniä "kirkkoja" rakennettu moniin satamiin ja saarille. Gramvousallakin sellainen oli.

Gramvousalta oli vain kivenheiton matka upealle Baloksen laguunille, jonne jopa prinssi Charles ja Diana aikanaan tekivat häämatkansa.

Isot risteilylaivat eivät päässeet Baloksella rantaan saakka. Matkustajat kuljetettiin rantaan kahdella pienellä veneellä. Se oli aika hidasta. Päädyimme vielä sedän kanssa eri veneisiin, joten jäin laiturin äärelle odottelemaan.

Tuolla kaukana taustalla korkeuksissa näkyy Venetsialainen linnoitus Gramvousan saaren huipulla.

Koska oli 25. hääpäivämme, halusimme yhteiskuvan. Viritin järkkärin itselaukaisimen ja yritin kipaista nopeasti kuvaan, mutta matka oli ensin liian pitkä tai minä liian hidas.

Sitten siirsin kameran lähemmäs, mutta se hämmentyi siitä niin, että viive laukaisuun oli pidempi kuin koskaan. Minä jo ehdin lähteä liikkeelle takaisin kohti kameraa ennen kuin alkoi tapahtua.

Vaan onnistuihan se! Touhuamme sivusta seuranneita tyttöjä näytti säntäilyni huvittavan.

Säntäillessä tuli niin kuuma, että piti pulahtaa vilvoittelemaan.

Setä halusi täällä kiipeillä kuvassa takana näkyvälle kukkulalle ja minä ajattelin pötkähtää pyyhkeelle kirjaa lukemaan.

Lukemisesta ei sitten tullutkaan oikein mitään, sillä silmä karkasi jatkuvasti ihmettelemään ympärillä levittäytyvää maisemaa ja sitten bongasin vielä rantahietikosta julmetun määrän simpukankuoria. Suurin osa oli jo särkynyt, mutta joitakin kauniita ja ehjiä poimin hyppysiini.

Loppujen lopuksi aikaa laguunilla oli vain lyhyt hetkinen, sillä pienillä veneillä laivojen lastaaminen kesti ihan yhtä kauan kuin purkaminen ensin. Että ei siellä kolmea tuntia joutanut elämästään nautiskelemaan, kun piti jo joutua kotimatkalle. Laivan ikkunasta kun katsoi tyhjentynyttä hiekkarantaa, tuli ihan idyllinen olo. Aika luksusta olisi, jos saisi koko rannan päiväksi vain omaan käyttöön... niin kuin Charles ja Diana varmasti ovat saaneet.

Sellainen seikkailujen veneretkipäivä oli keskiviikko, 2.5.2018. Hieno päivä, kyllä kannatti lähteä!