tiistai 14. heinäkuuta 2020

Kummia ajatellen

Elettiin vielä täyttä talvea, kun postilaatikosta löytyi iloista postia. Kummisetä täyttää pyöreitä ja järjestää juhlat! Jee!


Heti seuraava ajatus olikin sitten hätäännys, että mitä ihmettä lahjaksi aikuiselle ihmiselle, jolla on jo kaikkea mitä tarvitsee. En nyt tässä käy enempää avaamaan mieleni omituisia syövereitä, joiden takia olen nykyään näissä lahja-asioissa aika hämmentynyt. Ehkä jopa hätääntynyt... Minä, jolle ennen lahjojen keksiminen ja antaminen toisille oli suurinta hupia ja tuotti paljon iloa. Niin kai se on, ettei tässäkään asiassa tointaisi liikoja ajatella, mutta minkäs ihminen päänsä sisäiselle toiminnalle voi!

Pähkäilyjen tuloksena mietin, että jos neuloisin kummisedälle villasukat. Olisiko se tarpeeksi arvokas lahja?

Koska en muutakaan heti keksinyt, päätin ainakin aloittaa sukkien tekemisen. Jospa parempi lahjaidea siinä sukkia neuloessa pälähtäisi päähän. En kuitenkaan halunnut tehdä mitään ihan perussukkia, vaan jotkut kivemmat. Mutta mistä ohje?

Muistin nähneeni kirjastossa sukkakirjan, joka keskittyi pelkästään miesten sukkiin. Sen halusin käsiini ja varaamalla sainkin. Kyseessä on Suuri suomalainen toivesukkakirja, Miesten sukat.


Aika kranttu olen, mutta ohjeissa oli vain yksi, joka minua miellytti. Saara Toikan mallissa Epävireet oli sitä jotakin. Mikä parasta, sukat on neulottu Novitan Venlasta, jota saa joka kaupasta. Tai ainakin niin olisi voinut luulla...



Ensin suunnistin lankaostoksille Prismaan, josta ei Venlaa löytynyt lainkaan. Silti köyhdyin kassalla 80 euroa.

Seuraavaksi astuin ovista sisään Tokmannille, se kun on Prisman vieressä. Sieltäkään ei löytynyt hyllystä oikeita värejä eli mustaa ja valkoista. Höh! Ei tullut lankakauppoja täälläkään, mutta kassan kautta poistuttuani lompakko oli laihtunut parilla kympillä.

Olisiko Citymarketilla parempi Venlan värikartta? Ei löytynyt mustaa, mutta luonnonvalkosta sentään. Ostin pari kerää sitä ja puhisin itsekseni, että on kai se sitten nöyrryttävä tilaamaan musta lanka suoraan Novitalta.

Niin teinkin. Mutta eipä sielläkään ollut mustaa! Piti tyytyä nokimustaan, joka on enemmänkin tummanharmaa, mutta sai nyt kelvata. Tuntui päättömältä maksaa yhtä paljon postikuluja kuin itse langasta, joten tilasin sitten muutaman kerän muitakin värejä vastaisuuden varalle ja koko tilaust tuli maksamaan muistaakseni piirun verran yli parikymppiä. Novitalla on ihastuttavan nopea toimitus ja pian pääsin aloittamaan työn.

Muokkasin mallia sen verran, etten tehnyt puoleen sääreen asti yltävää vartta, vaan vähän lyhyemmän. Kaksinkertaisella langalla ja 3,5 numeron puikoilla työ joutui sukkelasti. Tein jalkaterään mittaa ohjeen mukaan, vaikka silmämääräisesti ihmettelin, että tuleepa iso sukka 43 numeron jalkaan. Ja tulihan siitä! Mahtuu puolisolle, jolla kengän koko on kunnioitettavat 47.

Mikäs sitten neuvoksi?

