keskiviikko 16. elokuuta 2017

Pikapyrähdys pääkaupungissa

Perjantaiaamuna kännykkä oli ohjelmoitu aloittamaan moikumisensa epäinhimilliseen aikaan eli 04.15. Koko yö meni vahtiessa, etten vain vahingossakaan nukkuisi rokuliin, joten ei sen kellon edes tarvinnut soida. Tosi pirteänä tulitikut silmissä kampeuduin peiton alta pois... No ei vainenskaan, aamuherätykset eivät ole tälle tädille vaikeita. (Eri asia sitten, kuinka vaikea edessä olevasta päivästä tulee...)

Heti viiden jälkeen olimme jo esikoisen kanssa porhaltamassa kohti rautatieseisaketta. Hapitimme menemään sillä kiireellä, että saimme odottaa junaa ainakin viisitoista minuuttia, mutta emmepä ainakaan myöhästyneet!

Kiskobussilla Parikkalaan ja siellä vaihdoimme Joensuusta Helsinkiin matkalla olleeseen Pendolinoon. Matka joutui rattoisasti välillä torkahdellen, välillä sukkapuikkoja kilkutellen ja toisinaan liityin joukkoon ja katsoin esikoisen kanssa tabletilta Frendien vanhoja jaksoja. Evästä meillä oli yllin kyllin ja kaikki syötiin. Kuvia eväistä ei unentokkurassa tullut napattua.

Vaikka olimme aamupalamme jo junassa nauttineet, ensimmäisenä Helsingin päässä piti päästä kahville, sillä se eväskassista puuttui tyystin. Lähellä Helsingin rautatieasemaa olikin houkuttelevan näköinen Fazerin kahvila, joten rynnistimme sinne. Kyllä maistui hurjan hyvältä päivän ensimmäinen kofeiiniannos, minulla cappuccino. Ei hullumpi valinta ollut tuo croissantkaan.




Aamukahvipöydässä lueskelin rautatieasemalta nappaamaani Helsingin karttaa, joka olikin lapsille ja lapsenmielisille tarkoitettu. Siis oikein sopiva minulle. 😊



Huomionarvoisa seikka tässä juomassa oli, että vaikka kuppi vajeni, maitovaahdon kaunis kuvio vain säilyi.


Seuraava etappimme oli löytää Helsingin yliopiston jokin avoinna oleva toimipiste, josta esikoinen saisi noutaa lukuvuosikalenterinsa ja pääsisi kysymään mieltä askarruttavia kysymyksiä sekä saisi niihin vastauksia. Kävi ilmi, että aika moni toimipiste olikin juuri perjantaisin suljettu, mutta ihan keskustassa, kolmen sepän patsaan välittömässä läheisyydessä olisi pitänyt olla jonkinlainen toimisto avoinna. Osoitteessa oli käynnissä perusteellinen remontti eikä remonttireiskoilla luonnollisestikaan ollut mitään muuta tietoa kuin "tämä on rakennustyömaa, ei täällä mitään toimistoja ole". Myöhemmin kävi ilmi, että jossakin lähettyvillä olisi ollut väliaikainen toimisto, mutta koska emme mitään opasteita löytäneet, luovutimme ja marssimme yliopiston kampukselle Kaisaniemeen, jossa Kaisa-talosta piti löytymän joku opastuspiste. Sieltä kirjaston aulasta löytyikin tiskin takaa ystävällinen nuori nainen, jolta löytyi sekä neuvot että kalenteri.



Aika hieno näkymä tässä Kaisa-talon kirjaston aulassa.
Kauan emme kampusalueella pyörineet, mutta muutaman kuvan kerkesin napata esikoisen tulevaisuuden näkymistä.



Yliopiston kampukselta kiirehdimme asematunnelin ja HSL-toimiston kautta kohti Töölöä.


