keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Enkelimetsä


"Äiti, voiko enkelit kuolla?"


Huh, Tuire Malmstedt teki sen taas. Eli kirjoitti jo kolmannen henkeäsalpaavan ja iholla kihelmöivän jännittävän Isa Karos -sarjan psykologisen trillerin. Minulla oli varaus kirjaston kirjaan ennen kuin edes tiesin mitään kirjan sisällöstä. Kun sitten sain kirjan käsiini, jo pelkkä takakannen lukeminen sai ihon kananlihalle. 


En ole suuri dekkareiden ystävä, mutta koska näiden kirjojen tapahtumapaikkana on rakas Savonlinna, kuuluu ihan yleissivistykseen tutustua sisältöön. Syy siihen, etten kovin paljoa lue jännäreitä, johtuu ehkä siitä, että voin miltei fyysisesti pahoin ihmisen uskomattoman julmuuden ja pahuuden edessä. Nytkin tunsin voimatonta tuskaa ajatellessani pienen pojan tunteita, kun hän turvallisessa kotimetsässä leikkiessään löytää nuoren morsiuspukuisen naisen roikkumassa hirttosilmukassa puusta.


Malmstedtin tyyliin kuuluu kuljettaa pääjuonen ohella paria sivujuonta. Tässä kirjassa "joku" avasi lapsuudenkokemuksiaan. Lapsuus ei ollut kovin onnellinen. Mutta kenen kertomuksista oikein oli kyse? Sitä joutui pitkään ihmettelemään. Ja omat oletukset sekoittivat pakkaa vielä  lisää, sillä kuvittelin kertojaksi eri sukupuolta olevan ihmisen, kuin oikeasti olikaan.


Toinen sivujuoni oli "Laulu lumesta", joka sijoittui Marinmaahan 1600-luvun loppupuolelle. Tämä tuntui hirveän irralliselta ja vaikeaselkoiselta. Ihmettelin, kuinka tämä polku lopulta oikein yhdistyisi kokonaisuuteen. Mutta kirjailijalla on syynsä ja lisäksi taito punoa irralliset tarinat yhteen. Eli lopulta kaikki liittyi kaikkeen ja salaisuudet selvisivät. Yllätyksiltä ei vältytty.


Enkelimetsä on loistava kirja. En yhtään ihmettele, että Malmstedt sai esikoisestaan (Pimeä jää, 2018) Vuoden esikoisdekkari -palkinnon. Uutuudenkin juoni imaisee mukaansa ensimmäiseltä sivulta alkaen ja pitää tiukasti otteessaan. 

Ensimmäisen uhrin jälkeen löytyy toinenkin. Samasta paikasta löytyy toinen nuori nainen, myös hääpukuun pukeutuneena. Itsemurha muuttuukin sarjamurhaajan tekosiksi. Vai muuttuuko? Rikosta selvitettäessä löytyy yllättäen ihan eri miljööstä vielä kolmaskin ruumis, jota kukaan ei ollut kaivannut. Malmstedt pyörittää juonilankoja niin ovelasti, että lukija on ymmällään. Mikä liittyy mihinkin vai liittyykö mikään mihinkään?

Omassa elämässään Isa Karos kipuilee edelleen. Menneisyyden haamut eivät päästä irti. Jos mieli on joskus säröytynyt, niin voi käydä uudelleenkin. Mutta käykö kuitenkaan? 

"Ihmisen sisällä on kääntöpiiri. Kauniin kääntöpiiri. Se rajaa meissä alueen, jonne valo tulee suoraan. Alueen, jonne valo tulee epäsuoraan. Alueen, joka jää valon viereen. Valo tekee meistä kauniin. Pimeä ruman. Mikä sysää ihmisen sille radalle, jossa kaunis kääntyy rumaksi? Valo varjoksi?
Se, mikä on joskus ollut kaunista."

