Korona-kevään kirjat

Covid 19 -viruksen laitettua maailman polvilleen, media on antanut mielikuvan, että ihmisillä on yhtäkkiä hämmentävän paljon vapaa-aikaa, johon pitäisi nopeasti löytää täytettä ja tekemistä.  Itsekin uskoin hetken siihen harhaan, mutta koska olen saanut olla töissä koko poikkeusajan ja parin viikon lomakin muuttui kotoiluksi, en tosiaan ole saanut mistään lahjaksi ylimääräisiä tunteja vuorokauteen. Olisi kyllä kelvannut...

Jos loma olisi ollut sitä mitä etukäteen haaveiltiin, olisin etelän lämmössä hotkinut monen monta pokkaria. Kotona ollessa lukeminen edistyy hitaammin ja maaliskuun alusta tänne toukokuun puoliväliin olen saanut kahlatuksi vain viisi romaania. Poikkeusaikana ikkunalla ohi kulkevia lapsia (ja muita ulkoilijoita) ilahduttaneet nallet halusivat esitellä kirjat:

Päivät täyttyvät yleensä muista puuhista ja otan kirjan käteeni illalla nukkumaan mennessä. Jos on oikein vetävä juoni, pysyn pitempään hereillä, mutta jos tarina etenee kirjan sivuilla verkkaan, alkaa luomi luppasta jo heti kohta peiton alle päästyä. Siksi toisten kirjojen loppuun pääsemisessä kestää... Varsinkin kun pitää lukemaan alettua lukea jo eilen luettua tekstiä uudelleen, kun ei muista, miten tähän kohtaan juonessa oikein päästiinkään, heh.

Jos kerronta oikein kutittaa mieltä, saatan lukea tekstiä yksikseni ääneen... Rytmiä ja ajatusta saa silloin makusteltua paremmin.

Mutta mennäänpäs nyt jo asiaan!

En liene koskaan ennen lukenut mitään eteläkorealaista, mutta nyt tuli sekin puute korjatuksi. Äidin nuorin sisko oli lukenut Kyung-sook Shinin romaanin Pidä huolta äidistä ja hehkutti sitä sosiaalisessa mediassa. Kun tuli sopiva sauma eikä uutuusromaaneja ollut juuri silloin tyrkyllä, nappasin kirjan kirjaston hyllystä. Saman kirjailijan toinen suomennettu romaani on Jään luoksesi, ja sen luin heti ensimmäisen perään. Molempien kirjojen suomentaja on Taru Salminen ja kustantaja Into.

Ei ehkä ihmekään, etten ole eteläkorealaisiin kirjoihin aiemmin tarttunut, sillä Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Se ilmestyi suomeksi 2015.

Tarina on koskettavasti kirjoitettu ja hienosti suomennettu. Kulttuurieroista johtuen välillä tunnen olevani lukijana hukassa. Kirjan sinä-muotoinen kerronta tuntuu aluksi vaikealta ja on hankala ymmärtää kuka on milloinkin äänessä. Paikannimiin ja ihmisten nimiin ei ole tarttumapintaa, ne ovat vaikeita lukea, lausua ja muistaa.

Äiti, 69-vuotias Park So-nyo, katoaa Soulin metroasemalla jäätyään jälkeen miehestään. Heillä on kolme aikuista lasta. Esikoispoika Hyong-chol oli äidin silmäterä ja sai äidiltä erityiskohtaloa osakseen. Hyong-chol lupasi äidilleen opiskella ahkerasti tullakseen syyttäjäksi, mutta lupaus ei koskaan toteutunut. En nyt enää oikein muista, oliko lapsia kolme vai neljä... ehkä kaksi poikaa ensin ja sitten tyttäret. Tyttäristä vanhin, Ji-hon, on romaanikirjailija, jolla ei ole perhettä, mutta nuorin lapsista on valinnut kotiäidin uran, vaikka oli koulussa lahjakas ja opiskeli pitkälle menestyksekkäästi.

