sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Joel ja Sylvia - sivustakatsojan roolissa


Viime kesänä (2018) sai kantaesityksensä ja maailmanensi-iltansa Kimmo Lavasteen kirjoittama, Joel Lehtosen kirjeiden ja muiden tekstien pohjalta syntynyt pienoisnäytelmä Joel ja Sylvia. Näytelmää esitettiin Putkinotkossa Joel Lehtosen talon pienessä kamarissa. Yleisöä jokaiseen esitykseen mahtui vain kourallinen ja näyttelijät tulivat esityksessä todella lähelle. Palaute oli ylistävää.

Ihan harmitti, etten koskaan päässyt yleisön joukkoon. Niinpä kun nyt tänä kesänä huomasin, että näytelmä palaa Putkinotkoon, päätin olla nopea. Houkuttelin serkun seurakseni ja varasin meille liput uusintaensi-iltaan, joka oli tänään puolen päivän jälkeen.

Kesäsää pisti parastaan kun autoilimme kohti Putkinotkoa pitkin pieniä kyläteitä. Mitä pidemmälle pääsimme, sen kapeammiksi kulku-urat muuttuivat. Ja ihan yhtäkkiä edessämme oli kyltti, josta tiesimme saapuneemme perille. Auto pistettiin parkkiin ja jatkettiin matkaa jalan.


Kapea tie vei halki kesäisen metsän kohti Putkinotkon eli Inhan tiluksia.




Eikä aikaakaan kun jo tupsahdimme punaisen tuvan pihamaalle.




Käväisimme sisällä lunastamassa lippumme ja ostamassa kahvit. Kahvi oli hinnoiteltu erikoisesti, sai maksaa omantunnon mukaan.

"Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis"
Joel Lehtonen teoksessaan Hyvästijättö Lintukodolle 

Pahvimukikahvi maistui yllättävän hyvälle ja hoikka viipale pullaa oli juuri sopivan kokoinen kahvileipä.


Hetkeä ennen esityksen alkua siirryimme sisälle ja saimme istumapaikat eturivistä. Olimme tosiaan niin lähellä näyttelijöitä, että välillä arvelin saavani jommankumman heistä syliini, varsinkin silloin kun Lehtonen innostui esittämään Impi  Potentillaa ja pyörähteli innoissaan pitsihuivi kaulassaan pitkin kamarin lattiaa.


Esityksen jälkeen kuljin huoneissa valokuvaten Lehtosen kesäkotia, jonne hän ei koskaan muuttanut pysyvästi ja jossa hän ei yksin viihtynyt. Joel Lehtonen osti Inhan tilan vuonna 1905 ja kunnostutti sen omaan ja velipuolensa suurperheen käyttöön.



Salli Koudan piirros Mataleenaa kirjoittavasta Lehtosesta vuodelta 1905.
Putkinotkoa ylläpitää Joel Lehtosen seura ry.   Joel Lehtonen on sääminkiläissyntyinen kirjailija, kääntäjä ja lehtimies, joka oli työteliäs ja tuottelias. Työt sujuivat, mutta huutolaispoikatausta vaikutti miehen loppuelämään ja Lehtonen eli elämänsä katkerana, itsekkäänä ja ristiriitaisena persoonana.


Näytelmässä Joel toteaa useaan otteeseen, ettei hän halua jäädä kuolemansa jälkeen "elämään", hänet pitää unohtaa ja siksi hänen rakastettunsa Sylvia Avellanin olisi pitänyt hävittää kaikki Joelilta saamansa kirjeet. Kuoleman pitäisi olla totaalinen loppu. Se oli minusta hämmentävää, sillä kyllähän kirjailija työ aina elää kauemmin kuin kirjoittaja itse. Miten voi haluta kirjailijaksi, mutta myös toivoa ihmisten unohtavan?



Putkinotkon huoneissa on hienot tapetit!










Ennen Putkinotkoon pääsi laivallakin ja laivalaiturin opaste on edelleen paikallaan. Se näkyy hyvin talon päädyssä olevalta terassilta. Terassilla oli myös tuo yläkuvan hieno seinämaalaus.


Mutta sitten itse näytelmään!

On aurinkoinen kesäpäivä Inhan tilalla 13.7.1912. Joel odottaa malttamattomana Sylvian saapumista ja vihdoin nainen saapuukin esiliinansa kanssa. Joel juonii Sylvian seuralaisen pois kuvioista muihin puuhiin ja niin pariskunnalla on kahdenkeskistä aikaa selvitellä välejään. Ikävä on ollut ja tapaaminen on riemuisa.