Tuire Malmstedtilla on uskomaton mielikuvitus, kertojan lahja sekä kyky kirjoittaa helposti luettavaa, miellyttävää tekstiä. Lukeminen on nautinto, vaikka aihe onkin puistattava. 

Kuinka julma voikaan ihminen toiselle olla. Missä empaattisuus ja toisen ymmärtäminen? Paha ihminen kykenee hirvittäviin julmuuksiin. Ja jotenkin puistattavinta on, että siihen pahaan kykenee ihminen, johon on joskus eniten luottanut. Niin kävi Isalle Malmstedtin esikoisessa ja taas...


Enkelimetsä on oikeastaan aika monitahoinen romaani. On se ensimmäinen kuolema, josta ei vielä tiedetä, onko kyseessä rikos vai itsemurha. Sitten se toinen kuolema, joka käynnistää tutkimukset sarjamurhaajan kiinni saamiseksi. Sitten se toinen rikos, joka selviää vähän kuin vahingossa. Sitten se kolmas rikos, joka ei edes liity millään lailla näihin edellisiin. Lisäksi on Isan kipuilu uuden onnensa kanssa sekä entinen elämä, joka ei laske hänestä irti. Toivoisin jo, että sarjan seuraavassa osassa Isan henkilökohtainen elämä olisi pikkuisen helpompaa ja selkeämpää. Ei yhden ihmisen hartiat loputtomiin murheita jaksa kannatella, vaikka onkin romaanihenkilö ja mielikuvituksen tuotetta. Mutta kirjailijahan sen lopulta päättää, saako Isa edes pienen viipaleen normaalia perheonnea sarjan seuraavissa osissa. Sitä jään jännityksellä odottamaan...

tiistai 29. syyskuuta 2020

Taas kirjapostaus

No niin. Onpa aikaa päässyt vierähtämään edellisestä postauksesta. Hups.

Mutta jotenkin kesä on mennyt menojaan, vienyt tädin mukanaan ja tyhjentänyt pään. Ei ole ollut olevinaan sanoja kirjoitettavaksi tai aikaa tai innostusta. Olen enemmän toiminut kuin tuumaillut. Aika aikansa kutakin, kai tarvitsin blogiloman... Enkä tiedä, onko minulla vieläkään tarpeeksi innostusta kirjoitella enemmän. Yritän kuitenkin näistä lukemistani kirjoista pistää mietelmiä muistiin, koska saatan myöhemmin joutua palaamaan muistiinpanoihini työni puolesta, vaikka tiedänkin, että moni vähistä lukijoistani jättää kirjapostaukset lukematta. Heille pahoittelut!

Mutta siis sitten viime näkemän, olen hotkaissut viisi romaania. Hyvin erityyppisiä kaikki, mutta erittäin luettavia. Edellisen postauksen lopuksi mietiskelin enenevässä määrin juoniin upotettujen sateenkaarirakkauksien kuvaamista. Kyllä, maailma muuttuu ja me toivottavasi mukana, oppien hyväksymään, ettei kaikkien elämä kulje perinteisesti totuttuja polkuja. Suvaitsevaisuus kasvaa niin kuin pitääkin. Näistäkin viidestä kirjasta kahdessa kuvattiin naisten välistä rakkautta, jos nyt ei ihan pääteemana, niin siellä taustalla ainakin.

Postauksen kuvat napsin viikonloppuna syysauringon paahtavassa paisteessa oman kodin terassilla. Kuvausrekvisiitaksi päätyi vaaleanpunaisin kukin kukkiva amppelimansikka, joka talvehti edellisen talven kasvimaan mullassa. Kasvuunlähtö keväällä oli onnahtelevaa, mutta näin syksyn tullen kasvi on intoutunut valtaisaksi puskaksi ja pukkaa mansikoitakin hämmentävällä vauhdilla. Kirkas auringonpaiste ei tosin ollut järkevin valaistus, sillä kuvien väritys muuttui ikävän kellertäväksi. Mutta olkoon, en viitsi uutta kuvaussessiota enää järjestää.



