Seikkailua Enonkoskella

Paikallisessa sanomalehti Itä-Savossa on viime aikoina ollut viikonloppunumeroissa toimittaja Riitta-Leena Lempinen-Vesan kerrassaan nerokas juttusarja Löytöretki lähelle. Sarjassa on esitelty ainakin Rantasalmen, Parikkalan, Sulkavan ja Enonkosken enemmän ja vähemmän tunnettuja nähtävyyksiä ja veikkaan, että lisää on tulossa. Sarjassa on ilmestynyt myös juttu Laitaatsillasta ja eilinen postaukseni kertoi alueella olevasta Pyttysaareesta. Jostain syystä artikkeli oli jäänyt minulta lehdestä lukematta, mutta onneksi se on luettavissa netissä (klik). 

Juttusarja herättelee meitä huomaamaan ja löytämään kotiseudun aarteita. Siksi toivon, että lehti painattaisi näista irrallisista julkaisuista kirjan, niin että irrallisina lehtileikkeinä helposti häviävät jutut säilyisivät myös aikaan tulevaan ja esitellyissä paikoissa voisi käydä vaikka myöhemminkin.

Enonkosken esittely vapun lehdessä oli niin vetävä, että mehän lähdimme koko perheen voimin viikon kuluttua kulkemaan toimittajan jalan jäljille.

Ihan kaikissa toimittajan vinkkaamissa paikoissa emme vierailleet, mutta kolme kivaa kohdetta kolusimme päivän aikana. Ensimmäinen etappimme oli Valkeissalontiellä Merkkilammen viereisen korkean mäen takaa löytyvä ikivanha omenapuutarha. Mäelle kipusimme tietämättä tarkkaan minne suuntaan oikeastaan pitäisi suunnistaa. Unohdimme myös etsiä suojeltua kalliota, jolla muinaisuudessa on poltettu merkkitulia. Voi olla, että seisoimme sillä kalliolla tajuamatta paikan historiallisuutta.

Saisiko olla uunituoreita suklaalla kuorrutettuja lakritsikuulia? Nämä oli joku sinne mäelle jättänyt... Vaikka karkkirotta olenkin, nämä herkut jätin maistamatta.

Mäeltä oli hulppeat näkymät kaukaisuuteen.

Mutta emme kavunneet mäelle maisemia ihastelemaan vaan etsimään 1800-luvulla perustettua omenatarhaa. Lehden mukaan se on huikea nähtävyys keskellä korpea. Meni vähän etsimiseksi, sillä mitään polkua ei maastosta löytynyt. Mutta pian osui silmiin sammaloitunut kiviaita ja se antoi vinkin suunnasta, johon kannattaisi suunnistaa.

Ihan yhtäkkiä tupsahdimme omenatarhaan. Yhtään vanhaa rakennusta ei enää ollut pystyssä, mutta näitä ränsistyneitä iäkkäitä omenapuita oli useampia. Omenankukkien aikaan mäellä on varmaan satumainen tunnelma, nyt puut olivat pikemminkin pelottavia...

Ihan oman onnensa nojassa tämä vanha omenatarha ei ole, sillä joku oli ollut paikalla leikkaamassa oksia ihan äskettäin. Risut olivat vielä kasoissa ja leikkauskohdat pistivät silmiin vaaleina ja tuoreina.

Kiertelimme aikamme puiden välissä, mutta sitten halusimme jo jatkaa matkaa. Mäen takana alkoi näyttää sateiselta ja pidimme peukkuja, että saisimme retkeillä poutasäässä.

Mäen rinteen keossa joillakin oli kiire...

Siellä sitä äsken oltiin. Tästä kuvakulmasta mäki näyttää ihan pikkunyppylältä.

Seuraava etappimme oli saman Valkeissalontien varressa kuin omenatarhakin, piti vain ajaa vielä pidemmälle. Polvikosken luonnonsuojelualueella on lyhyt luontopolku, Majavapolku, joka vie kulkijan Polvikosken laavulle. Sinne siis!

Reitti on joskus ollut helppokulkuinen ja alkuosuudeltaan esteetön. Luonto on ottanut pitkospuista ylivallan eikä reitille enää ole pyörätuolilla asiaa. Omin jaloin kulkijankin kannattaa katsella jalkoihinsa.

Reitin ensiaskeleilla pienen puron suulla päivystää merileijonan ja spanielin risteytyksen näköinen kanto. Polun vahtikoira.

Jotain niin kiehtovaa on suoluonnossa!

Tällä reissulla en ollut ainoa kameran kanssa touhunnut.

Mitä tässä kyltissä lukee? Onko se venäjää? tyda? Tuonne?

