Imbros-rotkon vaellus

Perjantaipäivän ohjelmassa oli kauan suunniteltu ja hartaasti odotettu patikkaretki Imbros-rotkoon. Kahdeksalta varustauduimme tien varteen odottamaan Tellus-matkatoimiston bussia, jonka arvioitu tuloaika oli 8.10. Aika paljon myöhässä bussi tuli, mutta onneksi yleensä tuli. Se oli pikkubussi, joka oli kerännyt matkalaisia eri retkille meidän suunnaltamme ja isomman tien varrella vaihdoimme vielä isompaan linja-autoon, joka poimi lisää innokkaita vaeltajia pikkukylistä, joiden läpi ajoimme matkalla Imbrosin kylään.

Rotkon läpi saimme vaeltaa ihan omaan tahtiin, kunhan kuitenkin olisimme viimeistään kello 13.15 Komitadesin kylässä samannimisessä tavernassa odottamassa kyytiä eteenpäin. Matkan alkupisteessä oli taverna, josta saattoi ostaa vielä viimeiset matkaeväät tai hörpätä kahvit. Kipaisin vessassa ja sitten olisin ollut jo menossa, mutta odottelin sentään mukaan puolison, jolle oli matkan aikana ehtinyt tulla pikkunälkä.

Imbrosin rotko on 8 kilometriä pitkä vaellusreitti ja Samarian rotkon (18 km) pikkusisko ja Samarian neljästi vaeltaneelle konkarille helppo nakki. Tai niin ainakin oletin.

Näin varhain kesän alussa rotko oli täynnä erilaisia kukkia.

Samarian rotkon ensimäiset neljä kilometriä ovat pelkää laskeutumista ja polulla on irtokiviä. Muuten siellä on polut enimmäkseen erittäin hyvässä kunnossa. Imbrosin polut olivat koko matkalta sileitä ja liukkaita pikkukiviä pullollaan, joten jalat sai asetella tarkasti, ettei tarvinnut tehdä tarkempaa tuttavuutta maapohjan kanssa. Vaikka kuljettava matka oli vähäisempi, ei  voi kyllä väittää, että tämäkään mikään päiväkävely olisi ollut. Mutta huikaisevat maisemat korvasivat vaivan moninkertaisesti.

Kirkkaana paistanut aurinko ei tehnyt valokuvaamisesta helppoa, valoa oli melkein liikaakin ja varjoista tuli syviä.

Matkan varrelta löytyi sydämellinen kivi.

Yhtäkkiä tallustellessamme kuului surkeaa määkinää. Korkealla kivikossa oli vuohi pinteessä kallionkolossa. Tuo, joka on ensimmäisessä kuvassa ylempänä, on se, joka on pinteessä. Alempi vuohi katsoo yleisöön, että huomaattehan, kuinka tästä kohta lähden pelastuspuuhiin.

Kolmatta vuohta, kuvan oikeassa alalaidassa, ei tapahtumat jaksa kiinnostaa.

Pelastajavuohi lähti kapuamaan kohti hädässä olevaa.

Jossain vaiheessa olemattomalla kielekkeellä trapetsitaiteli kaksi vuohta, mutta niin vain pinteeseen joutunut uskaltautui hyppäämään pois loukostaan ja tilanne laukesi. Siinä vaiheessa olin jo kiertänyt kivikasan toiselle puolella ja ottamani kuvat oli aurinko pilannut, joten joudutte kuvittelemaan näkymän mielikuvituksessanne.

Rotkon puolivälin paikkeilla seinämät lähestyivät toisiaan. Kapeimmalla kohdalla minäkin ylsin koskettamaan kallioita molemmilta puolilta polkua seisten yhdessä paikassa. Oli aika jylhää ja siellä sitä tunsi itsensä pieneksi!

Onkohan tämä se pelottava Minotaurus?

No niin, nyt alkaa polku kaventua...

Vielä ahtaampaa on tulossa, tässä eivät vielä kädet yllä seinämästä seinämään.

Tai no... jollakin yltää!

Nyt olemme saavuttaneet kapeimman kohdan. Jalkojenkin alla oli vain sileäksi hoiutunutta kalliota.

Puolivälin jälkeen alkoi hirmuinen hapitus kohti Komitadesin kylää. Enää en pysähtynyt ihan jokaista unikkoa kuvaamaan... joka toisen vain.

Tästäkin kuvasta näkee, millaista kivikkoa polun pohja oli. Hetkeä ennen kuin retkibussimme jätti meidän rotkon alkupäähän, opas sanoi toivovansa, että meillä on vaellukselle sopivat kengät eli ei korkkareita tai varvassandaaleja. No, mitähän se enää siinä vaiheessa auttoi... Ainakin yksi pariskunta oli lähtenyt matkaan remmisandaaleilla. Saattoi pikkuisen varpaita kivistää perillä...

Patikoinnin loppuvaiheessa kuulimme pikaisesti lähestyvää kellon kilkatusta. Onneksi oli kellokkaalla kilkatin kaulassa, muuten olisi meillä voinut tulla yhteentörmäys. Niin vauhdikkaasti vuohikaksikko nimittäin pinkaisi polun yli ja katosi heinikkoon peräpeilit vilahtaen.

Imbrosin rotkossa kasvoi tätä ihmeellistä kukkaa, jota vuosia aiemmin hämmästelin Samarian rotkossa. En ole missään muualla nähnyt mitään vastaavaa.

Komitadesin kylästä bussi vei meidät Chora Sfakioniin, jossa meillä oli reilu tunti aikaa käydä syömässä, uimassa tai vaan tutustua paikkaan. Me sedän kanssa suunnistimme murkinalle rantaravintolaan, jossa oli hienot näköalat. Söimme gyros-pitat, jotka maistuvat taivaalliselta, mutta eivät ole kuvaukselliset. Siis muonasta ei ole kuvatodistetta.

Paluumatkalla ajelimme kohti Haniaa sellaista serpentiinitietä, että sen muistan jo ihka ensimmäiseltä Kreetan matkaltani, josta on pian 30 vuotta aikaa... Nuo mutkat ovat kaikki samaa tietä, mutta kuva latistaa, eivätkä huimat korkeuserot näy.

Kokopäiväretken jälkeen oli "kotiin" saavuttua aikaa ja innostusta kirjoitella kortteja koti-Suomeen. Ensimmäisen erän olin jo postittanut aiemmin ja tämänkin jälkeen istuin lomaterveisiä kirjoittamassa kahdesti. Korttien ja postimerkkien hinta on meikäläiseen tasoon nähden mitätön tuolla Kreikassa, joten ilokseen sieltä postia lähetteli.