No niin. Onpa aikaa päässyt vierähtämään edellisestä postauksesta. Hups.
Mutta jotenkin kesä on mennyt menojaan, vienyt tädin mukanaan ja tyhjentänyt pään. Ei ole ollut olevinaan sanoja kirjoitettavaksi tai aikaa tai innostusta. Olen enemmän toiminut kuin tuumaillut. Aika aikansa kutakin, kai tarvitsin blogiloman... Enkä tiedä, onko minulla vieläkään tarpeeksi innostusta kirjoitella enemmän. Yritän kuitenkin näistä lukemistani kirjoista pistää mietelmiä muistiin, koska saatan myöhemmin joutua palaamaan muistiinpanoihini työni puolesta, vaikka tiedänkin, että moni vähistä lukijoistani jättää kirjapostaukset lukematta. Heille pahoittelut!
Mutta siis sitten viime näkemän, olen hotkaissut viisi romaania. Hyvin erityyppisiä kaikki, mutta erittäin luettavia. Edellisen postauksen lopuksi mietiskelin enenevässä määrin juoniin upotettujen sateenkaarirakkauksien kuvaamista. Kyllä, maailma muuttuu ja me toivottavasi mukana, oppien hyväksymään, ettei kaikkien elämä kulje perinteisesti totuttuja polkuja. Suvaitsevaisuus kasvaa niin kuin pitääkin. Näistäkin viidestä kirjasta kahdessa kuvattiin naisten välistä rakkautta, jos nyt ei ihan pääteemana, niin siellä taustalla ainakin.
Postauksen kuvat napsin viikonloppuna syysauringon paahtavassa paisteessa oman kodin terassilla. Kuvausrekvisiitaksi päätyi vaaleanpunaisin kukin kukkiva amppelimansikka, joka talvehti edellisen talven kasvimaan mullassa. Kasvuunlähtö keväällä oli onnahtelevaa, mutta näin syksyn tullen kasvi on intoutunut valtaisaksi puskaksi ja pukkaa mansikoitakin hämmentävällä vauhdilla. Kirkas auringonpaiste ei tosin ollut järkevin valaistus, sillä kuvien väritys muuttui ikävän kellertäväksi. Mutta olkoon, en viitsi uutta kuvaussessiota enää järjestää.
Kuten viime postauksessa ounastelin, nappasin ensimmäiseksi luettavakseni espanjanlaisen Mamen Sanchezin kirjan On ilo juoda teetä kanssasi. Heti kättelyssä on kyllä todettava, että kirjan vänkä nimi oli luonut päähäni vahvan mielikuvan kirjan sisällöstä. Ja ihan mentiin odotuksissa metsään!
Vaikka takakansi kertoo, että Atticus Craftsman matkustaessaan ottaa aina mukaansa Earl Grey -teetä ja lempikirjansa, niin sen enempää Atticuksella kuin teellä tai herran lempikirjoillakaan ei kovin suurta osaa tässä tarinassa ollut. Tai toki Atticuksella oli, mutta hän jäi auttamatta taka-alalle, kun tarinassa rynnistivät esiin madridilaisen lehden värikkäät naistoimittajat elämänkiemuroineen.
Luulin, että kirja olisi jotenkin hienostuneen salaperäinen ja että henkilöt istuisivat verkkaisella iltapäiväteella keskustellen henkevästi elämänmenosta ja maailmasta. Mutta katin kontit! Teelle ei juuri ennätetty istahtamaan, kun kirjan tapahtumat rymistivät eteenpäin. Tämä verkkaiseksi teenjuonniksi luulemani opus olikin enemmän salapoliisiromaani, rakkausromaani, suurta draamaa ja kasvutarinaa. Salaisuudet poksahtelivat auki juonen edetessä eikä elämä tosiaankaan ollut pelkkää silkkiä. Mutta oli se kaikkine säröineen hilpeän hupaisa tarina, joka kyllä kannatti lukea!
Keväällä luin Jenny Colganin ensimmäisen suomennetun romaanin
Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Sitä lukiessa aluksi vähän aiheutti näppyjä kirjojen ja lukemisen yletön ylistäminen. Mutta sepä taitaa ollakin kirjailijalla ihan tapana, että joku aihe nousee yli muiden. Nimittäin Colganin toisessa kirjassa, Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, kaiken ihanuuden ykköseksi nousee tuore vastapaistettu hyvä leipä. Eikä se minua yhtään nyppinyt, pikemminkin sai jauhopeukaloni syyhyämään.
