sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Säynätissä

Tänä aamuna starttasimme sedän kanssa reissulle jo aamupäivällä. Säätieteilijät olivat lupailleet sateetonta tai ainakin vähäsateista syyspäivää ja meillä oli kuopuksen kanssa ollut puheissa patikkapäivä jo pidempään. Nyt oli oiva sauma toteuttaa suunnitelma.

Eihän se malttanut olla pisaroita ripottelematta tuulilasiin matkan varrella, mutta vakaasti jaksoimme uskoa sään selkenemiseen.




Mikkelistä poimimme kyytiin kuopuksen koirineen ja matka jatkui lyhyesti kohti Anttolaa. Sinne asti ei tarvinnut ajella, sillä tämänkertainen ulkoilureittimme oli Mikkelin kaupungin välittömässä läheisyydessä Säynätjärven eteläpäässä. Matkaa Mikkelistä oli niin vähän, että ajaa hurautimme ohi Metsä-Sairilantiestä, jota pitkin olisi pitänyt jatkaa matkaa. Onneksi Avensiksessa on kääntyvät etupyörät, joten saimme auton keulan käännetyksi takaisin tulosuuntaan.

Tosi hyvät opasteet Säynätin retkeilyreitille alkovat jo tien 62 vierestä. Ihan pitää hattua nostaa Mikkelin kaupungille, joka ylläpitää useita retkeilyreittejä alueellaan. Opasteet ja reitit ainakin näillä poluilla olivat priimakunnossa.



Luonto oli pukeutunut lumoaviin syksyn väreihin, mutta energiaa pursuava koira juoksi joukkomme etunenässä sellaista kyytiä, että maisemien ihailuun ei oikein ollut saumaa. Pikemminkin piti keskittyä katselemaan varpaisiinsa, etteivät kivet ja puunjuurakot päässeet yllättämään ulkoilijaa. Vaarana oli totaalinen lankeaminen siksikin, että kostea, lehtien peittämä maasto oli melkoisen livakka.




Meidän kaksijalkaisten matkanteko hidastui aina, kun eteen tuli kivirömppeikköä tai sokkeloisia juurakoita. Nelijalkainen kaveri viuhtoi niissäkin paikoissa menemään kuin harmaa salama. Kamerakin oli liian hidas taltioimaan karvakorvan patikkariemua.





Alkumatkalla koivussa korkealla oli ilmeikäs pahka. Ihan kuin hampaaton hymyilijä.


Koko kesän jatkuneet sateet olivat pehmittäneet polkua monin paikoin. Onneksi meillä kaikilla oli kosteuden kestävät kengät. Pahimpien paikkojen yli meni pitkospuita, mutta normikesään verrattuna niitä pahoja paikkoja oli ilmestynyt monin verroin enemmän. Pieniä solisevia purosia putkahteli esiin tuon tuosta.




Yhden niemen kärjessä olisi ollut nuotiopaikka upealla paikalla. Mutta koska siellä ei ollut minkäänlaista tuulensuojaa eikä mahdollisuutta keitellä nokipannukahvia, emme jääneet siihen ruokatauolle. Setä oli jo tänne saakka raahannut pilkepussia mukana, sillä tiesimme ettei reitin varrella ollut polttopuita saatavilla. Ei kuulema haitannut kantamus matkantekoa.







Tässä vaiheessa yksi meistä oli jo ihan kieli poskella. Siis se, joka oli juoksennellut ja touhunnut eniten.



Pienen hengähdystauon jälkeen matka jatkui.







Patikkareitti oli vain reilun viiden kilometrin lenkki, mutta monenlaisia maisemia mahtui matkalle. Paksut vihreät sammalmatot kiehtovat silmää ja mielikuvitusta.








Säynätsaaren kärjessä olisi ollut tulipaikka, mutta sieltä kuului sen mahdoton älämölö, ettei tehnyt mieli pitää taukoa sielläkään.



Lopulta pidimme eväs- ja kahvitauon Säynätin grillikatoksella parkkipaikan vieressä. Kyllä maistui mainiolta pitkin metsiä kannetut makkarat ja eväsleivät! Pienet pilkkeetkin iloisesti paloivat grillissä, kun olivat ensin päässeet kiertämään maailmaa.


Hämärässä grillikodassa oli oma levollinen tunnelmansa, mutta pitihän meidän vähän valoa saada, että näimme valmistella syömiset. Onneksi kodan seinät olivat avattavia ikkunaluukkuja täynnä.