Ei kun toiset sukat tekeille ja oman pään mukaan pienemmät. Muuten hyvä, mutta nokimusta lanka loppui kesken! Siispä uutta tilausta tekemään Novitalle, jossa sattui olemaan alennusmyynti käynnissä ja sisäinen sulovilenini heräsi. Tottahan piti tilaisuus käyttää hyväksi, kun kerran halvalla saa! Lisälankatilaus tuli lopulta maksamaan yli kolmenkympin. Että jos kaikki ostokseni ynnätään yhteen, tuli sukkalangoille hintaa! Mutta ei niin parane tehdä, omaa löyhäpäisyyttäni olen mammonaa syytänyt ylimääräisin hankintoihin.

Kahdet sukat olivat päättelyä vaille valmiina himppua ennen kummisedän juhlapäivää. Mutta tuli korona ja perui kaikki kokoontumiset. Niin nämä syntymäpäivätkin. Tarkoitus on pitää (ehkä) juhlat koronatilanteen rauhoituttua. Ja sukkatekeleet jäivät päättelemättä pitkäksi aikaa kunnes nyt tässä päivänä muutamana olen kunnostautunut ja viimeistellyt keskeneräisiä kevään käsitöitä. Siis vihdoin valmista!


Mutta! Noinkohan kummisedällä edes olisi käyttöä villasukille? Enkä oikein osaa arvostaa omia väkerryksiäni kovin korkealle, joten jotain arvokkaampaa lahja saisi olla. Jospa kuitenkin keksisin lopulliseksi lahjaksi jotain muuta. Vaikka ison ämpärillisen metsien sinistä kultaa eli mustikoita? Jää nähtäväksi...

Niin ja niitä Venloja on nyt Kotosilla koko kasa. Mitähän näistä tekisi?


Vajaitakin keriä löytyy...


Myös nuorin kummitätini täytti tänä kesänä pyöreitä vuosia. Ne juhlat olivat nyt heinäkuussa. Taas tuli lahjapulma!

Ensin innostuin, että nyt vihdoin saan käyttöön vuosia sitten kirpputorilta parilla kympillä löytämäni iskemättömät ontelokudekerät. Niistä matto, jee! Virkkuukoukku viuhuen ja posket intoa hehkuen tein mattoa pitsiliinan ohjeella. Melko pian kävi ilmi, että jos virkkaisin ohjeen kokonaan valmiiksi, matosta tulisi aivan valtavan kokoinen ja kudetta tarvittaisiin tolkuttomasti lisää. Onneksi liinassa oli sopivasti keskusta, joka jo itsessään oli yksi kuvio. Päätin päättää maton keskustavaiheeseen. Reunus vain pitäisi kehittää omasta päästä.

Seuraava takaisku tuli, kun ontelokude loppui siinä vaiheessa, kun reunuksesta puuttui viimeisestä kerroksesta kolme neljäsosaa. No siis ostoksille Taito Shopille! Siellä pähkäilin miniontelokuteen ja Lillin välillä. Kumpaa se entinen oli? Ei voi tietää, kun kerran kirpparilta olin sen ostanut. Päädyin miniontelokuteeseen, joka sivumennen sanoen maksoi yhtä paljon kuin aiemmat kerät yhteensä.


Mutta voi! Liian ohutta oli! Yritin jatkaa miniontelolla siitä, johon entinen loppui, mutta ero näkyi selvästi, ainakin omaan silmään.

Siispä hakemaan sitä Lilliä Taito Shopilta! Kotiin palattuani turhauduin, sillä Lilli oli sittenkin huomattavasti paksumpaa kuin alkuperäinen.

Aikani asiaa tuskailtuani päätin purkaa viimeiseltä kerrokselta sen vanhalla kuteella tehdyn alun pois ja tehdä viimeistelyn miniontelokuteella. Tämä välttää.


Mutta sitten taas kävin ajattelemaan. Mitä ihmettä kummitäti tällä matolla tekisi? Tuskin hänellä mitään matontarvetta on. Näin iso ja painava turha tekele olisi vain vastuke. Eikä lopputulos edes ollut sellainen kuin toivoin. Kun on Lilliä ohuemmasta kuteesta tehty, niin ei ole niin napakkakaan kuin kunnon maton kuuluisi olla. Ja se reunuskin siitä eri kuteesta... Juu ei, ei tästä lahjaksi ole. Parempi hankkia lahjakortti yhteen kivaan paikkaan...