Mutta pian puheisiin tulee surumielisempiä sävyjä. Sylvia on väsynyt ja turhautunut avioliitossaan Niilo Avellanin kanssa. Miehellä on irtosuhteita, joita hän ei edes yritä peitellä. Sylvia joutuu turvautumaan lääkkeisiin jaksaakseen elämäänsä. Hän laittaa toivonsa Joeliin ja on valmis eroamaan miehestään ja kestämään skandaalin, jos Joel vain tahtoisi elää Sylvian kanssa yhdessä.


Kirjailija ei voi kuvitellakaan elävänsa yhteiseloa kenenkään kanssa vaan haluaa olla vapaa tekemään mitä haluaa ja loukkaa itseään vanhempaa Sylviaa itsekkäästi ja ilkeästi. Ihan oma sisu nousi, että kunnioittaisi Sylvia itseään ja jättisi moisen moukan.

Sylvia on valmis vaikka minkälaisiin järjestelyihin, että voisi elää lähellä rakasta Jukkaansa, Juuelia eli Joelia. Mutta mikään ei kelpaa herra kirjailijalle. Avun ja avoimen sylin hän Sylvialtaan ottaa vain silloin kun se hänelle itselleen sopii.

Näin naisena on vaikea ymmärtää, mitä Sylvia sai tuolta suhteelta. Näytelmän jälkeen tuntui, että hän oli koko ajan antavana osapuolena. No, osasihan Lehtonen olla hurmaava ja halutessaan herrasmies, mutta toisaalta hän oli maksullisissa naisissa juokseva elostelija ja kehtasi vielä seikkailuillaan retostella rakastetulleen. Tai ei Lehtonen kyllä rakkaudesta mitään ymmärtänyt, sanoi sitä vain lihanhimoksi.

Harrastajanäyttelijät Marjo Välimäki ja Antti Ahlroos istuivat rooleihinsa kuin nappi raksiin. Heidän välillään on hyvää kemiaa, joka säteilee yleisöön. Näyttää siltä, että heidän on helppo työskennellä keskenään ja he tukevat toinen toisensa roolisuorituksia. Täytyy hattua nostaa heille, sillä varsinainen leipäpuu on kummallakin toisaalla, mutta silti heiltä riittää paukkuja vielä täysipainoiseen näyttelemiseenkin. Onkohan se veressä, sellainen polte, että lavalle on päästävä?

Ihailin varsinkin Marjo Välimäen vähäeleistä, mutta silti tunteisiin käyvää eläytymistä Sylvia Avellanin rooliin. Kun Antti Ahlroos Joel Lehtosena antoi tulla tuutin täydeltä loukkauksia, Marjo-Sylvia piti tunteensa kurissa ja pysyi kauan kivikasvoisena mutta silti haavoitetun näköisenä. Hysteerinen nainen oli tästä esityksestä kaukana (onneksi), itku ja murhe peitettiin käsiin eikä miehen rakkauden perään aneltu. Kerran Sylvia jo päätti lähteä, koska pariskunta halusi suhteeltaan niin eri asioita. Hän lähtikin, mutta vain ovelle asti. Sieltä piti palata takaisin.

Tämä ei ollut sillä lailla perinteistä kesäteatteria, että olisi kohellettu ja nauratettu yleisöä. Mutta hienoa ja tunteisiin käyvää teatteria saimme nähdä. Piti ihan käydä hokemaan mielessä, että pikku pukki kakki kalliolle, ettei tarvinnut käydä nenäliinaa etsimään.

Ei ne suuret ja näyttävät puitteet vaan se, että sydämen seudulla liikahtaa. Se on sitä teatteria, josta minä tykkään. Ja sitähän Savonlinnan seudulla osataan!

Lopuksi sain näyttelijät vielä kuvaan terassille. Sylvia hatun kanssa ja ilman. Kiitos tästä elämyksestä!



Vielä viimeiseksi lopuksi pieni patistelu: eilisessä Itä-Savossa oli mainos esityksestä ja tulevat esityspäivät. Kyllä kannattaa mennä!


lauantai 29. kesäkuuta 2019

Savonlinnan kesää


Kesä, valo ja aurinko saavat ihmiset liikkeelle. Niin ja lomat. Tai vapaapäivät.

Tätikin lähti kotikolostaan liikkeelle tänä aamuna, kun setä jälleen kerran nukkui yötyön jälkeen. Ajattelin käydä kirpparilla ja ihan asian perästä Taito Shopilla.

Matkan varrella oli kuitenkin niin paljon kivaa kuvattavaa, että pysähtelin vähän väliä. Ensin Aleksin aukiolle kuvaamaan vastarannan Savonlinnasalia ja vanhaa Casinoa ja sitten aukiolle juhannukseksi juuripaakkuineen tuotuja koivuja, jotka oli joulukuusimaiseen tapaan koristeltu Suomen lipuin ja sinivalkoisin nauhoin. En oikein osaa päättää, onko tässä ideaa vai ihan tyhmä juttu.... Koivu kun on niin kaunis ihan koristeittakin.





