Kesän korvalla

Kuopuksen koiralapset ovat olleet meillä helatorstain aatosta saakka. Olen päässyt koiralenkille monena päivänä ja monta kertaa päivässä nauttimaan edistyvästä keväästä. Olen ahminut silmilläni kevään hentoa vihreyttä ja kukkaan poksahtelevia nuppuja, kuunnellut korvillani huumaavaa linnunlaulukonserttia ja nuuhkinut nenälläni keväisiä tuoksuja. Ihan yltäkylläistä luonnonvarojen tuhlailua! Mutta tästä tuhlaamisesta ei tarvitse potea syyllisyyttä eikä huonoa omaatuntoa.

Kotipihassa luumupuu on jo jaksanut avata osan kukista, mutta yhä on enemmän nuppuja.

Omenapuun nuput ovat viittä vaille avautumista kuvauspäivänä. Mutta koska nettiyhteys ei tässä päivänä muutamana viitsinyt toimia, tilanne on nyt jo toinen. Siellä kukoistetaan täysillä! Kuvat tietenkin puuttuvat, sillä nelijalkaiset kaverit eivät oikein ymmärrä kuvaamisen ideaa ja tekevät parhaansa saadakseen huomion tylsistä kukista itseensä.

Koristeomenapuun kukkimista saadaan vielä odotella tovi.

Koiralenkeillä olen bongaillut paljon kaikenlaista mukavaa. Niinpä yhtenä päivänä nappasin järkkärin lenkille mukaan. Se ei ollut ideoistani parhaita, mutta sain sentään jotain ikuistettua muistikortille.

Kiehtova, useimmille tuntematon kävelyretkireitti kulkee Tuokkolanlahden reunamilla pitkin hylättyä junanrataa. Tänne voisi kohtuullisella panostuksella perustaa upean kaupunkipuiston Kotkan Sapokan tapaan iloksi kaupunkilaisille ja turisteille. Mutta tuskinpa tässä ainaisessa säästöbuumissa ideaa kannattaisi edes esittää kaupunginisille. Jos ei sitä naurettaisi kuoliaaksi, se vain haudattaisiin hiljaisuudessa.

Rataa pitkin matka edistyy jouhevasti ja vettä näkyy kulkureitin molemmin puolin.

Radan vierukset ovat tasaista ja siistiä aluetta, vähän vain pusikoitunutta. Kuinka helposti tänne saisikaan vähän penkkejä ja vaikka pöytäryhmiä kävelijöiden levähdyspaikoiksi, Harmi, että näin hienon paikan mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä.

Tosin kasvillisuus alkaa pikkuhiljaa vallata tilaa käyttämättömän radan raiteiden välissä.

Terttuselja on kukkiessaan oikea kaunotar.

Osan matkaa tie on kuin paraskin puistokäytävä. Raiteet on kääritty rullalle ja ratapölkyt siirretty muualle. Ihan harmittaa, että näin hyvä tie pusikoituu käytön puutteessa.

Koirakaverit ovat kanssani samaa mieltä siitä, että alue pitäisi ottaa paremmin käyttöön.

Pienellä alueella on paljon erilaisia kasveja. Kielotkin odottavat kukkimisvuoroaan valmiina täydelliseen kukintaan.

Toiset ovat jo kukkimisensa kukkineet tältä keväältä.

Ratapohjakävelyn jälkeen pyörähdimme vielä pienessä metsässä, jossa olin monesti ihaillut tätä pientä, melko vaatimatonta, mutta silti ylvästä kukkaa ja valtaviksi matoiksi leviävia ketunleipäkasvustoja.

Höpöisen söpöiset koiralapset palautetaan emännälleen tulevana sunnuntaina. Sitten keskityn enemmän seuraamaan luonnon ihmeitä.

Eläväisten karvakorvien kanssa valokuvaaminen jää pakosta kakkoseksi ja se on hirmuinen harmi. Olisipa ollut kamera valmiudessa sinäkin aamuna, kun ennen kuutta törmäsimme kuusi- tai seitsenpäiseen rusakkopoikueeseen tai varsinkin silloin, kun pennun kanssa ihailimme yläpuolellamme kisailevaa kaunista, keveää perhosta. Ihan kuin se olisi oikein hakeutunut seuraamme ja hetkeksi perhonen jopa laskeutui pennun kuonolle. Olimme koiralapsen kanssa molemmat suorastaan typertyneitä perhosen rohkeudesta. Huonosti ehdin painaa mieleeni leikittelijän tuntomerkkejä, mutta se olisi voinut olla suruvaippa (ehkä ei kuitenkaan) tai metsänokiperhonen vai olisiko se voinut olla jopa karttaperhonen, jollaisen perhosharrastaja samoihin aikoihin bongasi muutaman kilometrin päästä. Oli mikä oli, mutta kaunis se oli! Tummat siivet ja oranssia siipien reunamilla. Elämän lepattavia iloja,