Niin että nyt minulla sitten on itselläni tällaisia turhia tekeleitä täällä. Isommille sukille setä tosin keksi loppusijoituspaikan, mutta toiset sukat ja matto ovat vielä kotia vailla. Tai ehkä nuo pienemmät sukat voisi sille kummisedälle mustikkaämpärin kylkiäisenä viedä? Ja jos kummitäti sattuu blogiani lukemaan ja keksii matolle käyttötarkoituksen, niin ilomielin sen antaisin eteenpäin.


Tämänkertaisessa höpötystuokiossa ajateltiin nyt kahta kummia, joten otsikkoni oli alunperin "Kummeja ajatellen". Mutta postausta naputellessani otsikon sanaleikki alkoi tuntua paremmalta valinnalta. Oli taas niin kummia juttuja minulla...

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Käpylapasia ja räsymattosukkia


Muistanette postaukseni, jossa kerroin kevään sukkahurahduksesta? Kun tehdä päkelsin intopiukeana JonSukkia ilman tolkkua? Tein mm. nämä kahdet RaitalankaJonit käyttäen raitalankana Novitan Marttaraitaa ja pohjana valkoista ja mustaa seiskaveikkaa.


Sitä Marttaraitaa jäi sitten yli... Keksin neuloa siitä pitkät räsymattosukat. Arvioin, ettei lanka riittäisi, jos kaveriksi ottaisi vain yhden toisen värin, joten mukaan valikoitui kaksi eri vihreää Seitsemän veljestä -lankaa.


Pitkien sukkien luomisvaiheessa sattui aloittelijamainen kömmähdys. Loin liian vähän silmukoita, joten varret ovat kovin kapoisat. Onneksi on ihmisiä, joilla on sorjemmat sääret kuin itselläni!


Kun pitkät sukat olivat valmiit, Marttaraitaa vaan riitti ja riitti.  Tein vielä ensin varrettomat ruskeapohjaiset sukat ja koska lanka ei edelleenkään näyttänyt loppumisen merkkejä, vielä hyvin lyhytvartiset sukat vaaleanvihreällä pohjalla.


Hyvin omiin jalkoihin sopivat tuli. Mutta tuskin jäävät itselle, jos vain joku muu käyttäjä löytyy.


Marttaraita vaan ei loppunut vieläkään! Mutta näin pienistä nyssäköistä ei enää identtistä sukkaparia synny, joten kerät pääsevät jämälankapurkkiin.


Tähän samaan postaukseen pääsevät myös Maija Paavilaisen Peukalon paikka -kirjan ohjeella tehdyt lapaset. Näin nimittäin joskus myyjäisissä aivan ihastuttavat lapaset, mutta ne olivat minulle liian pienet. Mutta eikös vain käynytkin hyvä tuuri, kun selasin tätä Peukalon paikkaa kerran puolihuolimattomasti ja bongasin sieltä ihastelemieni lapasten ohjeen!




 Ja lapaset ovat sukkien kanssa samassa postauksessa siksi, että kun tein räsymattosukkia jämälangoista, piti ruskeasta kerästä tehdä ensin jotain muuta, että siitä sitten tuli jämälankaa...

Ensimmäisistä tekeleistä tuli minullakin niin pienet, että oma koura ei niihin nätisti mahdu.


Siksi tein heti perään toiset lapaset, johon lisäsin silmukoita kahden kuvion verran. Heti tuli sopivammat!


Ja jäi sopivasti noita jämälankanyssäköitä.


Kun viimeisen lapasen viimeistä kärkikavennusta tein, napsahti poikki hyvin palvellut sukkapuikko. Voi harmitus! Näillä on ollut niin hyvä pistellä menemään pitkin kevättä erinäisiä neuletöitä. Onneksi peukaloiden neulomiseen ei tarvittu kuin neljä puikkoa.



