Oh hoijaa.
Olen jo vuosia väittänyt, että olen karhujen sukua. Kun syksy saapuu ja luonto käy lepoon, pitäisi Kotosen tädinkin saada vetäytyä viltin alle koisaamaan yli pimeän vuodenajan. Aluksi toteamus oli pikemminkin vitsi, hupailu ja höpsö läppä, mutta iän myötä se on muuttumassa entistä enemmän totiseksi todeksi. Veto loppuu sitä mukaa kun päivä pimenee... ja nykyisin marraskuu on yhtä pitkää pimeää.
Olen ollut koko loputtoman marraskuun ajan kuin mustan painopeiton alla. Töissä on pakko jaksaa ja etukäteen sovitut menot on hoidettava, mutta muuten Kotosen Elli on ollut ihan poissa pelistä eikä ylimääräiseen touhuamiseen tai tekemiseen ole ollut paukkuja. Voisin nukkua kellon ympäri.
Sosiaalisuutta on tullut jo töissä yliannostus, joten kotisohva ja oman pään sisään käpertyminen ovat houkutelleet vastustamattomasti. Ihmiset väsyttävät vaatimuksineen, mielipiteineen ja paasaamisineen. Aika moni katsoo elämänmenoa yksisilmäisesti ja omista lähtökohdistaan. Niin minäkin tietysti. Mutta kun muistaisimme, ettei ole olemassakaan yhtä totuutta . Joustavuus, kärsivällisyys, pitkämielisyys sekä varsinkin ystävällisyys ovat ne luonteenpiirteet, jotka paremmin veisivät eteenpäin ja mielellään saisivat saada lisää jalansijaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Olen vallan väsynyt kuuntelemaan ihmisten narinaa vallitsevista olosuhteista kun samalla odotetaan, että se kuuluisa joku muu laittaa asiat kuntoon ja itse ei tarvitse tikkua ristiin pistää. Eikä ne narinan aiheet tästä maailmasta lopu.
Mistä löytyisi se suuri puurokauha, jolla kauhottaisiin maailmalle rauha ja ihmisten välille hyvä tahto?
Kaiken mustuuden ja synkkyyden välissä on tietysti ollut valoisiakin hetkiä. Niin kuin tällä viikolla esimerkiksi se, että ensin yöllä oli satanut lunta ihan kunnon kerros ja jo heti aamukuudelta maisema oli valoisa kuin päivällä. (Kuvia myöhemmin tässä samassa postauksessa.) Samana päivänä törmäsin sattumalta töistä lähtiessäni yhteen kummitytöistäni, ja hänpä sitten tulikin illaksi kanssani höpöttelemään kahvikupin äärelle. Meillä oli niin mukavaa, että ihan melkein tunsin olevani oma entinen itseni ja marraskuisen mörköilyn siirtyneen sivuun.
Melkein samaan saumaan loppui myös postilaisten melkein kolme viikkoa kestänyt lakko. Nyt voinkin vihdoin taas kirjoitella postia korttikavereilleni ja ehkä omastakin postilaatikosta voi odottaa löytyvän iloisia yllätyksiä. (Sivumennen sanoen haluan todeta, että mielestäni lakko oli hyvin oikeutettu taistelutoimenpide. En minäkään pureksimatta nielisi, jos palkkaani pienennettäisiin kolmanneksella. Varsinkaan, jos työpaikkani pomo saisi sellaista palkkaa, ettei kenenkään tavallisen työntekijän ymmärrys edes riitä käsittämään, mihin sellaisia tuloja oikein tarvitaan. Eli jos pomon palkka on yhden kuukauden aikana satojatuhansia euroja, ei enää tarvitse ihmetellä miksi postimaksut vain nousevat ja suoritusportaasta potkitaan työntekijöitä kilometritehtaalle.)
Koska marraskuu on mennyt enkä ole postauksia saanut aikaiseksi, kokosin alle kuvakavalkadin kännyräpsyistä, joita olen kuluneiden päivien aikana napsinut. Tässä siis marraskuuni yhtenä tiiviinä pakettina:
(edit myöhemmin - siitä tiiviydestä voidaan kyllä olla montaa mieltä. Huomasin tämän, kun oman tuotokseni jälkeenpäin lukaisin)
Työmatkapyöräily vaihtui monena päivänä työmatkakävelyksi. Jos pakastui tai satoi lumiräntää, jätin uljaan ratsuni kotitalliin ja tallustelin neljän kilometrin matkan työpaikalle. Jonakin aamuna oli veden äärellä hyvin usvaisaa.
Toisena aamuna aurinko yritti pilkistää pilvien raosta ja valaista kalliosta kasvavaa pientä koivureppanaa. Siinä se sinnittelee kävelytien yllä juuret syvällä isänmaan kalliossa.