s. 152
"Missä minä muuten olen? Buam-dong, Jongno-gu, Soul... Siis onko tämä Jongno-gu? Jongno-gu... Jongno-gu... Ai niin, Jongno-gu! Vanhimman veljesi ensimmäinen asunto häiden jälkeen oli Jongno-gussa. Se oli Dongsung-dong Jongno-gussa. Hän sanoi: "Äiti, tämä on Jongno-gu. Olen onnellinen aina kun kirjoitan osoitteeni. Jongno-gu on Soulin keskus. Ja minä asun nyt täällä. Maalaisjuntti onnistui vihdoin pääsemään Jongnoon asti." Hän kutsui sitä Jongno-guksi, mutta hän asui pienkerrostalossa joka nökötti vaarallisen näköisesti jyrkällä mäenrinteellä. Muistaakseni sen mäen nimi oli Naksan. Kun kiipesin sitä ylös, olin aina ihan hengästynyt. Ajattelin että miten kaupungissa voikaan olla tällainen paikka, sehän tuntui enemmän maaseudulta kuin kotiseutuni."

Perhe on lähtöisin maaseudulta, mutta lapset ovat kaupunkilaistuneet. Äiti on ollut koko perheelle itsestäänselvyys, jota on kohdeltu kuin tiskirättiä. Kun äiti katoaa, muiden perheenjäsenten mieliin nousee tuskallisia muistoja, hetkiä joita he katuvat. Mutta tunsiko kukaan äitiä todella?

Kirjassa on neljä eri kertojaa, vanhin tytär, esikoispoika, aviomies ja äiti itse. Kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle olisi ollut helpotus, jos jokaisen kappaleen alussa olisi kerrottu, kuka kulloinkin on äänessä. Nyt se piti lukea rivien välistä, mutta ei se oikeastaan ollut vaikeaa. Eri kertojat toivat hienosti perspektiiviä tarinaan.

Vaikka kirja oli loistava romaani, siitä jäi vähän paha mieli. Perheen ihmissuhteet voivat olla viiltäviä. Lähimpänä olevat saattavat saada kehnoimman kohtelun. Äidit haluavat lapsilleen vain parasta, mutta se voi olla eri asia kuin lapsen oma toive. Kunpa osaisimme antaa arvon toisillemme vaikka ajattelisimme asioista eri tavoin! Ja kyllä - äitiä ymmärtää parhaiten vasta sitten kun on itse äiti!

Kyung-sook Shinin toinen suomennettu romaani, Jään luoksesi, on aivan toisenlainen tarina, mutta yhtä lailla ajatuksia herättävä ja hieno kertomus. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2017.

Kuten esikoisessa, tässäkin kompastelin nimien kanssa. Esimerkiksi en voinut lakata ihmettelemästä, tarkoittaako Yun korean kielessä jotain erityistä. Päähenkilö on nuori nainen nimeltään Jeong Yun, mutta lähes yhtä tärkeässä roolissa kirjassa on yliopiston professori Yun, joka käsittääkseni ei millään lailla ole sukua päähenkilölle. Lisäksi jossain katkelmassa Jeong Yun puhuttelee ystäväänsä Mirua Yun Miruksi.

Jeong Yunin äiti sairastuu vakavasti, mutta ei halua tyttärensä näkevän häntä heikkona ja patistaa lapsensa lähtemään opiskelemaan yliopistoon. Jeong Yun ei hakeudu kenenkään seuraan eikä siten saa ystäviäkään, Kun äiti sitten kuolee, tytär on hetken ajan aivan tuuliajolla. Onneksi opiskelupiireistä yllättäen löytyy kaksi nuorta, joiden kohtalot kietoutuvat Jeong Yunin polkuun.

Lee Myeong-seo on poika, joka on ihaillut Jeong Yunia jo pitkään. Myeong-seo on asunut samassa asunnossa Mirun ja tämän sisaren kanssa kunnes Mirun sisar on kadonnut. Eli vähän samaa teemaa kuin Kyung-sook Shinin esikoisteoksessakin...

Kuvioissa pyörii myös nuori mies nimeltään Dan, Jeong Yunin ystävä lapsuus- ja nuoruusajoilta. Näiden neljän nuoren elämää kuohuvassa Etelä-Koreassa seurataan lähes kolmensadan sivun verran. Tai ei... Alussa ja lopussa entiset nuoret ovat jo aikuistuneet ja arvostettu yliopiston kirjallisuuden professori Yun on kuollut. Kirja on siis muistoja menneestä.

