Salamanterin matkassa

Paikallisessa sanomalehdessä oli jokin aika sitten  mainos tulossa olleesta koulujen sanomalehtipäivästä ja sen ohessa sanottiin:

"Ihminen kerää luonnostaan ympärilleen samanhenkisiä kavereita.  tämä on ihan ok, mutta jos maailmankuva muodostuu  vain kavereiden sosiaaliseen mediaan jakamista uutisista ja mieleipiteistä, vaarana on, että näkökulma asioihin kapenee.

Mutta onko maailma niin mustavalkoinen kuin kuplan sisällä näyttää?

Voit pitää toki  mielipiteesi, mutta ymmärrä myös muiden. 

Sitä kutsutaan sivistykseksi.

Noilla kriteereillä uskaltaisin ehkä ajatella olevani edes jonkin verran sivistynyt. Jos siis se riittää, että ymmärtää sen, ettei kaikkien tarvitse ajatella kaikista asioista samalla tavalla. Silti voi aina tavoitella paremmaksi ja sivistyneemmäksi ihmiseksi...

Niinpä sitten, kun törmäsin vahingossa suosikkirunoilijani eli Jukka Itkosen romaniin ja luin sen takakannesta "jokaiselle, joka jättää tämän kirjan lukematta, jää sivistykseen vähintään kauhakuormaajan mentävä aukko."  kirja oli lainattava ja otettava luvun alle.

Johan oli merkillinen lukukokemus! Tekstissä ei päätä eikä häntää, mutta kosolti oivia oivalluksia.

Kirja on olevinaan toimittaja Ville Piirakaisen teos, jonka hän on kirjoittanut Jukka Itkosen nimellä tukeakseen kirjailijaa. Mutta koska Piirakainen on kuvitteellinen henkilö, Itkonen lienee kuitenkin vastuussa kirjan tajunnanvirtaa muistuttavasti sanatulvasta. Toisiaan seuraavat asiat ja lauseet eivät suoranaisesti näytä liittyvän mitenkään toisiinsa ainakaan koko aikaa. Kirjailija on tainnut olla välillä huolissaan tästä tyyliseikasta, sillä kirjassa on tällainenkin katkelma:

"Tämä kirja on muistelmat, päiväkirja, mietekirja ja runokirja samoissa kansissa. Seuraavaksi kirjoitan keittokirjan, olen erinomainen kokki. Jos tässä nyt kädessäsi olevassa teoksessa ei ole punaista lankaa, lähetäpä minulle osoitteesi. Minä toimitan sinulle kerän punaista lankaa. Voit neuloa siitä itsellesi sukat tai pipon. Minun osoitteeni saa kustantajalta. Puujalkavitsi päivässä kohentaa mielialaa."

Noinkohan saisin uutta materiaalia neuletöihini, jos kokeilin kepillä jäätä. Vaan taisi koko lupaus olla pelkkä huuli. Sanoohan se vanha sanontakin, että kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. Tässä tapauksessa sanonnan voisi vääntää muotoon kun savolainen kirjoittaa, vastuu siirtyy lukijalle. Veikkaan kirjoittajan ajatelleen niin, koska

"Tästä tulee helvetin hyvä kirja, minä tiedän sen jo nyt. Tiedän senkin, että kaikki eivät pidä tästä teoksesta, eivätkä ymmärrä. Kirjassa on liikaa sellaista materiaalia, jonka ymmärtäminen vaatii hyvän yleissivistyksen. Sen takia tämä on äärimmäisen pienen vähemmistön kirja, Mutta voi tämän enemmistökin lukea, vaikkei mitään ymmärtäisikään."

Juupa juu. Ihan takuulla olen sitä enemmistöä, vaikka välillä ymmärsinkin. Tai luulin ymmärtäneeni. Mielestäni mainio mietekirja oli pilattu alkoholinkäyttöä ihannoivilla kohtauksilla, jotka toistuivat harmittavan usein. En yleensäkään käsitä juopottelulla retostelua missään muodossa tuttavapiirissä tai sosiaalisessa mediassa. Minusta siinä ei ole mitään ihannoitavaa. Enkä kirjassa olisi pitänyt tarpeellisena kaikkien voimasanojen käyttöä. Tai Piirakaisen retostelua naistenmiehen maineellaan.  Jotenkin poikkitaiteilija Piirakaisesta mielikuvissani muodostui aika vastenmielinen hahmo.

Tajunnanvirtatekstistä ja vastenmielisestä toimittajarentusta huolimatta kirja oli jotenkin maagisen lumoava ja pakkohan se oli lukea loppuun. Vaikka... sain kirjan loppuun muutama päivä sitten, enkä enää muista, kuinka se päättyi. Onpa omituista.

Tekstistä teki lumoavan sieltä täältä esiin pompahtaneet terävän selvänäköisyyden hetket. Vai mitä sanotte tästä:

"Sellainen ihminen, joka tajuaa kuoleman ainaisen läsnäolon, voi olla aito humoristi ja rakastaa muurahaista. Se, joka ymmärtää, ettei elämällä ole tarkoitusta, ellei sitä itse rakenna, voi olla koko ikänsä leikkivä ihminen. Sellainen ihminen, joka on tosikko ja luulee itsestään liikoja, saa sydänhalvauksen. Sellainen ihminen, joka tajuaa, että pissi, hissi ja tissi ovat sukkelia kapulariimejä on yleensä naispuolinen lastenkirjailija. Sellainen ihminen, joka Pohjois-Amerikassa hosuu käyrälapaisella kepillä kumista laattaa maalitolppien väliin, on rikas ihminen. Sellainen ihminen, joka kiertää nopealla kilpa-autolla yhtä ja samaa rataa pääsemättä minnekään, on vielä rikkaampi. Sellainen ihminen, joka on olevinaan aina oikeassa, on tylsä ihminen. Sellainen ihminen, joka ei vouhota eikä tärkeile, on sympaattinen ja kaiken kunnioituksen arvoinen."