Valmista tuli! En tykännyt ohjeen erivärisellä langalla ommellusta reunasta ranteessa. Ei varmaan haittaa, vaikka jätin sen pois.


Käteen käypäiset. Pienet voin antaa jollekin sirosormisemmalle.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Luettu!


Ajan ja vaivan säästämiseksi päätin niputtaa yhteen ja samaan postaukseen kaikki neljä viimeaikoina lukemaani tämän vuoden uutuusromaania. Näiden kirjojen parissa on kulunut rattoisasti tunti jos toinenkin.


Sophie Kinsellan Himoshoppaaja- sarjasta en tykkää, mutta kirjailijan itsenäiset romaanit ovat kaikki olleet vallattoman virkistäviä viihderomaaneja. Eikä uusinkaan, Sitä saa mitä antaa, tuottanut pettymystä. Päinvastoin!


Kinsellan sankarittaret ovat hyväsydämisiä, sanavalmiita ja nokkelia , ehkä vähän rakkaudessa ryvettyneitä. Juonen pääasiallinen tarkoitus ei ole saattaa kahta yksinäistä yhteen, vaikka niin siinä kuitenkin tulee käymään...


Fixie on kiltti ihminen, jonka ympärillä toiset sotkevat asioitaan. Fixie tahtoo asoiden olevan raiteillaan ja jos ne eivät ole, hän haluaa korjata tilanteen tavalla tai toisella. Fixien aikuiset sisarukset ja renttumainen nuoruudenrakkaus käyttävät naisen hyväsydämisyyttä häikäilemättä hyväkseen. Aikuisen ihmisen ei tarvitsisi olla toisten kynnysmattona. Läksyn oppiminen on Fixielle vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Sattumalta Fixie pelastaa kahvilassa ventovieraan miehen tietokoneen kastumasta ja mies on ylitsepursuavan kiitollinen ja lupaa korvata palveluksen. Fixie saisi itse päättää kuinka. Aluksi Fixie ei ota tarjousta tosissaan, mutta lopulta kuitenkin hän joutuu pyytämään palvelusta. Alkaa erikoinen palvelusten pallottelu, jossa jompikumpi on koko ajan velkaa. Sekä Fixie että mies ovat tahoillaan enemmän tai vähemmän parisuhteessa, mutta heidän välillään on tietynlaista kemiaa...


Sophie Kinsella kirjoittaa ihastuttavan humoristisesti ja positiivisella otteella hankalammistakin asioista ja Kaisa Kattelus on onnistunut suomentajana. Siksi varmaan tekstiä on niin voimaannuttavaa lukea. "Hyväntuulinen tuohtumus" kuvaa hyvin tunnelmia.


Sitä saa mitä antaa oli vallan mainio lukukokemus. Sen jälkeen vähän hirvitti tarttua seuraavaan kirjaan. Jospa se ei yltäisikään samaan?

Vuorossa oli Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan kolmas osa, Elämänlanka. Sitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, sillä kirjan piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kun se nyt koronakeväänä vihdoin näki päivänvalon, en malttanut odottaa kirjaston jonossa vaan sorruin ostamaan kirjan omakseni.


Nyt vähän harmittaa.


Tiedä sitten, oliko syynä suuret odotukset vai mikä lie, mutta kirja oli vähän pettymys. Kahdesta aiemmasta olen tykännyt kovasti, mutta nyt en meinannut millään päästä juonen mukaan. Kirjan tapahtumapaikkana oli Berliini, joka on minulle tuntematon paikka. En sukkuloinut sujuvasti  päähenkilön kannoilla pitkin kaupungin katuja, vaikka kirja matkailumainokselta vaikuttikin. Pikemminkin tunsin olevani pahasti eksyksissä.


Kirjassa oli puuduttavan pitkiä listauksia milloin mistäkin asiasta ja katkelmia elokuvakäsikirjoituksesta, jossa tapahtumien keskipisteessä olleet näyttelijät näyttelivät. Se oli ymmärrettävä tehokeino, mutta häiritsi minua.