Sinne menimme, alitimme ja ylitimme puita ja varoimme polulla olleita muita esteitä. Vähän matkaa kuljettuamme aloimme epäillä olevamme väärällä tiellä. Palasimme takaisin omia jälkiämme ja lähdimme polun toista haaraa seuraamaan... vain huomataksemme, että pian päädyimme takaisin siihen mistä olimme lähteneet. Siis kaikki tiet täällä vievät kohti laavua!

Mikä mörkö tämän sammalen alla luuraa?

Reitti kulki pitkin Vuorijärven rantaa ja maisemat hivelivät silmiä.

Koirakaksikolla oli koko ajan kova kiire, uusilla poluilla kun oltiin. Koirat taluttajineen kiirehtivät edellä ja me esikoisen kanssa tulimme verkkaan perässä. Juuri kun kävin kuvaamaan kaukana rannasta kelluskelevia kuikkia, edestä päin alkoi kuulua vallan mahdoton haukunta. Siellä oli tullut vastaan ryhmä, joilla oli koira irrallaan - koirien kiinnipitoaikana ja luonnonsuojelualueella! Se suututti kuopuksen koiria ja ne haukkuivat moiset säännöistä välittämättömät pataluhiksi.

Kaukana uiskentelevat linnut olivat hankalat kuvattavat. Niitä oli kolme, mutta en onnistunut saamaan kaikkia samaan kuvaan millään, sillä koirien haukunta sai linnut levottomiksi. Ja kerran kun hetken katsoin alas kameraani, kaikki linnut olivat silmänräpayksessä kadonneet kuin maan - tai tässä tapauksessa veden - nieleminä. Sukelsivat mokomat!

Haukuntasession jälkeen koiria taisi vähän nolottaa...

Yllättävän nopeasti lähestyimme luontopolun päätepistettä. Ensin huomasimme kosken ja vasta vähän myöhemmin kosken äärellä nököttävän laavun.

Tässä meillä oli kahvitauon paikka. Vettä ripeksi, joten kuvat jäi ottamatta. Koirilla on sellainen ilme, etteivät ikinä koskaan milloinkaan ole ruokaa saaneet...

Laavulta löytyi myös siisti puucee, joten ei ehtinyt tulla edes hätä käteen.

Pois lähtiessä huomasin kosken rannalla nupullaan olevia rentukoita. Retkemme oli pari viikkoa liian aikaisin... Myöhemmin olisimme nähneet niin omenapuut kuin rentukatkin kukkivina.

Paluumatkalla otin paljon vähemmän kuvia kuin toiseen suuntaan mennessä. No, onkos se nyt ihme, kun samoissa maisemissa tallustimme. Suunta vain vaihtui.

Patikoinnin jälkeen setä luovutti ja lähti kotiin. Minä ja nuoret ajoimme vielä Enonkosken keskustaan Pirunvuoren luolia tutkimaan. Vuori sijaitsee aivan kylän keskustassa kahden hautausmaan välissä.  Siellä piti oleman peräti kuusi luolaa, mutta me löysimme vain tämän yhden, vaikka kävelimme pitkin vuoren viertä ja päällystä pitkän matkaa. Joukkiomme jakaantui kahtia, jotta näkisimme mahdollisimman paljon.

Kallioimarretta kasvoi luolan suulla, mutta emme sitä maistelleet, vaikka se syötävä kasvi onkin. Tai ainakin sen juuri.

Luolan halkeamista näkyi vuoren toiselle puolelle.

Luolan seinissä oli ihmeellisiä värejä.

Jos luolan suulla kasvoi muutama hassu kallioimarre, tässä niitä on koko joukko enemmän!

Seuraavissa kuvissa olen yrittänyt kuvata isoa kivenlohkaretta, joka roikkuu kallion reunalla ja sitä "pitää paikallaan" hoikka koivu. Sitä ei kyllä juuri kuvasta näe, mutta hui... kuvatessa en ollenkaan huomannut männyn taakse piiloutuvaa puolikasta pääkalloa!

Mittasuhteet eivät kuvissa oikein näy, mutta yritin kuvata kallion juurelta ylöspäin, että edes vähän voisi hahmottaa pirunvuren kokoa. Mutta ei se silti pääse kuvissa oikeuksiinsa.

Koivussa oli irvistävä pahka.

Siellä on ehkä toinen luola... sen verran hankalasti saavutettavissa, että emme uskaltaneet sinne yrittää sinne menemistä.

Tämän luolan suulla oli vuorenherran mansikkamaa.

Siellä seisoo luolapartiomme toinen puolikas.

Lopulta me vuoren juurella tallustelleet pääsimme myös kiipeämään vuoren laelle. Sieltä löytyi kaunista metsää silmänkantamattomiin.

Enonkoskella olisi ollut muutakin nähtävää, mutta meillä kurni suolen mutkassa. Ajelimme kotiin murkinat mielessä. Reissu oli ollut hieno ja antoisa, mutta enemmän olisi pitänyt varata evästä mukaan. Opiksi seuraavalle kerralle!