Vau, olipa tyhjentävä kuvaus erilaisista ihmisistä! Vaikka kyllä vedin herneen hengityselimiin tuosta naispuolisen lastenkirjailijan aliarvioimisesta. Jos nyt Itkonen onkin armoitettu sanaseppä, tiedän monta mainiota naispuolistakin riimeihin luottavaa lastenrunoilijaa Kirsi Kunnaksesta alkaen.

Omilla riimeilläni en kustannuskynnystä ylittäisi, mutta en siitä haaveilekaan, vaikka välillä jotkut sanat vain jäävät päähän pyöriskelemään ja niistä syntyy joskus joku runontapainen, Niin kävi viimeksi, kun mietin Viirua ja Pesosta ja yhtä kuopuksen lapsuudenaikaisista kuvakirjoista. Kirjan nimi oli Viiru kateissa. Siitä pohdiskelusta syntyi tämä:

Kehnon kelin eläinpeli

Kun on surkea sää

ja haittaa sateista,

vesipisaroista ja rakeista,

suurin osa rakeista

löytyy parakeista.

Sadesäällä ei näy

kissoja pihalla,

on katit kateissa.

Tästä katista

on katiska

huono sateensuoja

ja menee sekin, ruoja,

parakkiin

koirasakkiin.

Olisikohan runontekeleeni kelvannut Itkoselle, joka Piirakaisen kynällä kirjoitti:

"Kaikki hyvä kirjallisuus, olipa se kirjoitettu tai laulettu milloin tahansa, se on nykyaikaista. Sitä paitsi loppusointuisessa runossakaan riimi ei ole ainoa pointti, niin kuin lahjattomat lastenkirjailijat kuvittelevat. Rytmi ja sointuisuus ovat vielä tärkeämpiä. Runoilija on soitin, joka soi universumin säveliä, hän on kuuleva korva, näkevä silmä ja avoin mieli. Jollei näin ole, ei synny kelpo runoutta."

Itkonen (tai Piirakainen) on Salamanterin muistelmat -kirjassa kirjoittanut tälläisenkin kelpo runon:

JOKU

Joku on piirtänyt

vihkoonsa viivan.

Joku on laittanut

taikinaan hiivan.

Joku on leiponut

leivän ja pullan.

Joku on kyntänyt

ruokaisan mullan.

Joku on hiihtänyt

metsikköön ladun.

Joku on kertonut

lapselle sadun.

Joku on hakannut

kallioon loven.

Joku on lähtenyt,

sulkenut oven.

Kirjoitin tämän,

ajatus juoksi.

Olemme täällä

toistemme vuoksi.

En oikein tiedä, suosittelisinko luettavaksi Piirakaisen elämäkertaa. Hauskaa kirjassa oli, että monet tapahtumat sijoittuivat lähialueille eli Varkauteen, Heinävedelle tai Rantasalmelle. Jotkut ajatukset tajunnanvirran keskellä olivat aivan kuolemattomia helmiä. Mutta kuten kirjoittaja arveli, monenkaan lukijan yleissivistys ei ole tarpeeksi laaja kirjan ymmärtämiseen. 

Paremmin ymmärrän Jukka Itkosen uudehkoissa runokirjoissa olevia riimejä. Seuraava runo on kirjasta Aurinkolahja:

PILVENPESIJÄ

Toiselle villa on huvila,

toiselle lampaan puku.

Toiset laittavat lampaan paistumaan,

toiset laulavat:

"Tuku, tuku."

Joku taivaan lampaita putsailee,

kuka se mahtaa olla?

Päästään seonnut siivooja 

vai enkeli varikolla?

Toiselle runo on tavuja,

sonetti, haiku tai tanka,

haudan peitoksi havuja.

Toiselle elämän lanka.

Toiselle taulu on seinä seinällä,

toiselle se taas on ovi

matkalla sellaisiin huoneisiin,

joihin sanatkaan eivät sovi.

Tiedättekö muuten, miksi hirvi irvistää? Jukka Itkonen kertoo senkin,

HIRVI IRVISTÄÄ

Lehmä eksyi metsään.

Hirvi irvisteli sille,

kun se tuli kutsumatta

hirven reviirille.

Näin olen ottanut vuoden tavoitteitani sarvista ja lukenut jo alkuvuodesta monta kirjaa. Ilokseni löysin Itkosen Tiira tiiraa tiiraa -kirjasta kannustusta tavoitteeseen:

SÄKEIDEN SIIVIN

Niin se on täällä

ihmisen laita,

vaikka olisi yllä heliumpaita,

ihminen ei luonnostaan lennä.

Hän ei omin avuin

voi ilmaan mennä.

Huidoin taikka räpyttelin,

pompin taikka hiivin,

lentoon voin päästä

vain säkeiden siivin.

Näkinkenkä-runo on Jukka Itkosen kirjasta Hirvi irvistää.