Eppu Nuotio on tuottelias kirjailija ja miellyttävä ihminen. En voinut välttyä ajatukselta, että kirja olisi kirjoitettu vähän pakolla puristaen. Nuotion pariskunta muutti viime vuonna (?) Saksasta takaisin Suomeen. Olisiko se vähän häirinnyt kirjoitustyötä?


Yllytyksen uhrina tartuin seuraavaksi Siiri Enorannan kirjaan Kesämyrsky. Kirjaa oli suitsutettu monissa kanavissa, kansi oli upea ja nimi mieltä kiehtova. Saatuani kirjan käsiini, yllätyin vähän. Se olikin nuortenkirja, mutta päätin lukea tarinan silti.


Mutta en tykännyt.


Tiedän, että olen väärää kohderyhmää ja varmaan jo liian kalkkis. Enoranta on saanut nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2018 kirjastaan Tuhatkuolevan kirous. En ihmettele, sillä lumouduin ja ihailin kirjailijan sanankäyttöä, tuoreita ja yllättäviä ilmaisuja ja tapaa kirjoittaa ja kertoa asioita. Mutta kirjan tarinasta en pitänyt. Enkä pitänyt siitä, että suomalaisen kirjoittajan henkilöt asuvat rapakon tuolla puolen, niin henkilöiden nimet kuin paikannimetkin ovat vierasperäisiä (Andrew, Josh, Penelope, Queensbridge, Summersutton...)

Enkä pitänyt scifielementistä, eli liitureista, joilla varakkaampi väki lenteli paikasta toiseen kun rahvas joutui turvautumaan vanhanaikaisiin, tietä pitkin kulkeviin automobiileihin. En pitänyt ihmisten jakamisesta parempiin ja huonompiin tai jengien kahinoinnista, ajatuksesta, että läheisinkin ihminen voi olla vain kauppatavaraa...

Sinänsä harmi, että näiden tavallaan toisarvoisten asioiden takia hyvät elementit jäivät miltei huomaamatta. Kirja oli herkkä kertomus kahden pojan välisestä rakkaudesta, hämmentävä kudelma lojaalisuutta, uskollisuutta ja perheyhteyttä. Valhe - sillä on pitkät jäljet.

Takakansi kertoo: "Andrew'n lapsuuden viimeinen kesä Summersuttonissa on viattomuuden ja turmeluksen piirileikkiä, tihenevää kehää kiertävä ruma arvoitus kiiltävässä kuoressa." Jo siitä minun olisi pitänyt ymmärtää, ettei tämä kirja ollut minua varten.


Ihan parasta kesälomalukemista olisi ollut Kirsi Pehkosen uutuusromaani Jylhäsalmen sydänkesä. (Kirjoitin kirjan nimen vahingossa ensin väärin: Jylhäsalmen sydäneksä... Siinäpä Pehkoselle seuraavalle kirjalle nimi, heh heh.)


Harmi vain, että kirjaston varausjonossa tuli minun vuoroni ennemmin kuin lomani. Kovin varatulla kirjalla on vain kahden viikon laina-aika, joten en voinut jättää opusta odottamaan kauan kaivatun  vapaan alkua. Hotkaisin sen siis sulavana suupalana eilisen illan ja tämän aamupäivän aikana.


Pitkäaikainen poikaystävä heitti Maijun yli laidan (kuvainnollisesti) ja lähti Maijun suunnittelemalle kesälomamatkalle Eurooppaan uuden rakkaansa kanssa. Maijun äiti järjesti tyttärensä parantelemaan särkynyttä sydäntään ja raivaamaan suvun yhteisomistuksessa olevaa ja retuperälle hylättyä maatilaa Jylhäsalmelle serkkunsa Hennan kanssa. Urakka on uskomaton, monella muotoa. Tytöt ovat tomeria ja toimeliaita, joten hylätty talo ja umpeenkasvanut puutarha pesevät kasvonsa ja muuttuvat enemmän kuin kodikkaiksi. Kylältä löytyy tietekin nuoria sinkkumiehiä apuvoimiksi ja kipunat alkavat sinkolla...