Olimme menossa katsomaan esikoiselle uutta kotia. Ainakin tuleva kotikatu näytti ystävälliseltä ja vehreältä.


Ei pöllömmältä näyttänyt ulko-ovikaan ja rappukäytävä oli lumoavan vanhahtava, mutta tyylikäs ja siisti.


Asunnossa sisällä en kuvannut, sillä se on vielä ihan vieraan ihmisen koti. Vanhan talon vanha asunto nähtiin. Keittiö on hyvin vanhanaikainen ja pikkuruinen kuin siivouskomero eikä asunnossa muutenkaan ole yhtään liikaa tilaa. Kuinka sitä 25 neliössä voisi ollakaan. Mutta koska yksiöt pääkaupungin keskustan läheisyydessä ovat kiven alla ja kamalan kalliita, esikoinen kirjoitti alle vuokrasopimuksen tähän kotiin. Talon sijainti on mainio eikä hintakaan ole sieltä hurjimmasta päästä ja vielä kun asuntoon saa omat tavarat sisään, kyllä siitä hyvä tulee. Ainoa miinus on se, että asunto tyhjenee vasta syyskuun lopussa ja opiskelu alkaa jo elokuussa.

Sibeliuspuisto ja Sibelius-monumentti ovat esikoisen uudesta kodista ihan kivenheiton päässä, samoin meri ja idyllinen kahvila Regatta.





Kerran aikaisemmin olen Regatassa käynyt ja siltä kerralta oli niin hyvät muistot, että kiskoin esikoisen mukaani jonottamaan tähän pikkuiseen, mutta hyvin suosittuun kahvipaikkaan.


Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, joten kahvilassa oli paljon asiakkaita. Alla oleva kuva on otettu varjoisaan suuntaan, jottei suotta vieraat ihmiset joutuisi kuvatuksi. Itse asiassa juuri tuohon pöytään asetuimme nautiskelemaan välipalaamme, sillä meitä ei houkutellut istuminen paahteessa.


Oviaukon tieneillä oli monta kylttiä tiedottamista ja opastamista varten.



Sinnikkään jonottamisen jälkeen saimme herkkumme. Kahvilaadunkin sai oikein valita! Minulla tummapaahtoa ja esikoisella vaaleampaa paahtoastetta vielä maidolla vaalennettuna. Esikoisen mustikkapiirakka oli loistovalinta, mutta minun on ikäväkseni todettava, että hyvin herkullisen näköinen korvapuustini oli raaka. Tykkäänkin kosteasta ja maltillisesti paistetusta pullasta, mutta tämä yksilö oli kyllä niin taikinainen sisältä, että meinasi jäädä syömättä. Jos jono olisi ollut lyhyempi, olisin varmaan käynyt sanomassa, mutta nyt en jaksanut vaivautua.



Kahviteltuamme meillä oli vielä runsaasti aikaa ennen Onnibussin lähtemistä, mutta kaikki etukäteen suunnitellut tekemiset oli jo tehty. Kävelimme kohti ydinkeskustaa ja musiikkitalon tietämillä aasialaisturisti pysäytti esikoisen, joka sujuvasti englanniksi vastaili uteliaan matkailijan kysymyksiin. Itse ehdin sillä välin ottaa vähän ennakkokuvaa ammatillisestikin kiinnostavasta Oodi-kirjaston rakennuksesta.



Esikoisella on lahjakortti Stockmannille ja siksi suunnistimme sinne valikoimia tutkiskelemaan. Johan olisi ostettavaa! Ei tule tuottamaan ongelmia lahjakortin käyttäminen! Kuvassa muki, joka entistä nannyä ilahdutti.