Kirja on koskettava kuvaus nuoruudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta epävakaiden olojen keskellä. Vaikka mikään ei ole varmaan, toivo voittaa kuitenkin.

Kirjan lukemisesta on jo viikkoja, joten en käy avaamaan juonta tämän enempää. Lainaan vain kirjailijan sanoja suomenkielisen laitoksen loppusanoista. "Henkeäsalpaavan tuskallisissakin tilanteissa tapaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme. Halusin kirjoittaa kauniin romaanin, jossa toista ei unohdeta eron jälkeen vaan kukin vaalii muistoa omalla tavallaan. Siksi tämä romaani on paitsi kuvaus menneestä aikakaudesta myös rakkauslaulu, joka on omistettu elämän tarkoitusta etsiville nuorille sukupolville. . Kyung-sook Shin"

Seuraava kirja oli niin IHANA, että tulee jo lämmin tunne pelkästä kannen katselusta. Sofia Lundbergin aiemmat suomennetut romaanit (Punainen osoitekirja ja Toinen puoli sydäntä) jo vakuuttivat minut, mutta tämä viimeisin, Tapaa minut tammen alla, oli ehkä kaikkein paras tähänastisista. Tai en tiedä, se nyt viimeisimpänä on koskettanut eniten, mutta aivan mahtavia olivat edellisetkin.

Kirjan ruotsinkielinen nimi on Och eken står där än ja suomentaja on Terhi Vartia. Kirja on tämän kevään satoa, uunituore ja kirjaston varauslistoilla. Minulla kävi tuuri, kun sain sen luettavakseni koronasulun aikaan.

Tarina on mukaansavetävä, koskettava ja kiehtova. Tätä kirjaa en lukenut iltakausia, vaan parissa päivässä olin tehnyt siitä selvää. Vaikka teemat (avioero, yhteishuoltajuus, muistisairaus) ovat vaikeita ja surullisia, kirja on täynnä positiivisuutta ja uskoa tulevaan. Silloinkin kun päähenkilöltä on huominen hukassa.

Kirja kertoo kahden eri-ikäisen naisen ystävyydestä ja vähitellen kasvavasta luottamuksesta. Silti nuorta, eronnutta Estheriä lohduttanut ja tukenut Rut ei kerro omasta elämästään kaikkea, niitä vaikeimpia salaisuuksia. Kun Rut jättää tulematta yhteiselle tapaamispaikalle penkille tammen alle, Esther lähtee etsimään ystäväänsä ja päätyy Italiaan. Siellä Rutin salaisuudet lopulta pala palalta ratkeavat...

Sofia Lundbergilla on armoitettu kertojan lahja. Ainoa, mikä kirjassa häiritsi, oli kirjan suomenkielinen nimi, jonka jostain merkillisestä syystä luin aina muodossa Tapa minut tammen alla. Mutta sehän on vain minun ongelmani.

Toinen uutuus ja hyvänmielenkirja on skotlantilaisen Jenny Colganin romaani Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Kirjan on suomentanut Paula Takio ja alkuteoksen nimi on The Little Shop of  Happy Ever After.

Aluksi kirjaa lukiessa kyllä vähän tökki kirjojen ylenpalttinen hehkutus. Tuli pieni ilkeä ajatus mieleen, että kosiskellaanko tässä kirjakauppoja ja kirjastoja. Mutta kun siitä päästiin yli, tarina imi mukaansa ja se piti lukea nopeasti loppuun.

Tarina kertoo kirjastonhoitaja-Ninasta, joka jää työttömäksi birminghamilaisesta pikkukirjastosta, kun kaupunkiin rakennetaan uusi ja uljas mediakeskus. Nina rakastaa kirjoja yli kaiken ja on varma, että maailman jokaiselle ihmiselle on olemassa juuri se oikea kirja. Introvertille Ninalle irtisanominen on kauhistus, mutta samalla tilaisuus toteuttaa kauan muhinut unelma kiertelevästä kirjakaupasta. Vähän turhan helposti noin niinkuin realistisesti ajatellen Nina saa entiseltä työpaikaltaan suljettavasta kirjastosta ensimmäiset myyntiartikkelinsa. Mutta ei takerruta pikkuseikkoihin vaan annetaan juonen kuljettaa meitä hieman yllättäen sympaattisiin pikkukyliin Skotlannin ylämaille.