Sama kallio kasvatti upeita jääpuikkoja. Koska tämän kallion ohi kulkevat Lysen lukion toimeliaat oppilaat, puikot eivät saa rauhaa kasvattaa kokoaan järkälemäisiksi. Aina pitää jonkun voimiaan koetella luonnon jäätaiteeseen.
Kuun lopulla töissä vietettiin Käsitöiden teemaviikkoa ja eri toimijat toivat sinne kukkurapäin toiminta- ja väriterapiaa. Minähän tietysti heikkona luonteena lankesin... Tässä maanantain ostokseni. Loppuviikolla lankesin lisää, mutta siitä ei ole kuva-aineistoa todisteeksi. Luulen vissiin, että lankatehtaat lopettavat toimintansa ja nyt on hamstrattava, kun siihen vielä on mahdollisuus... Voi minua poloista...
Koska olen ollut löysää, toimimaan kykenemätöntä hyytelöä, olen valjastanut vähäisen energiani neulomiseen. Näin olen onnistunut vakuuttamaan itselleni, että olen sentään edes hippuisen hyödyllinen. Teen paremman kässäpostauksen kunhan saan aikaiseksi otettua paremmat kuvat, mutta tässä vähän esimakua...
Olen neulonut sateenkaaren väreissä ilakoivat pitkät sukat...
... ihanan kevyen merinovillaisen huivin seitinohuesta langasta ja...
nyt on syntymässä mudan väriset pitsineulesukat Merja Ojanperän Kauneimmat neuleet -kirjan Päivänkehrä -ohjeella.
Olen pariin otteeseen leiponut sämpylöitä ja kotitekoista pitsaa.
Henkensä pitimiksi on sapuskaa väännettävä, kaikista kokkailuista ei kuitenkaan tule kuvia otetuksi. Sämpylöiden ja pitsan lisäksi meillä on popsittu hirmuinen kattilallinen hernekeittoa, kunnon vuo'alliset nyhtöpossuaurajuustokiusausta, meksikonpataa, jauhelihakastiketta ja sen semmoista. Käytyäni työterveystarkastuksessa ja saatuani siellä sapiskaa niin kolesterolista kuin verenpaineestakin, olen aika monta lounasta kuitannut isolla kupillisella salaaattia.
Välillä täti on päässyt helpommalla, kun olemme käyneet syömässä valmista ruokaa. Ammattiyhdistyksen pikkujouluaterialla sain ensimmäistä kertaa tänä vuonna jouluruokaa Majakassa. Nam, kylläpä maistui! Jälkiruokana oli kahvia ja piparijuustokakkua puolukkakastikkeella.
Paristi olemme kannattaneet paikallista parasta pitseriaa eli Caperoa. Siellä on sitten hyvät salaatit sekä tietysti pitsat. Palvelukin pelaa!
Viikko sitten lauantaina kävin työkamusen kanssa työpäivän päätteeksi joulupuurolla kahvila Saimassa. Puuro oli niin hyvin hautunutta, ettei siinä enää tuntunut yhtään riisinjyvää, mutta oli se silti hyvää. Minä kun olen sellainen riisipuurohiiri. Voisin varmaan elää pelkästään sillä, hih.
Marraskuu on ollut myös kulttuurikuu kaikesta väsyn vallassa vellomisesta huolimatta. Olen nähnyt kaksi elokuvaa. Ensin kotimaisen uuden joulukomedian Täydellinen joulu, joka nyt ei kummoinen ollut. Samassa sopassa hämmensivät kaikki Suomen eturivin näyttelijät ja kiroilua riitti. Hömppäkuoren alla oli paljon vakavampiakin aiheita, mutta ne jäivät kaiken kohelluksen jalkoihin.
Toinen elokuva oli Tarhapäivä, joka perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin ja on jatkoa Yösyötölle. Tästä tykkäsin! Hyviä roolisuorituksia, jouheva juoni ja lopuksi hyvä mieli. Vakavia aiheita taustalla tässäkin, mutta kantavana voimana usko siihen, että elämä kantaa ja kaikesta voi selviytyä, vaikka välillä olisi vastassa masennus, raitiovaunu tai täihyökkäys.
Kolmas kulttuurielämys oli torstainen Pinja Hahtolan monologinäytelmä Eino Leinon eksät - enemmän ja vähemmän muusina Kulttuurikellarilla. Puolitoistatuntinen esitys oli niin uskomattoman vetävä ja taidokas, että aika suorastaan kiisi. Yksi ainoa nainen marssitti näyttämölle Anni Swanin, Aino Kallaksen, L. Onervan, Freya Schoultzin, Kalliopen, Maila Talvion, Aino Kajanuksen, Hanna Laitisen ja vielä Eino Leinonkin. Ei voinut kuin kunnoittaen ihailla sitä ammattitaitoa, jolla Hahtola muuntui hetkessä hahmosta toiseksi. Mikä muuntautumiskyky ja mikä muisti! Koko esitys yksin lavalla ja puhetta tuli solkenaan. Tuohon ei kyllä joka lyyli kykene!