Kuten  viime postauksessa ounastelin, nappasin ensimmäiseksi luettavakseni espanjanlaisen Mamen Sanchezin kirjan On ilo juoda teetä kanssasi. Heti kättelyssä on kyllä todettava, että kirjan vänkä nimi oli luonut päähäni vahvan mielikuvan kirjan sisällöstä. Ja ihan mentiin odotuksissa metsään! 


Vaikka takakansi kertoo, että Atticus Craftsman matkustaessaan ottaa aina mukaansa Earl Grey -teetä ja lempikirjansa, niin sen enempää Atticuksella kuin teellä tai herran lempikirjoillakaan ei kovin suurta osaa tässä tarinassa ollut. Tai toki Atticuksella oli, mutta hän jäi auttamatta taka-alalle, kun tarinassa rynnistivät esiin madridilaisen lehden värikkäät naistoimittajat elämänkiemuroineen.


Luulin, että kirja olisi jotenkin hienostuneen salaperäinen ja että henkilöt istuisivat verkkaisella iltapäiväteella keskustellen henkevästi elämänmenosta ja maailmasta. Mutta katin kontit! Teelle ei juuri ennätetty istahtamaan, kun kirjan tapahtumat rymistivät eteenpäin. Tämä verkkaiseksi teenjuonniksi luulemani opus olikin enemmän salapoliisiromaani, rakkausromaani, suurta draamaa ja kasvutarinaa. Salaisuudet poksahtelivat auki juonen edetessä eikä elämä tosiaankaan ollut pelkkää silkkiä. Mutta oli se kaikkine säröineen hilpeän hupaisa tarina, joka kyllä kannatti lukea!


Keväällä luin Jenny Colganin ensimmäisen suomennetun romaanin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Sitä lukiessa aluksi vähän aiheutti näppyjä kirjojen ja lukemisen yletön ylistäminen. Mutta sepä taitaa ollakin kirjailijalla ihan tapana, että joku aihe nousee yli muiden. Nimittäin Colganin toisessa kirjassa, Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, kaiken ihanuuden ykköseksi nousee tuore vastapaistettu hyvä leipä. Eikä se minua yhtään nyppinyt, pikemminkin sai jauhopeukaloni syyhyämään.


Taas on nuori nainen uuden edessä, kun elämä potkii. Aviomiehen kanssa yhteinen yritys on ajautunut konkurssiin eikä liittokaan kestänyt siinä myllerryksessä. Mies muuttaa takaisin äitinsä luo, mutta Pollyn pitää löytää itselleen uusi työ ja uusi koti. Rahaa on niin vähän, ettei vuokra saisi olla korkea. Lontoosta ei tarpeeksi edullista asuntoa löydy, joten Polly löytää vähän itselleenkin yllätykseksi itsensä Cornwallista, pieneltä saarelta ja rapistuneesta asunnosta.


Kun elämä tuntuu loputtoman ankealta, nainen päättää piristää itseään leipomalla. (Hei, hengenheimolainen! Taikinaterapia on yksi parhaita terapiamuotoja. Toim. huom) Pollyn mielestä leipä on aterian kulmakivi, elämän peruspilari. Minä taas olen aina sanonut, että peruna on perusruokaa, mutta kyllä leipä tulee siinä heti hyvänä kakkosena.


 
Koska kirjassa koko ajan puhuttiin leivästä ja hehkutettiin sen herkullisuutta, piti minunkin ihan oikeasti tarttua toimeen ja paistaa elämäni ensimmäinen pataleipä. Ja oli muuten hyvää!