Brahenkadun molemmin puolin on kylvetty ihanat kedot. Siellä kasvaa monenlaista luonnonkukkaa ja kun yksi lakastuu, toinen hehkuu kauneimmillaan. Kukkien takana näkyy vanha Savonlinnan rautatieasema, jonka ohi eivät enää junat puksuta. Ei ole enää raiteitakaan.

Vähän kyllä meinasi nutturaa kiristää kun näin vanhan ja hienon aseman eteen pystyyn pykätyn muovisen pomppulinnahirvityksen. Kuvassa se ei onneksi kovin hyvin näy. Mutta ymmärrän kyllä, että matkailijoille pitää olla aktiviteetteja ja onhan tuossa aseman edessä myös minigolfrata. Koko perheelle puuhaa, talossa nimittäin on myös kauneushoitoloita ja kirpputori.




Vanhan aseman ja kirjaston väliselle hiekkakentälle on pystytetty graffitiseinä. Siinä on kolme alustaa, joihin graffitintekijät voivat ihan luvallisesti tehdä taidettaan. Ensimmäisen graffitin siihen taiteili savonlinnalaislähtöinen,  tunnustettu graffititaitelija Poppamaija.


Ajatus on, että työ saa olla paikallaan pari viikkoa ja sitten sen päälle voi joku toinen maalata oman teoksensa.



Yksi seinä on vielä miltei tyhjillään, vain pieni sydän siinä sykkii. Se tosin jäi kuvaamatta. Poppamaijan toiselle puolelle on joku käynyt raapaisemassa oman työnsä.




Siellä se niittykukkien takana lymyää omakin työpaikkani.


Kipaisin vielä Kympintorilla, mutta mitään en löytänyt. Tai tavaraa siellä oli vaikka millä mitalla, mutta ei mitään mukaan ostettavaa.

Taito Shopilla oli jo avoimet ovet. Astuin siis sisään.




Jukka Rintalan näyttely on jo vuosien ajan perinteisesti saapunut Savonlinnaan ja Taito Shopiin kesäksi. Upeat puvut ja maalaukset ovat näyttävästi esillä ja kaiken kruunaa tilassa helmeilevä kevyen kaunis musiikki. Tai ainakin sillä hetkellä, kun nyt itse katselin näyttelyä, musiikki oli ihastuttavan kepeää ja solisevaa. Lie ollut katkelma jostain oopperasta, joten voi tilassa olla kuultavissa synkempiäkin sävyjä. Tiedä häntä.


















Taito Shopilla oli myynnissäkin Rintalan tuotteita. Luksusta tavallisellekin ihmiselle.



Myymälän perustuotteitakaan ei ole unohdettu vaan osa tuotteista oli järjestetty takahuoneisiin, joissa talvisin pidetään erilaisia kursseja.




Ihastuin ikihyviksi pyöreään Ebba Masalinin koulutaulujen pohjalta tehtyyn pyöreään tarjottimeen. Ihana!



Muitakin ihanuuksia oli laitettu houkuttelevasti tarjolle. Vadelmalimpparia jo melkein ostin, mutta sitten löysin Kaisa Turtiaisen iloisen värikkäät huivit ja unohdin kaiken muun... Onneksi sentään muistin hoitaa asian, jonka takia olin paikalle tullut. Olin nimittäin hieman esikatselemassa porukan lahjaa eräälle mukavalle ihmiselle, joka on alkukesästä tehnyt jotain repäisevää...


Kotiin pyöräilin matkustajasataman ohi rantaraittia Olavinlinnan suuntaan. Jo oli upea paatti ankkuroitunut laiturin kylkeen! Niin suurikin, etten meinannut saada kuvaan mahtumaan!




Ja ison purjelaivan takana oli sympaattinen höyrylaiva, Kalle Tihveräinen.


Enonkoskella on tänä viikonloppuna jälleen kisailtu hiekanveiston Euroopan mestaruudesta. Siihen liittyen oli yksi hiekkataiteilija käynyt muotoilemassa kakkunsa Pikku Kakkosen leikkipuiston välittömään läheisyyteen hotelli Hospitsin terassin vierelle. Jotenkin itsestään selvää, että paikalla on myös mörkö...


Muumilaakson väen vierelle oli syntynyt toinenkin heikkaveistos, mutta sen tarinaa en tunne. Ihmishahmot siinä on molemmin puolin, mutta onko veistoksella jokin sanoma, jäi epäselväksi.





Lahden toisella puolella Riihisaaren rannassa nökötti metsäpalovaroituksen takia juhannuksena polttamatta jäänyt kokko. Onpahan ensi juhannukseksi valmiina!


Niin sujui aamupäiväni rattoisasti pitkin kaupunkia kierrellessä. Kyllä kesä on ihana!