Noista kulttuuririennoista ei tullut kuvia otetuksi. Enemmän kuvia kännykällä napsin Taito Shopin mehiläisvahaliinatyöpajassa, jossa kävimme kuopuksen kanssa kuun alkupuolella. Siitä toivon saavani aikaiseksi ihan oman tarinansa, joten en nyt tähän saumaan tarjoile kuvamateriaalia sieltä.
Tassuterapiaakin on ollut tarjolla yllin kyllin, sillä kuopus koirineen on käynyt kahtena viikonloppuna meillä ja yhtenä viikonloppuna minä matkailin bussilla Mikkeliin. Paremmat koirakuvat ovat minijärkkärin muistikortilla eikä niitä vielä ole sieltä pois purettu. Kännykästä löytyi muutama muisto siitä, kun kuopuksen luona nukuin olohuoneen sohvalla ja hädin tuskin ehdin pujahtaa peiton alle, kun koirista nuorempi jo loikkasi jalkoihini unikaveriksi.
Melkin lopuksi, mutta ei ihan, ne alussa lupaamani kuvat hämmentävän valoisesta tiistaiaamusta. Tosiaan kotipihassa ja -kadulla oli näin valoisaa heti aamukuuden jälkeen, kun kömmin hakemassa lehteä postilaatikosta. Lumen valaiseva voima näytti kyntensä, mutta jotain tekemistä asian kanssa lienee matalalla roikkuneilla pilvillä ja kaupungin valosaasteella.
Luminen valoisuus jatkui vielä työmatkalla.
Lopuksi on todettava, että hetkittäisestä voimattomuudesta, väsymyksestä ja aikaansaamattomuudesta huolimatta tässä pysytään kyllä pinnalla kuten Saima-talon kahvilan pöytäliinan päällä lasista roiskahtaneet vesipisarat.
Joulukin tulla jollottaa omat vaatimuksensa mukanaan eikä tuo valon juhla ole minulle pelkkää iloa. Kaikkia kun ei kuitenkaan voi miellyttää, vaikka haluaisin. Ilmapuntarin lailla haistelen ihmisten mielialoja, tulkitsen ja murehdin. Ihan suotta, tiedän. Mutta minkäs sitä ihminen itselleen voi. Yritän silti koota ristiriitaisista odotuksista huolimatta jälleen yhden hyvän ja tasapainoisen joulujuhlan, jossa jokaisella on mieli hyvä ja lämpöinen. Tähän virittäytymisen olen jo aloittanut. Tyky-päivän kahvilla herkuttelin luumuisella rahkapullalla ja koska Black Friday sattui vapaapäiväksi, joulupukin säkkiin on hankittu vähän täytettä.
Blogin tulevaisuutta olen taas miettinyt. Tämä ei ole enää pelkästään kiva harrastus. Google lähestyi ja kertoi, että ilmainen tilani heidän palveluissaan täyttyy ja lisätilaa saa ostamalla. Vuosimaksu ei ole paha, noin 20 euroa vuodessa. Mutta! Haluanko koko loppuelämäni olla siinä kurimuksessa? Entäs jos vuosimaksu pompsahtaakin jossain vaiheessa suuremmaksi, sellaiseksi, joka menisi jo yli sietorajan? Jos lakkaisin maksamasta, mitä julkiselle päiväkirjalleni sen jälkeen tapahtuisi?
Ensiapua tilanahtauteen sain muuttamalla kuvat huonompilaatuisiksi. Se ei oikeastaan näy, mutta tiedän sen. Tiedän myös sen, etten tällä konstilla saa tekohengitettyä lisäaikaa blogille loputtomasti. Mitä tapahtuu, kun tila taas käy vähiin?
Lisäksi olen alkanut kyseenalaistaa koko blogia. Yksi syy bloggaamisen aloittamiseen oli, että sain kuviani esille jonnekin, etteivät ne jääneet vain tietokoneen syövereihin. Tuossa lokakuun lopulla tuli kuusi vuotta ensimmäisestä postauksestani. Sen jälkeen olen ottanut tuhansia kuvia, joista jotkut ihan mukiinmeneviä. Mutta kameran kanssa liikkuessani osa palautteesta on ollut hyvin tyrmäävää ja siksi varmaan olen alkanut jättämään valokuvausaparaattiani enenevässä määrin pois matkasta ja vaikka se mukana olisikin, jätän herkästi kuvat ottamatta. Tämä harmittaa, sillä kuvaaminen on ollut rakas harrastus, joka on antanut paljon.
Tuntuu, että seison kynnyksellä miettimässä, palaanko takaisin vai astunko eteenpäin. Ehkä jään tähän ovenrakoon tuumailemaan.