Jälkiruuaksi nautiskelimme hyvät nokipannukahvit eilen ostettujen Roosa nauha -pullien kera. Pullat olivat näppärästi ja ikävästi lytistyneet repussa. Ulkonäkö kärsi, mutta onneksi maku oli yhä makoisa.


Niin se tuli pieni syysretki Säynätin maisemissa tehtyä. Tuskin olimme saaneet kahvit juotua, kun alkoi jälleen vettä ripeksiä. Se ei meitä hetkauttanut, sillä autoilua ei sade haittaa. Kuopus ja koira pääsivät kotiinsa ja me sedän kanssa jatkoimme matkaa takaisin Savonlinnaan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Sankoittain saalista

Eilen kiirehdin työpäivän jälkeen pikapikaa Taito Shopille, jossa vietettiin Roosa nauha -pävää. Paikalla oli mm. oman paikkakunnan neulesuunnittelija Titta Järvensivu esittelemässä upeita sukkamallejaan. Ujous iski enkä kehdannut kysyä, olisinko voinut kuvata näytillä olleita upeita kirjoneulesukkia. Mallit olivat myytävänä ja hetken harkitsin vetoavan kauniiden mustikka- tai vallan veikeiden kettusukkien ohjeiden ostamista. Mutta koska ehdin aina vaan suunnitella enemmän kuin ikinä toteuttaa, päätin jättää nuo houkutukset ahkerammille tekijöille.

Helsingin kädentaitojen messuilla oli Taito Shopin osastolla tarjolla houkutteleva kokonaisuus: kolme Roosa nauha -lankavyyhteä ja uusin neuleohjekuvasto ämpärissä. Olikohan siinä vielä jotain muuta...? En ostanut pakettia messuilta ja jälkeenpäin se vähän kadutti.

Nyt luin lehdestä, että sama tarjous oli rantautunut myös paikalliseen Taito Shopiin, tosin vain niin kauan kuin tuotteita riittäisi teemapäivänä. Töihin oli pakko mennä, joten en päässyt heti aamusta pitämään puoliani. Melkoinen onnenpekka ja Hannu Hanhi taidan olla, sillä ehtiessäni vihdoin myymälään, jäljellä oli tasan yksi ämpäri! Enempää en tarvinnutkaan. Ämpärissä oli jo valmiina neuleohjekuvasto sekä Roosa nauha -servetit. Itse sai valita kolme vyyhteä Roosa nauha -lankaa sankon täytteeksi. Valittavia värejä oli paljon. Neljästä hyvästä en pystynyt karsimaan yhtä pois, joten ostin sen vielä ylimääräisenä.








Vielä on tekemättä monet lapaset edellisestä ohjevihkosta, mutta nyt on jo uusia ohjeita jonossa. Ei lopu tekeminen ihmiseltä, ei.

Tänään autoilimme sedän kanssa Luotojärvelle. Omenamehua varten veimme kaikki tyhjät lasiset mehupullot odottamaan täytettä ja samalla pääsin akkujenlatausreissulle metsikköön. Vaikka olin ohjelmoinut silmäni näkemään vain suppilovahverot, en voinut silti olla näkemättä äidin kauniita kukkia kotipihassa ja valtaisaa puolukkamarikkoa metsän siimeksessä.




Vaan löytyihän niitä suppiksiakin!




Näitä en poiminut

Ensin löytyi vain hajasieniä tai pieniä esiintymiä. Mutta sattumalta kävelin suoraan suureen sieniesiintymään. Huhuilin äidin samoille apajille, omaan sankkoon ei olisi koko paljous sopinut.






Kun astiat olivat täynnä, ihastelin vielä niin kauniita, mutta niin myrkyllisiä, kielon marjoja.



Piispanhiippaa en poiminut.


Autolle palatessa kaikilla oli täydet saalissankot. Metsäseuranani olivat isä ja äiti. Isä oli kiertänyt parhaat paikat, sillä hänellä astia täyttyi ensimmäisenä.


Sain kotiin mukaan myös isän saaliin. Tosi anteliasta! Mutta kylläpä taas sieniä käsitellessäni mietin, että poimiminen ja syöminen on mahdottoman mukavaa, mutta putsaaminen ja säilömisen valmistelu on  puuduttavaa. Varsinkin kun saalista on saatu näin ruhtinaallisesti.