Taas on nuori nainen uuden edessä, kun elämä potkii. Aviomiehen kanssa yhteinen yritys on ajautunut konkurssiin eikä liittokaan kestänyt siinä myllerryksessä. Mies muuttaa takaisin äitinsä luo, mutta Pollyn pitää löytää itselleen uusi työ ja uusi koti. Rahaa on niin vähän, ettei vuokra saisi olla korkea. Lontoosta ei tarpeeksi edullista asuntoa löydy, joten Polly löytää vähän itselleenkin yllätykseksi itsensä Cornwallista, pieneltä saarelta ja rapistuneesta asunnosta.
Kun elämä tuntuu loputtoman ankealta, nainen päättää piristää itseään leipomalla. (Hei, hengenheimolainen! Taikinaterapia on yksi parhaita terapiamuotoja. Toim. huom) Pollyn mielestä leipä on aterian kulmakivi, elämän peruspilari. Minä taas olen aina sanonut, että peruna on perusruokaa, mutta kyllä leipä tulee siinä heti hyvänä kakkosena.
Koska kirjassa koko ajan puhuttiin leivästä ja hehkutettiin sen herkullisuutta, piti minunkin ihan oikeasti tarttua toimeen ja paistaa elämäni ensimmäinen pataleipä. Ja oli muuten hyvää!
Polly jakelee leipomaansa leipää häntä auttaneille saaren asukkaille, jotka ihastuvat ikihyviksi leivonnaisten herkullisuuteen. Polly alkaa saada vaivihkaisia tilauksia. Siitähän ei saaren aiempi leipuri, joka on tottunut menemään siitä mistä aita on matalin, tykkää yhtään, vaan leipureiden välille syntyy ylen määrin kitkaa. Vanha leipuri sattuuu vielä olemaan Pollyn vuokranantaja, joten karvas soppa on valmis.
Tarina on jotenkin ihanan kodikas ja lempeä. Vaikka Pollylla on vaikeutensa, elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Miehiäkin saarelta löytyy ja romantiikkaa on ilmassa. Koska on kyse kirjasta, kaikki ei tietenkään rakkausrintamalla mene heti ihan putkeen ja entinenkin puoliso ilmestyy takaisin kuvioihin itkemään ikäväänsä. Tai ainakin Pollyn tuloja... Tykkäsin tästä lukukokemuksesta kovasti.
Lopussa oli vielä reseptejä niin leivänleipojalle kuin makeampien leivonnaisten ystävälle. En niitä testannut, vaikka ihan hyviltä vaikuttivat.
Yksi luottokirjailijoistani on Eppu Nuotio ja häneltä ilmestyi jo toinen aikuisten romaani tänä vuonna. Keväällä suuret odotukseni eivät aivan täyttyneet Ellen Lähde -sarjan kolmannessa osassa
Elämänlanka. Mutta tämä syksyn uutuus, Maggie ja minä, kyllä oli taas taattua Nuotiota.
Hannalla on mies ja poika sekä työpaikka Kansallisteatterin puvustamossa ja kaikki hyvin. Vai onko? Ihmismieli on siitä kummallinen, että tasaisen arjen keskellä tyytymättömyys helposti nostaa päätään. Parisuhteessa saattaa tuntua, että toisen osa on aina se helpompi ja itse joutuu tekemään enemmän ja venymään enemmän.
Nuori äiti tapaa lukupiirissä itseään vanhemman Ulrikan, joka tuntuu niin sielunsisarelta, että Hanna hullaantuu. Hanna saa Ulrikalta kaipaamaansa huomiota, ymmärrystä ja tukea.
Lukupiirissä on luettavana Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me. Kirjan toinen taso kuvaakin tämän Juhani Ahon puolison ja tanssija Maggie Gripenbergin ystävyyttä ja suhdetta. Ulrika on Hannalle Maggie, nainen, joka auttaa jaksamaan arkea.