Skotlannista näyttää löytyvän Ninalle niin koti kuin ystävät ja jopa rakkauskin. Vai löytyykö? Siinäpä sitä ratkottavaa 360 sivun verran. Enemmänkin olisin voinut lukea...

Genrellensä uskollisesti kirjailija marssittaa näyttömölle enimmäkseen mukavia ja sympaattisia hahmoja. Myös ongelmat ratkeavat miltei itsestään. Tietenkin jokaisessa ruusunoksassa on omat okansa, mutta ne vain mehevöittävät muuten liian imeläksi punoutuvaa kudelmaa antaen sopivasti särmää.

Minähän olen usein poiminut lukemistani romaaneista pätkiä, joissa käydään kirjastossa. Tästä en poiminut, niitä oli niin monta. Mutta tässä maistiaisiksi yksi vähän sinne päin:

Kirja on hauska ja viihdyttävä, mainiota luettavaa silloin kun on tarve päästä vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin pakoon omaa harmaata arkea. Onneksi lisää on luvassa! Jo tulevana kesänä ilmestyy Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua ja ensi vuoden puolella painosta putkahtaa Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita.

Viimeisin loppuun saakka lukemani kirja tuntui meikäläisen näkövinkkelistä maantieteellisesti sijoittuvan samalle suunnalle kuin  eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin romaanit. Berliiniläinen kirjailija Jan-Philipp Sendkerin teos Sydämenlyönneissä ikuisuus sijoittuu nimittäin Burmaan.

Kirja on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2016. Alkuteoksen nimi on Das Herzenhören ja kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi englanninkielisestä (The Art of Hearing Heartbeats) uudistetusta laitoksesta.

Menestynyt newyorkilainen juristi lähtee aamulla töihin perheensä luota ja katoaa. Vaimo ja kaksi lasta jäävät epätietoisuuden valtaan. Mitä isälle tapahtui?

Neljä vuotta isän katoamisen jälkeen Julia-tytär penkoo isänsä tavaroita ja löytää kirjeen, jonka isä on kirjoittanut tuntemattomalle burmalaiselle naiselle. Kyseessä on rakkauskirje. Mistä oikein on kysymys?

Julia matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään saadakseen selville isänsä salaisuuden. Kylässä Juliaa odottaa vanha mies, U Ba. Hän on odottanut Juliaa jo neljä vuotta kertoakseen tälle Julian isän tarinan. Julia on epäluuloinen, mutta jokin miehessä saa luottamaan häneen.

Julia huomaa, ettei hän oikeastaan tiennyt isästään Tin Winistä mitään. Ei sitäkään, että hän on ollut nuorena sokea ja rakastunut rampaan naiseen. Eikä sitä, että Tin Winiltä kysymättä hänet riuhtaistiin pois tutuista kotiympyröistä, vietiin kauas uuteen kaupunkiin, jossa silmät leikattiin ja näkö palautui. Nuori mies oli ikuisesti kiitollisuudenvelassa kaukaiselle sukulaiselleen, joka poikaa auttamalla lunasti kohtalolta itselleen suotuisammat pelikortit. Siksi Tin Win opiskeli uutterasti, myös ulkomailla. Hän jäi Amerikkaan välttääkseen joutumasta setänsä yritykseen töihin, meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Kuitenkaan hän ei koskaan unohtanut nuoruuden rakastettuaan, omaa puolikastaan.

Kirjan kansi lupaa, että sisältö on Taianomainen tarina, joka saa mielikuvituksen lentoon. Ehkä vähän ylisanoja, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä kirja on. Kunpa sen muistaisi, ettei pidä tuomita kenenkään ratkaisuja. Emme voi tietää mitä siellä taustalla on.

Tähänkin kirjaan on jatkoa... Sydämen ääntä ei voi unohtaa -kirja odottaa minua jo kirjastossa. Se onkin sitten Julian tarina. Eli palaan asiaan myöhemmin!