Polly jakelee leipomaansa leipää häntä auttaneille saaren asukkaille, jotka ihastuvat ikihyviksi leivonnaisten herkullisuuteen. Polly alkaa saada vaivihkaisia tilauksia. Siitähän ei saaren aiempi leipuri, joka on tottunut menemään siitä mistä aita on matalin, tykkää yhtään, vaan leipureiden välille syntyy ylen määrin kitkaa. Vanha leipuri sattuuu vielä olemaan Pollyn vuokranantaja, joten karvas soppa on valmis.


Tarina on jotenkin ihanan kodikas ja lempeä. Vaikka Pollylla on vaikeutensa, elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Miehiäkin saarelta löytyy ja romantiikkaa on ilmassa. Koska on kyse kirjasta, kaikki ei tietenkään rakkausrintamalla mene heti ihan putkeen ja entinenkin puoliso ilmestyy takaisin kuvioihin itkemään ikäväänsä. Tai ainakin Pollyn tuloja... Tykkäsin tästä lukukokemuksesta kovasti.  

Lopussa oli vielä reseptejä niin leivänleipojalle kuin makeampien leivonnaisten ystävälle. En niitä testannut, vaikka ihan hyviltä vaikuttivat.


Yksi luottokirjailijoistani on Eppu Nuotio ja häneltä ilmestyi jo toinen aikuisten romaani tänä vuonna. Keväällä suuret odotukseni eivät aivan täyttyneet Ellen Lähde -sarjan kolmannessa osassa Elämänlanka. Mutta tämä syksyn uutuus, Maggie ja minä, kyllä oli taas taattua Nuotiota.


Hannalla on mies ja poika sekä työpaikka Kansallisteatterin puvustamossa ja kaikki hyvin. Vai onko? Ihmismieli on siitä kummallinen, että tasaisen arjen keskellä tyytymättömyys helposti nostaa päätään. Parisuhteessa saattaa tuntua, että toisen osa on aina se helpompi ja itse joutuu tekemään enemmän ja venymään enemmän. 


Nuori äiti tapaa lukupiirissä itseään vanhemman Ulrikan, joka tuntuu niin sielunsisarelta, että Hanna hullaantuu. Hanna saa Ulrikalta kaipaamaansa huomiota, ymmärrystä ja tukea.


Lukupiirissä on luettavana Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me. Kirjan toinen taso kuvaakin tämän Juhani Ahon puolison ja tanssija Maggie Gripenbergin ystävyyttä ja suhdetta. Ulrika on Hannalle Maggie, nainen, joka auttaa jaksamaan arkea.


Lukijana koin Ulrikan suurpiirteisyyden ja jonkinlaisen itsekeskeisyyden tuovan ikävän sävyn naisten ystävyyteen. Käyttääkö Ulrika Hannaa vain hyväksi? Hannan puolisolla Paulilla on omat kipuilunsa ja työtoverina nuori nainen, jonka olemassaolo on Hannalle yllätys ja nostaa pintaan mustasukkaisuuden tunteita.

Tässä kirjassa oli paljon pieniä yksityiskohtia, jotka tekivät kirjasta minulle jollain tapaa tutun, kuin vanhan ystävän. Ensinnäkin Hanna ja Ulrika kävelevät Helsingin yössä pitkin katuja, jotka tulivat minullekin tutuiksi. kun esikoinen asusteli noilla Töölön kulmilla.


Toiseksi Nuotion teksti on hyvää suomea, mielessä ja suussa soljuvaa, kaunista ja kuvailevaa. Sanojen rytmi, kerronnan keinu ja ajatuksen lento, kaikki kulkevat sopuisasti rientäen eteenpäin. Tekstiä on helppo lukea. Kenelle tulee mieleen sanoa, että kylmässä suihkussa joku tamppaa lattiaa? Mainiolle kirjailijalle, joka osaa sanoittaa arkiset asiat. Sellainen Eppu Nuotio on. 


Kolmanneksi... Tapasin Eppu Nuotion pari vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla. Juttelimme Ellen Lähteestä ja heitin ilmaan ajatuksen, josko Ellen joskus matkustaisi ratkomaan rikoksia Savonlinnaan. No, Ellen ei ole vielä tullut, MUTTA Hanna on kotoisin Savonlinnasta! Kotikaupunkini mainitaan romaanissa useampaan otteeseen. Huikeaa!



Maggie ja minä on tasapainoinen kertomus pienen perheen venheen keikahduksesta, josta selvitään säikähdyksellä. Aviopuolisoilla voi olla molemmilla oma elämä, kunhan se yhteinen arki on kuitenkin prioriteettilistalla ykkösenä. Hanna ja Pauli oppivat puhumaan asioista ja tämän perheen elämä ja tulevaisuus näyttävät jatkossa hyvinkin valoisilta.

Sitten tartuin taas Essi Pajun aikuisten heppakirjaan. Edellisessä postauksessa kerroin Pajun kirjasta Koskenniskan naapurissa ja nyt sain käsiini jatko-osan. Viimeiksi jäi epäselväksi, että miten Aavan ja naapurinisännän kissanhännänvedossa oikein kävikään. Päätyikö pari yhteen? Sitä tässä uutukaisessa sitten edelleen soudettiin ja huovattiin.



Kyllähän Essi Paju (eli Päivi Lukkarila) kirjoittaa osaa ja lukija kiirehtii tekstiä eteenpäin saadakseen selville, kuinka tarinassa lopulta käy. Mutta kuten jo edellisestä osasta totesin, kirja on viihdyttävää höttöä silloin, kun tarvitsee nopeaa ja helppoa arjestaetäännyttäjää. Mutta jos annipolvamaiset rakkaustarinat etovat, silloin ei tähän opukseen toinna tarttua. 


Koska olen näköjään erikoistunut bongaamaan kirjoista kirjastoviitteet, täytyy tästäkin yksi sellainen esitellä. Tässä kirjasta nappaamassani kuvassa ei kuitenkaan vielä olla päästy kirjastoon asti. Lopulta sielläkin käydään etsimässä luomuviljelyyn liittyvää kirjallisuutta, mutta vähän erikoisesta syystä... Aava saa tietää muistuttavansa Hiittoisten kirjaston kirjastonhoitajaa, joka on naapuritalon isännän ex-vaimo. Pitäähän sitä käydä kaksoisolentoaan vakoilemassa. Mutta onko ex-parilla vielä tunteita toisiaan kohtaan? Monien mutkien ja väärinymmärrysten jälkeen jonessa näyttäisi siltä, että kaikki järjestyy. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.


Tällaiset kirjatarinat tällä kertaa. Ja juu, yksi vielä puuttuu... Ensimmäisten kuvien pinossa oli alimmaisena Tuire Malmstedtin hyytävä uutuusdekkari Enkelimetsä. Siitä tulee ihan oma postauksensa, kunhan ennätän sen kirjoitella.

maanantai 31. elokuuta 2020

4/7 ja muutama muu


Kesäkiireiden ohessa olen matkustellut mielikuvituksen siivin ympäri maailmaa. Ensinnäkin hairahduin tutustumaan Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaan ja se oli menoa se...

Seitsenosaisesta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt viisi kirjaa ja minä olen nyt lukenut neljä ensimmäistä. Ne kun ovat ilmestyneet pokkarina ja ensimmäiset kaksi ostin hirmuisen edullisesti viime syksynä Helsingin kirjamessuilta. Kaksi seuraavaa ostin ihan oman kaupungin Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen sain ilmaiseksi, koska kirjapassini täyttyi sopivasti.


Sarjan kantava idea on se, että Papa Salt on kuollut. Hänen kuusi jo aikuiseksi varttunutta adoptiotytärtään saavat tiedon viiveellä kuka minnekin päin maailmaa. Miehen tahdon mukaan hänet on haudattukin heti kuoleman jälkeen Välimereen teräsarkussa ilman saattojoukkoja. Isän menetys jo on tyttärille kova pala ja sitä, etteivät he saaneet edes hyvästellä rakasta ihmistä, on vaikea sulattaa.

Tytöt ovat varttuneet Sveitsissä Genevenjärven saaressa sijaitsevassa hulppeassa kartanossa, Atlantiksessa, taloudenhoitajan ja keittäjättären hellässä hoivassa. Itse Papa Salt on mystinen ja salaperäinen mies, joka kuitenkin on kaikille tyttärille hyvin rakas ja läheinen. Mutta mikä mies hän oikeastaan on? Sitä eivät edes Plejadien tähtiryhmän Seitsemän sisaren muukaan nimetyt tyttäret tiedä.


Tyttäret ovat kaikki kauniita ja heillä on omat erityistaitonsa. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa, mutta kukaan heistä ei ole koskaan ollut kiinnostunut juuristaan. Kuitenkin Papa Salt on pitänyt huolen, että hänen kuolemansa jälkeen tytöt saavat tarpeeksi vihjeitä, joiden perusteella he voivat selvittää mistä ovat lähtöisin. Aluksi kukaan ei tunnu haluavan selvittää lähtökohtiaan, mutta vähitellen jokainen kuitenkin päätyy ryhtymään toimeen.


Uskomatkonta kyllä, jokaisen tyttären juuret kietoutuvat johonkin tunnettuun taitelijaan tai tapahtumaan mm. Rio de Janeiron Kristus-patsaan arkkitehteihin ja rakentajiin, Edvard Griegiin, Beatrix Potteriin tai austarialaiseen aboriginaalitaitelijaan Albert Namatjiraan (hänestä en koskaan ennen ollut kuullutkaan, mutta vähän googlailin...) Viidennen ja kuudennen sisaren tarina on vielä lukematta ja itse asiassa suurin mysteeri on seitsemäs sisar, Merope, jonka olemassaolo on sekin suuri kysymysmerkki.


Ensimmäisen kirjan nimi on yksinkertaisesti Seitsemän sisarta, vaikka se onkin vanhimman sisaren eli Maian tarina. Hän on tyttäristä ainoa, joka on asettunut asumaan Atlantikseen, isänsä talon naapuriin. Mutta hänkin on Papa Saltin kuollessa vierailulla ystävänsä luona Lontoossa. Maia vaikuttaa aralta ja vetäytyvältä, mutta mukavalta. Itse asiassa kolme vanhinta sisarta vaikuttaa minusta heti ensi lukemalta mukavilta ja mutkattomilta, samoin viides sisar Tiggy. Mutta sisarista neljäs eli Cece ja kuudes eli Electra vaikuttavat jollain tapaa ärsyttäviltä tyypeiltä varsinkin ennen kuin heidän tarinaansa tutustuu.


Jokaisessa kirjajärkäleessä (yli 700 sivua/kirja) on oikeastaan kaksi eri tarinaa, jotka nivoutuvat toisiinsa. Maian tutkimusmatka menneisyyteen tutustuttaa meidät myös Maian nuoreen isoisoisoäitiin ja tämän värikkääseen elämään Ranskassa ja Brasiliassa. Eli eletään kahdessa eri aikakaudessa, mutta näissä kirjoissa se ei haittaa, sillä koko ajan kestää hyvin kartalla, missä mennään. Ainoastaan se välillä vähän harmittaa, että jännittävään kertomukseen tulee pakollinen tauko ja on hypättävä toiseen vetävään juonenhaaraan.


Jokaisessa osassa sen tarinan päähenkilö kasvaa ihmisenä, löytää oman paikkansa maailmassa ja saavuttaa tasapainon, vaikkei juuri ole aiemmin edes huomannut edellisessä elämässään tyhjyyttä tai puutteita (paitse Cece sen jälkeen kun Tähti irroittautui tiivistä sisaruudesta ja onnistui löytämään oman polkunsa).


Ensimmäisen osan jälkeen tartuin jo malttamattomana seuraavan sisaren eli Allyn tarinaan, kirjan nimi on Myskyn sisar. En tässä postauksessa käy tarkemmin ruotimaan yhdenkään kirjan tarkempaa juonta, etten vain pilaa kenenkään lukukokemusta. Mutta sen vain sanon, että Allyä kyllä kovasti surulla koetellaan. Onneksi Norjan vuonoilla ja tuntureilla on lohtua tarjolla. Tässä kirjassa jopa Suomi mainitaan ohimennen! (Siis torille!)



Ally on lahjakas niin urheilullisesti kuin musikaalisestikin, mutta kolmas sisar, Tähti on hiljainen lukutoukka. Hänet ja Cece on adoptoitu hyvin lyhyellä ajalla ja heillä on vain pieni ikäero. Tähti on aina vetäytynyt vilkkaamman ja puheliaamman sisarensa selän taakse ja antanut tämän tehdä kaikki päätökset. Isän kuoleman jälkeen Tähti ahdistuu Cecen tavasta jyrätä hänet ja päättää etsiä omaa elämää. Ensimmäinen askel on työpaikka kirjakaupassa ja kokkikurssi.


Tähden tarina kerrotaan kirjassa Varjon sisar.



Neljäs osa, Helmen sisar, vie Cecen ja meidät ensin Thaimaahan ja sitten Cecen juurille Australiaan. Cece on ollut joutumassa tuuliajolle, koska ei tunnu saavan mitään valmiiksi eivätkä taidekoulun opettajat ymmärrä eivätkä arvosta Cecen tapaa tehdä taidetta. Mutta kuinka ollakaan, kaukana maapallon toisella puolella Cecen isoisä opettaa Cecen arvostamaan omaa osaamistaan. Ei se ihan näin yksinkertaisesti käy ja aika paljon enemmän ihmisiäkin kirjassa on - ja rakkautta. Tarina kannattaa kyllä lukea. Cecen ärsyttävyyskin karisee, kun pääsee kurkistamaan pinnan alle.




Hilkka Pekkanen on urakoinut suomentajana ja tehnyt hyvää työtä. Kaltaiseni kielioppinatsi ei joutunut takertumaan juuri mihinkään. Paitsi neljännessä kirjassa, kun Kitty etsii epätoivoisesti suojaa paahtavalta auringolta ja viillyttävää vesilasia. Viillyttävää? Olisiko ehkä viilentävää?


Siinä ne nyt ovat, sarjan neljä ensimmäistä osaa pokkarina. Kärsimättömänä odotan kirjaston jonossa viidettä osaa ja jos se, eli Kuun sisar, ehtii ilmestyä taskukirjana ennen kuin vuoroni tulee, ostan senkin omaksi. Kuun sisar ilmestyi sidottuna eli kovakantisena versiona tämän vuoden keväällä ja syksyllä ilmestyy kuudes osa eli Auringon sisar. Mutta kaikkein eniten odotan sitä vihonviimeistä eli seitsemättä osaa, jossa pikku hiljaa vihjaillut salaisuudet toivottavasti lopulta paljastuvat. Mikä mies se Papa Salt oikein oli (vai onko hän edelleen elossa) ja miksi hän adoptoi tyttövauvoja ympäri maailmaa? Ja onko Merope olemassa ja miksi muut sisaret eivät tunne häntä? Kyllä on Lucinda Riley keksinyt oivan tavan saada lukijat koukkuun!


Ennen sisarten tarinoita hotkaisin kevyenä haukkapalana Essi Pajun kirjan Koskenniskan naapurissa.
Siinä nelikymppinen, heppailua harrastava Aava menettää työnsä ja samaan syssyyn tulee vielä avioerokin. Aava ajautuu huolehtimaan puolitutun hevostallista ja sen asukeista ystävänsä yllytyksestä.