Ennen paluubussiin kiipeämistä kävimme Kampissa etsimässä syömistä. 6k-katuruokaravintolassa kuudella eri ravintolalla on yhteinen tarjoilualue, joten isommassakin porukassa voisi kuvitella kaikille löytyvän mieleistä syötävää. Me suunnnistimme alueen perällä toimineen nyhtökauraravintolan tiskille ja tilasimme salaatit nyhtökauralla. Annokset olivat niin isot, että takuulla tuli maha täyteen. Itse en edes jaksanut ihan kaikkea syödä, vaikka ruoka oli "ihan hyvää". Ei siis mikään maailmoja mullistava gurmee-elämys, mutta ihan syötävää mättöä.


Bussimatkalle piti vielä kipaista kaupasta kahviannos, ettei kofeiinitaso pääsisi laskemaan liian matalaksi.


Melko uupuneina raahustimme odottamaan bussia jo puoli tuntia ennen lähtöaikaa. Harmiksemme huomasimme, että bussi ajoi laituriin vasta sillä kellonlyömällä kun olisi jo pitänyt lähteä eteenpäin. Ennen kuin bussin täydeltä kansaa oli selvitellyt matkatavaransa mukaan ja kammennut itsensä penkkiin, lähtö oli jo myöhästynyt reilut 15 minuuttia. Kotimatka sujui samoissa merkeissä kuin aamullinen reissu. Kotikaupungin linja-autoasemalle saavuimme iltakymmenen jälkeen edelleen sen 15 minuuttia myöhässä. Ihan hirveästi ei energiaa enää ollut muuhun kuin koiran iltalenkkiin ja sitten jo olikin aika tervehtiä Nukkumattia.

Päivä oli ollut kiva ja antoisa. Näitä pääkaupunkipyrähdyksiä on jatkossa tiedossa lisääkin. Niitä odotellessa.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Viimeisiä viedään

Voi ei, apua! Huomenna olisi palattava sorvin ääreen enkä vielä ole ehtinyt yhtään laiskottelemaan! Kirjaläjästäkin kerkesin lukea vain puolitoista opusta ja se ainokainen dvd-elokuvakin on edelleen katselematta. Olen viilettänyt tukka putkella kaikkialla, missä on pitänyt enkä silti ole ehtinyt joka paikkaan. Kai sitä vanhetessaan hidastuu, mutta että tällä tavalla... Enpä olisi uskonut! Nyt tarvitsisin lomaltapaluuloman.

Loman lopulla mustikat kypsyivät poimintavalmiiksi, mutta ei tässä härdellissä ole ollut saumaa marjastukselle kuin yhtenä päivänä. Torstaina ajelimme esikoisen kanssa mummolaan ja nappasimme matkan varrelta mukaan kummitytönkin.

Miltei heti perille päästyä jatkoimme matkaa mustikkametsään. Siellä piti keskittyä kuvamisen sijasta saalistukseen, mutta koska koiralapsi nautti silminnähden metsäoleilusta, piti edes sitä pikkuisen kuvata. Ensimmäinen kuva on valitettavan epätarkka, mutta koska koiran ilme on yhtä hymyä suupielestä toiseen, en malta olla lisäämättä sitä tähän.



Marjapaikan maasto oli yhtä ryteikköä. Jo mennessä polkaisin tyhjään niin että nenä kynti sammalikkoa ja pääsin tekemään lähempää tuttavuutta aluskasvillisuuden kanssa. Kesken touhukkaan marjastuksen lankesin uudelleen, sillä kertaa niin totaalisesti selälleni kuoppaan että takki hilautui olkapäiltä alaspäin tiukaksi paketiksi ja sain kunnon tovin sätkytellä kuin koppakuoriainen ennen kuin onnistuin kampeutumaan takaisin jaloilleni. Siinä sätkytellessäni  mietin, että aika kivan postauksen saisi höpöteltyä otsikolla mietteitä mustikkamättäiltä, jos elämä ei olisi loputonta matalaliitoa. Luovaan kirjoittamiseen soisi olevan enemmän aikaa. Parhaat oivallukset syntyvät sattumalta eivät pakolla puristettuna.

Saimme mukavan saaliin, vaikka esikoinen joutuikin lähtemään metsästä kesken kaiken. Mummolassa poimin mansikkamaalta vielä puoli ämpärillistä makeita mansikoita. Saaliinemme palasimme kotiin, mutta ilta saapui niin pian, että yksi sankollinen marjoja jäi odottamaan puhdistusta ylihuomiseen eli lauantaihin. Perjantai oli reissupäivä ja siitä tulee ihan oma postauksensa.

Lauantaina nukuimme edellisen päivän rasituksista toipuaksemme aamulla suhteellisen pitkään. Aamun ensimmäinen homma oli rästityön selvitys eli siivosimme esikoisen kanssa sinimarjat ja ne olivat selvinneet oikein hyvin kylmässä. Nyt meillä on talven mustikat pakastimessa ja syöntimustikoita jäi vielä reilusti herkuteltavaksi heti.

Lauantai-illaksi minulla ja esikoisella oli ohjelmaa, joka oli lyöty lukkoon jo tammikuussa, kun hankin lapselle syntymäpäivälahjaksi lipun Olavinlinnaan katsomaan Joutsenlampi-balettia St. Petersburg Ballet Theatren esittämänä.


Hyvissä ajoin ennen esityksen alkua olimme jo jonottamassa linnaan vievällä sillalla sisäänpääsyä, kun ilmaa halkoi kuulutus: "Silta avataan. Yleisöä pyydetään poistumaan sillalta!" Tuli ihan epätodellinen tunne: voiko olla totta, että juuri nyt tulee syväväylää pitkin laiva, jolla pitää tie avata? Niin vain kävi, mutta onneksi olimme jo niin lähellä linnan oviaukkoa, että pääsimme sisään eikä tarvinnut palata takaisin rannalle.

Esityksen alkaminen viivästyi, sillä olihan loppujenkin katsojien päästävä paikoilleen ennen kuin baletti saattoi alkaa. Esikoisella oli hyvää aikaa ottaa meistä kuva ja postata hauska päivitys Facebookiin. Antamalla lapselle syntymäpäivälahjan, jonka voi lunastaa vasta reilun puolen vuoden kuluttua opetetaan lapselle kärsivällisyyttä. Hmm, enpä ollut tuolta kannalta tullutkaan asiaa ajatelleeks. mutta mainio pointti!

Takanani näkyvä olkapää ei ole minun... hauska hämäys kuvassa :)

Esitystä ei saanut kuvata, mutta kyllä siellä yleisön joukossa oli jokunen, jota säännöt eivät koske. Itse mielelläni keskityin esityksen seuraamiseen. Niin taidokasta, sulokasta ja mahtipontista. Liikehdintä oli niin sulavaa ja henkäyksen keveän näköistä, että katsoja vallan hämmentyi. Valtava määrä työtunteja, verta ja hikeä takana, mutta niin onnellisen näköiset esiintyjät, että he ilmiselvästi nauttivat työstään.

Lopputaputusten aikaan kaivoin monen muun lailla minäkin kännykän laukusta ja nappasin kuvan. Saivarrellen voisin todeta, etten esitystä kuvannutkaan...



Baletista kotiuduttuani kävin vielä iltamyöhällä pikaisesti leipomaan. Vatkasin unohduskakun unohtumaan uuniin. Tänään on sedän syntymäpäivä ja sitä piti juhlistaa helpolla mansikkakakulla.


Tänään tein ruuaksi lihamureketta ja päätin samoilla lämpimilla kokeilla Kinuskikissan seeprapiirakkaa.  Eihän siitä niin hieno tullut, mutta hyvältä maistuva mustikkapiirakka kuitenkin.




Niin se sitten on taas loma käsitelty. Perjantain reissuun palaan vielä, muuten laskeudun takaisin arkeen. Koiralapsi on meillä edelleen hoidossa, esikoinen ilahduttaa läsnäolollaan kuun loppupuolelle ja kuopuskin on käymässä. Koko perhe koossa, luksusta!

Hiidenkierros

Sunnuntaisilla kakkukekkereillä veljeni otti puheeksi mahdollisen patikkapäivän tulevalla viikolla. Minä ja setä tartuimme täkyyn heti, joten sovimme lähtevämme katsastamaan Mikkelin Anttolan Neitvuoren alueen Hiidenkierroksen tiistaina. Hoitokoirakin pääsisi mukaan ja saisi kerrankin jolkotella menemään ihan sydämensä kyllyydestä, koska kun veljen kanssa lähdetään reissuun, silloin patikoidaan vähintään kymmenen kilometriä. 3,2 kilometrin Hiijje silimukka -reitillä olisi ollut hauska nimi, mutta matka olisi loppunut ennen kuin olisi päästy edes vauhtiin.

Matkaa meiltä retken lähtöpisteeseen oli kunnon ajomatkan verran, joten pysähdyimme Puumalan ja Anttolan välisellä maisemareitillä kahvittelemaan kauniiseen paikkaan. Jäätelökioskilta innostuimme ostamaan kesän ensimmäiset pallojäätelöt.


Koira vaistosi, että jotain erikoista on tapahtumassa ja oli aivan täpinöissään.





Levähdyspaikalla oli rappuset näkötorniin, että oikein kunnolla saisi ihailla ympärillä levittyvää järvimaisemaa.




Kiitos navigaattorin, ajelimme retken lähtöpisteeseen kapeaa kinttupolkua, mutta niin vain perille päästiin ja matka saattoi jatkua jalkaisin.






Itse hiisi meitä opasti pitkin matkaa, mutta siitä huolimatta onnistuimme harhautumaan oikealta polulta jossain vaiheessa.






Painettua karttaa ja Google mapsia apuna käyttäen pääsimme takaisin opastetulle polulle, mutta piti jonkin matkaa paahtaa pitkin umpikorpea epätasaisessa maastossa, jossa molemmat kädet olisi tarvittu pitämään tasapaino kuosissa. Ihan vinkiksi, että roppakaupalla haastetta matkan tekoon voi saada ottamalla toiseen käteen kameran ja toiseen käteen yli-innokkaan, uteliaan 10 kuukauden ikäisen koiranpennun flexin päähän. Miehet paahtoivat menemään pitkillä koivillaan ja koirahökelö intopiukeana kiiti heidän kintereillään, mutta uteliaisuuttaan kiersi vähän joka puun ja pensaan, jotka minun sitten piti myös kiertää, ettemme menneet ihan solmuun. Olisin tarvinnut sen kolmannen käden ottamaan tukea rungoista pystyssä pysyäkseni.



Kun pääsimme pikataipaleelta takaisin yleisille poluille, olin niin hikimärkä ja läkähtynyt, että olisin ollut valmis jättämään etenemisen sikseen. Mutta ollakseni mukava reissukaveri, en käynyt ämpyilemään vaan sopuisasti jatkoin matkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Reitin kunnossa olisi kyllä toivomisen varaa. Reittimerkinnät voisivat olla selvemmät ja pitkospuut olivat monin paikoin niin lahot, että niillä suorastaan hirvitti hipsiä. Monin paikoin maasto oli niin märkää, että olisin ollut kiitollinen kunnon pitkoksista. Tosin kiertämällä lätäköt, hetteiköt ja onkalot saattoi ohittaa, mutta samalla maasto kului enemmän kuin jos kaikki olisivat voineet tallustaa samaa polkua.



Tovin jos toisenkin tallustelimme ja eikös vain Hiidenkota alkanutkin pilkottaa puiden lomasta.



Vähän matala oli majan oviaukko, kun katsoo kuinka tuolla puolisollani on tuota kinttua...


Tässä kuvassa näyttää ihan siltä kuin koiran viereltä majan lattian rajasta itse Hiisi katselisi tulijoita.


Koska sää oli vallan mainio, emme asettuneet tauolle kotaan vaan läheiselle nuotiopaikalle.


Lenkkarieni nauhat olivat menossa löystyneet, joten päätin kiristää ne nyt kun pääsi sopivasti istumaankin. Molemmissa monoissani oli sukkiin liiskaantuneena mustikat. Voihan kehvatsu!


En vieläkään uskaltanut päästää koiraa vapaasti juoksentelemaan, joten karvainen kaverimme jatkoi puiden hirttämistä flexin narulla. Ja minä tyttö mennä palpatin perässä.


Upouusi nokipannumme pääsi testiin ja hyvin sillä kahvin keittäminen onnistui.


Eväänä meillä oli ruispuikuloita, juustoa ja lampaan lihaa säilykkeenä. Nam!




Jäliruuaksi popsimme Pullavaa.



Kun matka jatkui, veli otti vastuun koirasta, joten minulla matkanteko helpottui kummasti ja kuvaamiseen sain ihan uuden, tai siis entisenkaltaisen, ulottuvuuden.




Reitillä oli huimia korkeuseroja, ja varsinkin ylöspäin kapuamiset kävivät ihan kunnon kuntoilusta ja seuraavana päivänä reisilihakset kertoivat jotain tulleen tehdyksi. Veljelläni on huima kunto, sillä hän vain kevyesti loikki edellä pinkoneen koiran perässä eikä näyttänyt edes hengästyvän. Odottakoon vain, kunhan pääsee kanssamme samoille kymmenille!




Hiidenkodan jälkeen löytyi toinenkin taukopaikka, mutta täällä ei ollut edes nuotiopaikkaa kodasta nyt puhumattakaan. Mutta hienot maisemat oli!






Hiidenkierroksella näimme, että mustikkasato alkaa olla jo ihan oikeasti kypsää. Koirakin innostui mustikoista niin, ettei oikein olisi malttanut edetä enää eteenpäin vaan olisi vain pistellyt makeita marjoja suuhunsa. Lopulta keksi ovela koiruus sen, että flexi antoi sen verran myöten, että kun ensin kipaisi kymmenen metriä edelle ihmisiä, saattoi marjoilla herkutella niin kauan kunnes olisimme jättäneet koiran kymmenen metriä jälkeemme. Sitten hauva pinkaisi vauhdilla jälleen edelle popsimaan mustikoita.






Polku kulki vallan vaihtelevissa maisemissa, tässä tällainen kiveen tallautunut polku vuorossa.



Hui, mikä tuolla? Muinaishärkä?


Polulla ei paljon passannut taivaille tuijotella. Muuten olisi hyvin nopeasti päässyt tekemään tuttavuutta aluskasvillisuuden kanssa.



Koiraa hämmensi, kun piti ylittää virtaava vesi. Mutta ei tässä nokka paljoa tuhissut kun jo taas mentiin.





Neitvuorelle emme lopulta kavunneet ollenkaan, mutta Kotkanpesävuorella sentään käväisimme läähättämässä ja vettä hörppimässä.







Mitähän ne nämä ovat?




Hyvä palvelu tuolla koiralla, kun mustikat tarjotaan suoraan suuhun.





Paluumatkalla kuljimme tämä kodan ohi. Mennessä tuossa oli iso joukko ihmisiä pöydän ääressä nauttimassa retkilounasta.


Polun alkupisteen vieressä on jokin perinnetila, jonka aitauksessa lymyili lammaslauma. Ääni kuului, mutta juuri mitään ei näkynyt.






Kotiin päin autoillessa ei koiralapsi jaksanut matkan sujumista seurata, vaan uni maittoi pää tädin jalan päällä.


Olipa taas mukava ja antoisa päivä luonnon helmassa. Patikointi on parasta!