Tällaisessa kirjasssa on parasta se, että tasan tarkkaan tietää, kuinka lopussa tulee käymään. On hauskaa lukea niitä kiemuroita, joita tarvitaan ennen onnellista loppua. Pehkosen teksti itkettää ja naurattaa, saa hyvälle mielelle.

Edellisiin osiin verrattuna tässä tarinassa oli uutta se, että nykypäivän kertomuksen vierelle oli kirjoitettu tarinaa sotavuosilta. Aluksi se närkästytti, sillä kuten tunnettua, en ole suurin fani tarinoille, joita kuljetetaan kahdessa aikakaudessa. Mutta tässä kirjassa se menneisyyden tarina oli vähintään yhtä kiehtova kuin tämä nykyisuuskin, ehkä jopa paljon jännittävämpi. Ja aavistin jo aikaisin, mistä oli kyse... Aika hyvä veto Pehkoselta.


Jylhäsalmen sydänkesä on ah, niin kevyttä hömppää. Sitäkin välillä tekee mieli lukea... jääpähän vähemmän aikaa märehtiä omaa elämää ja sen kiemuroita. Ja käytiinhän tässä taas kirjastossakin!


Lopuksi vielä takakansi, josta saa pienesti enemmän vihiä sisällöstä.


Seuraavaksi lukulistalla on Paula Havasteen uusin, Morsiusmalja. Mutta voi olla, että ehdin sukeltaa sen sivujen väliin vasta kun loma todella alkaa. Eli perästä kuuluu!

Sadetta ja hiekkaa

Hups, se on heinäkuu jo hyvällä menolla. Jos kesäkuussa hikoiltiin helteessä, heinäkuussa on palattu tavallisempiin Suomen kesäsäihin. Lämpötila laskeutui siedettävämpiin lukemiin ja yöllä voi nukkua, kun ei lämpö läkähdytä. Sadetta on saatu saavikaupalla ja siitä ei niin olisi ollut väliksi... tai kyllä hän se luonnolle tekee hyvää, joten tervetuloa vain kaikki sadepisarat!

Kuvat ovat yhdeltä ukkosillalta. Ihan en ehtinyt kuvata sitä uskomattoman väristä maisemaa, jollainen ikkunasta näkyi hetkeä ennen taivaan hanojen avautumista. Taivas oli tuomiopäivän musta ja aurinko paistoi... Värit olivat niin vahvat kuin olisi kuvankäsittelyohjelmalla leikitty. Ensimmäisessä kuvassa vähän näkyy sateenkaari, joka hetkessä hiipui pois. Löytyisiköhän tuolta naapurin takapihalta ruukullinen kultaa?




Havahduin ajan kulumiseen ja loman lähenemiseen. Nyt yritän urakoida roikkuvat rästipostaukset tehdyiksi ennen kuin kirmaan lomalaitumille. Lomasuunnitelmia on tehty ja yhtä ja toista jo varattu... toivottavasti pysymme terveinä ja pääsemme viettämään lomaa muuallakin kuin omassa kotikaupungissa. Ei sinänsä, täälläkin olisi vaikka mitä tekemistä ja näkemistä...

Kuten nyt vaikka nämä Enonkosken hiekkaveistokset!


Tänä vuonna ei kansainvälisiä veistokilpailuja voinut järjestää, mutta upeat veistokset syntyivät kotimaisin voimin! Kuvat on otettu viime sunnuntaina sen jälkeen, kun alueen yli oli pyyhkäissyt rankkasade. Yllättävän hyvin veistokset kuitenkin olivat veden piiskauksen kestäneet.


Virpi Timonen, Riitta Matikainen ja Tarja Matkainen olivat luoneet hienot, toisinsa hiekkanauhalla yhdistyvät veistokset teemalla "Yhdessä".













Jo usean vuoden ajan kilpailuihin on osallistunut myös nuori enonkoskelainen Sofia Sopanen. Tänä vuonna hän veisti Disney-hahmoja.






Lisää kesää seuraavissa postauksissa, vaikka seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta.