perjantai 18. tammikuuta 2019

Sunnuntaina menin museoon


Kesälomalla hankittiin sedän kanssa museokortit. Siitä saakka on ollut ajatuksena käydä koluamassa myös oman kaupungin museon, Riihisaaren eli Savonlinnan maakuntamuseon ja Saimaan luonto- ja kulttuurikeskuksen, näyttelyt. Mutta miten siinä aina käykään niin, että lähellä olevat näyttelyt ja nähtävyydet meinaavat jäädä tyystin näkemättä. Ovat kai LIIAN  lähellä.

Jo ennen joulua bongasin, että museoon oli rakennettu Nukkekoti Suruttoman Jouluilo-näyttely, joka kiinnosti. Lisäksi tarjolla oli uusittu perusnäyttely Saimaan sylissä ja vaihtuvissa näyttelyissä oli esillä Erkki Tantun Rymy-Eetu sarjakuvia ja Olavinlinnasta Orivirran sillalle taidetta. Lopulta sain itseni liikkeelle Jouluilo-näyttelyn vihoviimeisenä aukiolopäivänä eli Nuutinpäivänä 13.1.


Enkä tiedä, olsinko vielä silloinkaan tomeroitunut, ellei ulkona olisi ollut laittoman hieno talvipäivä, aurinkokin esillä. Olisi ollut suuri synti nököttää koko päivä sisätiloissa, joten potkin itseni ylös nojatuolista, jossa istuin neulomassa ja suunnistin huopatöppösissäni kohti Olavinlinnan tienoita ja Riihisaarta. Maisemat olivat uskomattoman mahtavat ja nämäkin adjektiivit kuvaavat vain latteasti sitä sädehdintää, joka avaran talvitaivaan alla kohtasi kulkijaa.


Onneksi olin älynnyt koluta kesäjemmoista aurinkolasit nenälleni keikkumaan. Muuten olisin vallan lumisokeaksi häikäistynyt auringon ja vitivalkoisen hangen hohtaessa kilpaa.


 




Siellä se jo näkyykin, retkeni määränpää.


Opastekyltit huomasin vasta myöhemmin.




Sorsapopulaatiolla oli kylpypäivä hyisessä linnanvirrassa. Sinnikkäitä avantouimareita!



Oikeaa norppaa ei näkynyt, mutta onneksi patsaat sentään!






Tästä ovesta sisään... Jäin niin pitkäksi aikaa oven taakse valokuvaamaan, että tiskin takana työskennelyt museovirkailija tuli tarkistamaan, onko ovi ollenkaan auki... Anteeksi!



Nimittäin olin jo tarttunut ovenripaan, kun selkäni takana kuului vimmattu siipien lepatus. Sorsaparvi teki pyrähdyksen museon pihamaalle. Oliko siellä joku niitä ruokkimassa, jäi vähän epäselväksi, mutta kovin tungosta oli!


Näyttelyihin päästyäni kuvaaminen jäi tosi vähälle, sillä kameran linssi oli kunnolla huurtunut yltä ja alta. Vaikka yritin sitä pyyhkiä, sumuinen hämäryys säilyi linssin pinnalla pitkään.

Pikkuisen perusnäyttelyä...


....Suruttoman joulua....



... ja Rymy-Eetu. Meinasin ensin jättää nämä sarjakuvat katselematta, mutta onneksi tulin toisiin aatoksiin. Ihan nauratti Eetun toilailut, arkipäivän pikku vastoinkäymiset.





Olavinlinnasta Orivirran silloille -näyttelyssä oli monenlaista ja monentasoista taidetta. Yksi pysäyttävimmistä oli Aleksandr Beggrowin maalaus Näkymä Kasinonsaarelta kaupunkiin vuodelta 1909.



Taidokas öljyvärimaalaus, jossa etualan ihmiset olivat kuin irrallaan taustasta. Vaikea selittää... en tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi kuuluneet maalaukseen vaan että olivat hämmentävän kolmiulotteisen oloisesti maiseman edessä. (Tässä tämä kotikutoinen ja mistään mitään tietämätön wannabe-taidekatselija taas kompastuu omaan nokkeluuteensa, heh.)


Toinen pysäyttävä teos oli synkkäsävyinen ja vähän ahdistavatunnelmainen Maija Pulkkisen Kasinon silta vuodelta 1973. Tämä kiehtoi kaikessa hyytävyydessään ehkä siksi, että minulla oli lukeilla Outi Pakkasen Linna-dekkari, ja taulu sopisi mainiosti johonkin Savonlinnaan sijoittuvaan jännäriin kansikuvaksi.


Perusnäyttely on vasta uusittu ja siellä olisi voinut viettää aikaa pidempäänkin. Katselin animaatiota Salama-laivan historiasta, kurkistelin View Master -vekottimella vanhoja kuvia, seilasin virtuaalisesti laivalla ympäri Savonlinnan ja ihmettelin montaa historiallista seikkaa, joita en ollut tiennyt ennestään. Mutta koska en ollut viitsinyt jättää nuttua naulaan, alkoi tulla kuuma. Voisin palata tähän näyttelyyn myöhemmin uudelleen. Blogisiskoa mietin museokierroksellani useampaan otteeseen ja ajattelin, että olisipa mukavaa mennä museoon yhdessä...




Näyttelyn lopuksi vielä nappasin pari ilmaista postikorttia lähettääkseni ne hetimiten eteenpäin.


Museon hämyisyydestä astuin jälleen kirkkaaseen auringonpaisteeseen näkemään kuinka sorsapopulaatio pisti liikettä kinttuihin (lue siipiin) ja siirtyi sujuvasti maalta kaup... eikun veteen.


Tyytyväisenä siihen, että olin vihdoin toteuttanut yhden to do -listan suunnitelmista, kävelin suupielet korvissa kotiin nähdäkseni, että yötyöläinen oli yhä unten mailla. No, ei se mitään, illalla ehdimme vielä mainiosti kurvata kahvittelemassa Luotojärvellä. Siitä ei ole kuvia, joten päätän tämänkertaisen postaukseni museoreissun kotimatkakuviin.




maanantai 14. tammikuuta 2019

Pakkasen Linna

Ulkona on ihan kunnon lumitalvi, mutta onneksi pakkanen on pysytellyt siedettävissä, oikeastaan aika mukavissa, lukemissa. Ihan ilokseen on voinut työmatkareippailusta nauttia. Ilokseni olen myös ahminut kirjoja, jo neljäs romaani on tänä vuonna menossa. Kolmas kova kotimainen lukukokemus oli Outi Pakkasen Linna, siksi aloitin tämän postaksen aasinsillalla puhumalla talvisäästä.


Kirjan ostin ikiomaksi jo syksyllä Helsingin kirjamessuilta ja sain siihen jopa kirjailijan signeerauksen.


Minut tuntevat jo tietävätkin, etten välitä omistaa kirjoja. Niitä kun saa kirjastosta lainaksi enemmän kuin tarvitsee ja luetut on kätevää palauttaa takaisin kirjaston hyllyyn. Kirjasto säilyttää puolestani. Mutta tietenkin on mukavaa, että kotona on kirjoja. Sellaisia, jotka myös pysyvät. Siksi ostin Linnan ja siksi, että tiesin sen sijoittuvan osittain Savonlinnaan ja Olavinlinnan maisemiin.


Puolet romaanista tapahtuu kesä-Savonlinnassa ja voi että olikin mukavaa luettavaa! Ihan tunsin kulkevani henkilöiden kantapäillä tutuilla kaduilla. Satamakadun ravintola Majakka sai romaanissa niin hyvää mainosta, että heidän pitäisi kyllä tarjota kirjailijalle kaikki ensi kesän lounaat! Tämä klassinen ruokapaikka esiintyi kirjan sivuilla useampaan otteeseen, tässä yksi esimerkki:


Vuoden kolmesta ensimmäisestä kirjasta kahden tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain tänne  tutuille kulmille. Mutta muuten kirjat ovat tyystin erilaiset, vaikka jännärigenreen kuuluvat molemmat. Tuire Malmstedtin Pimeä jää -kirjassa ensimmäinen ruumis oli olemassa jo tarinan käynnistyessä ja lisää murhia tapahtui juonen edetessä. Linnassa ainoa ruumis mätkähti asvalttiin vasta kun kirjaa oli luettu jo kaksi kolmasosaa. Pimeän jään uhrit jäivät pelkiksi maininnoiksi, tuntemattomiksi, persoonattomiksi nimiksi, mutta Linna-romaanissa lukija tutustutettiin sympaattiseen ja salaperäiseen Amandaan ennen kuin tämä nuori nainen joutui rikoksen uhriksi.


Kirjan nimi, Linna, viittaa tietenkin Olavinlinnaan, jossa vanhat luokkakaverit tapaavat vähän yllättäenkin vuosien jälkeen, mutta myös eduskuntataloon, jossa luokan menestynein oppilas, puhemiehen pallille pyrkivä Pertti Pekkala luo uraa.


Tärkeinä sivujuonina kirjassa seurataan politiikan kiemuroita, ihmissuhteita, perhesuhteita, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ystävyys ja  lojaalius  joutuvat koetukselle, mutta joku voi olla jopa niin naiivi, ettei edes ymmärrä sitä...


Tällainen vähän säälittävä ressukka on Riitta, joka aivan vilpittömän sydämellisesti pitää yhteyttä vanhaan kouluaikaiseen ystäväänsä Tellervoon, joka meni naimisiin ja muutti Saksaan. Tellervo hymähtelee Riitan elämälle ja tuntuu vain halveksivan tämän ystävyyttä. Avioeronsa jälkeen Tellervo ottaa vastaan Riitan kutsun Savonlinnan oopperajuhlille, mutta ei kyllä ole oikeasti kiitollinen kutsusta.


Riitta on äidillisen ylpeä tyttärestään Taijasta, joka laulaa oopperajuhlakuorossa (Kuoro muuten on aivan käsittämättömän hyvä, ihan kylmät väreet kulkevat pitkin kuulijan kroppaa, kun kuoron pauhu vyöryy yli katsomon. Tämä näin sivumennen sanoen ohi kirjan juonen.) ja joka sosiaalisena ja toimeliaana ihmisenä on järjestänyt äidilleen ja tämän ystävättärelle jopa yöpaikan läheltä linnaa. Harmi vain, että majapaikka ei ihan vastaa luksushotelleihin tottuneen Tellervon tasoa.


Itse jäin miettimään, onko tämä majapaikka oikeasti olemassa, vai onko se kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.


Ja jos tällainen majapaikka on, missä se on? Jossakin näistä taloistako? No ei voi, näissä on kesäravintola, kahvila, näyttelytila (vai mikähän se nykyään on?) ja käsityöläisten työtiloja ja myymälöitä.


Kun murha sitten lopulta on tapahtunut, paikalle porhaltaa poliisi. Vaikka en erityisesti huumorikirjailijana Pakkasta pidäkään, poliisin nimi on kyllä hupaisa, Ulpu Lumme. Ja tähän tosiaan tekisi mieli vetäistä nauruhymiö! Tulee paikalle tietenkin myös yrmy Tanja Ström.


Aiemmin kun olen Pakkasta lukenut, kirjat eivät ole olleet ihan tuoreita. En ole tajunnutkaan kuinka kiinni ajassa kirjojen tapahtumat ovat. Nyt nautin suunnattomasti kesäisen Savonlinnan tunnelmista ja hämmästelin kaikkia niitä pieniä siteitä, jotka taidokkaasti punoivat kirjan kuvitteelliset tapahtumat suomalaisen nykyarjen rajapinnalle ja sen ylikin. Kuten nyt esimerkiksi tässä seuraavassa esimerkissä. On tullut vierailtua parin viimeisen vuoden aikana esikoisen luona Taka-Töölössä ja katuremontti Mechelininkadulla jatkuu jatkumistaan...


Poliisi tekee parhaansa ratkaistakseen Amanda Laakson tapauksen, mutta ratkaiseva vihje jää löytymättä. Sen löytää Pakkasen luottohahmo, harrastelijasalapoliisi Anna Laine, yksi Savonlinnassa sattumalta tavanneista luokkatovereista. Lukija pääsee rikollisen pään sisään, mutta Anna kämmää  ja murhaaja pääsee hävittämään raskauttavan todistusaineiston.


Läpi vuosien ja kirjojen Anna Laineen uskollisen kumppanina on kulkenut mäyräkoiraherra Justus. Kirjamessuilla kirjailija kertoi Justuksen olevan lukijoiden suosikki ja koiran ikää on venytetty kirjallisen vapauden merkeissä jo uskomattomiin mittasuhteisiin. Linna-romaanissa Justuksen ikä alkaa vääjäämättä tulla päätökseen. Anna tekee kirjassa surutyötä luopumiseen liittyen. Mutta tähän sivujuoneen tulee lukijoiden iloksi yllättävä iloinen loppuratkaisu. Justus ei saa lisää ikää, mutta Annan miesystävä järjestää rakkaalleen hellyttävän yllätyksen. Minkä? No, sitähän en kerro!

Otettuani postauksen kuvituskuvat jätin talolyhdyn takan päälle. Hetken kuluttua aurinko venytti sen linnamaisiin mittohin, kuten hyvin teemaan sopii.


Sunnuntain päiväkävelyllä piti käydä tarkistamssa, että onhan se Olavinlinna edelleen paikoillaan. Oli se. Siellä pakkasen kourissa.