Lukijana koin Ulrikan suurpiirteisyyden ja jonkinlaisen itsekeskeisyyden tuovan ikävän sävyn naisten ystävyyteen. Käyttääkö Ulrika Hannaa vain hyväksi? Hannan puolisolla Paulilla on omat kipuilunsa ja työtoverina nuori nainen, jonka olemassaolo on Hannalle yllätys ja nostaa pintaan mustasukkaisuuden tunteita.
Tässä kirjassa oli paljon pieniä yksityiskohtia, jotka tekivät kirjasta minulle jollain tapaa tutun, kuin vanhan ystävän. Ensinnäkin Hanna ja Ulrika kävelevät Helsingin yössä pitkin katuja, jotka tulivat minullekin tutuiksi. kun esikoinen asusteli noilla Töölön kulmilla.
Toiseksi Nuotion teksti on hyvää suomea, mielessä ja suussa soljuvaa, kaunista ja kuvailevaa. Sanojen rytmi, kerronnan keinu ja ajatuksen lento, kaikki kulkevat sopuisasti rientäen eteenpäin. Tekstiä on helppo lukea. Kenelle tulee mieleen sanoa, että kylmässä suihkussa joku tamppaa lattiaa? Mainiolle kirjailijalle, joka osaa sanoittaa arkiset asiat. Sellainen Eppu Nuotio on.
Kolmanneksi... Tapasin Eppu Nuotion pari vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla. Juttelimme Ellen Lähteestä ja heitin ilmaan ajatuksen, josko Ellen joskus matkustaisi ratkomaan rikoksia Savonlinnaan. No, Ellen ei ole vielä tullut, MUTTA Hanna on kotoisin Savonlinnasta! Kotikaupunkini mainitaan romaanissa useampaan otteeseen. Huikeaa!
Maggie ja minä on tasapainoinen kertomus pienen perheen venheen keikahduksesta, josta selvitään säikähdyksellä. Aviopuolisoilla voi olla molemmilla oma elämä, kunhan se yhteinen arki on kuitenkin prioriteettilistalla ykkösenä. Hanna ja Pauli oppivat puhumaan asioista ja tämän perheen elämä ja tulevaisuus näyttävät jatkossa hyvinkin valoisilta.
Sitten tartuin taas Essi Pajun aikuisten heppakirjaan. Edellisessä postauksessa kerroin Pajun kirjasta Koskenniskan naapurissa ja nyt sain käsiini jatko-osan. Viimeiksi jäi epäselväksi, että miten Aavan ja naapurinisännän kissanhännänvedossa oikein kävikään. Päätyikö pari yhteen? Sitä tässä uutukaisessa sitten edelleen soudettiin ja huovattiin.
Kyllähän Essi Paju (eli Päivi Lukkarila) kirjoittaa osaa ja lukija kiirehtii tekstiä eteenpäin saadakseen selville, kuinka tarinassa lopulta käy. Mutta kuten jo edellisestä osasta totesin, kirja on viihdyttävää höttöä silloin, kun tarvitsee nopeaa ja helppoa arjestaetäännyttäjää. Mutta jos annipolvamaiset rakkaustarinat etovat, silloin ei tähän opukseen toinna tarttua.
Koska olen näköjään erikoistunut bongaamaan kirjoista kirjastoviitteet, täytyy tästäkin yksi sellainen esitellä. Tässä kirjasta nappaamassani kuvassa ei kuitenkaan vielä olla päästy kirjastoon asti. Lopulta sielläkin käydään etsimässä luomuviljelyyn liittyvää kirjallisuutta, mutta vähän erikoisesta syystä... Aava saa tietää muistuttavansa Hiittoisten kirjaston kirjastonhoitajaa, joka on naapuritalon isännän ex-vaimo. Pitäähän sitä käydä kaksoisolentoaan vakoilemassa. Mutta onko ex-parilla vielä tunteita toisiaan kohtaan? Monien mutkien ja väärinymmärrysten jälkeen jonessa näyttäisi siltä, että kaikki järjestyy. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tällaiset kirjatarinat tällä kertaa. Ja juu, yksi vielä puuttuu... Ensimmäisten kuvien pinossa oli alimmaisena Tuire Malmstedtin hyytävä uutuusdekkari Enkelimetsä. Siitä tulee ihan oma postauksensa, kunhan ennätän sen kirjoitella.