Juoni oli köykäinen, mutta hyväntuulinen. Sellainen yli-ikäiseksi kasvaneen heppahöperön romanttinen raapaisu. Oivaa ajanvietettä, jos höttöpuppu uppoaa.


Loppuratkaisu oli niin arvoituksellinen, että kai se on luettava seuraavakin osa, että pääsee näkemään saivatko Aava ja naapuritilan isäntä lopulta toisensa.


Tässäkin kirjassa käytiin kirjastossa. Tosin se sivuutettiin maininnalla.


Löytyi kirjasta yksi elämänohjekin. Aavan isä oli opastanut tytärtään, että elämän tai ystävien menettämistä kannatti surra, rahan ei.



Toiseksi viimeinen lukemiseni oli Jan-Philipp Sendkerin kirja Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Se on itsenäinen jatko aiemmin lukemalleni kirjalle Sydämenlyönneissä ikuisuus.


Kirja on siinä mielessä samanmoinen kuin Rileyn sisarussarja, että tässäkin päähenkilö matkustaa kauas kodistaan tutstumaan jo kuolleiden tuntemattomien ihmisten tarinaan. Julia on hyvin työorientoitunut, mutta joutuu yllättäen jättämään työnsä, sillä hän alkaa kuulla puhetta päänsä sisällä. Lopulta Julia lähtee isänsä kotimaahan, Burmaan, selvittämään äänen alkuperää.

Kankean alun jälkeen kirja imaisee mukaansa ja pidin tästä vielä enemmän kuin ensimmäisestä  Sendkerin kirjasta. Tarina oli sydämeenkäypä ja satuttava, mutta myös ihana ja elämänuskoa pönkittävä. Sydämensä ääntä kannattaa kuunnella!


Vetkuttelin tämän postauksen kirjoittamista niin paljon, että ennätin lukea jo seuraavankin kirjan loppuun. Se on kirjaston romantiikka-genren hyllystä poimittu Veera Vaahteran uutuus, Vedet silmissä.


Tällä kertaa kirjailija yllätti. Aiempien saman kirjailijan kertomusten perusteella odotin hattaraista, imelää rakkaustarinaa. Mutta vaikka kirjassa rakkaudestakin puhuttiin, se ei ollut vahvin teema. Suurimpana palana purtavaksi oli Jennan veljen itsemurha, josta Jennan on mahdotonta päästä yli. Jos lapsuus on ollut yhtä selviytymistaistelua alkoholistivanhempien lapsena, turvallisen isoveljen menettäminen voi suistaa sivuraiteelle. Työ stand up -koomikkona ei surun keskellä onnistu, eikä poikaystäväkään oikein osaa auttaa.


Jennan veli on yllätten testamentannut mummolta perimästään talosta puolet sisarusten lapsuudenystävälle Ellikselle. Vaikka yhteyttä ei ole pidetty vuosiin, Ellis on tuttu ja turvallinen ja iso apu veljen talon tyhjentämisessä ja remontoinnissa. Suru voi saada aikaan paljon muutoksia elämässä ja rakkaudessa. Niin kuin nyt tässäkin tarinassa.


Semmoista vaan olen vähän ihmetellyt, että onko naisten välinen rakkaus nykyään teemana vähän yhdellä jos toisellakin kirjailijalla, vai miten niitä sattuu minulle luettavaksi. Tässäkin satsissa kahdessa kirjassa (Helmen sisar ja Vedet silmissä) päähenkilö huomaa itsessään lämpimiä tunteita samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Minun mielestäni kuka tahansa saa rakastaa ketä tahansa, mutta ei se ennen ole näin vahvasti noussut kirjojen tarinoissa esiin. Mutta voihan se olla myös niin, että maailma muuttuu suvaitsevaisemmaksi ja siksi kirjallisuudessakin ollaan rohkeampia kertomaan toisenlaisista ratkaisuista. Hyvä niin.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Ehkä On ilo juoda teetä kanssasi?