lauantai 14. heinäkuuta 2018

Synninkantajat

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli ilmestyessään sensaatio ja kimposi saman tien kirjastojen varauslistojen kärkipaikoille. Minäkin sen innostuin lukemaan ja lumouduin vaikeasta ja ahdistavasta aiheesta huolimatta. Rauhala kirjoitti runollisen kauniisti, teksi soi ja solisi, hengitti ja helisi. Makustelin sanojen sinfoniaa ja ihailin tekstin kevyttä lentoa, vaikeiden asioiden pukemista henkäyksen keveisiin kehyksiin, auringonsäteiden kisailuun ja tunturipuron solinaan. 

Kun kuulin Rauhalan uudesta kirjasta, laitoin sen saman tien varaukseen. Edelläni oli kymmeniä ehkä yli sata aiemmin toiminutta varaajaa, mutta yllättävän pian oli minun vuoroni saada uutuus luettavaksi. 



Harmi vain, että kirjalla on kahden viikon laina-aika ja siitäkin yhden neljäsosan, sen vihoviimeisen, olen poissa kotipaikkakunnalta. Piti siis käydä ripeästi lukupuuhaan. 


Jos oli kirjailija Taivaslaulussa tarttunut vakavaan aiheeseen, Synninkantajat sukeltaa vielä syvemmälle. Tätä kirjaa ei helposti hotkaista, se ei ole makeaa höttökakkua, vaan tuhtia rukiista leipää. Niin tuhtia, että viljan mukana taikinaan on hurahtanut akanoita ja vihneitä. Ne tarttuvat kurkkuun, yskittävät ja kuristavat.


Kirjassa on neljä kertojaa. Aaron on pieni poika, herkkä, musikaalinen ja vähän erikoinenkin. Hirveän viisas ja ajattelevainen lapseksi. Aliisa on Aaronin äidinpuoleinen mummo. Hän on ihminen, jonka kaltainen haluaisin olla; arkiviisas, empaattinen, auttavainen ja sovitteleva. Aliisa haluaa kanssaihmisilleen vain pelkkää hyvää. Auroora on Aaronin täti, Aliisan nuorempi tytär, rakkaudessa pettynyt ja suruunsa hukkuva. Aliisan sanoin: Auroora pieni jonka surut ovat liian suuria. Taisto on Aaronin isänisä, pappa, intohimoinen puutarhuri, kalastaja ja vanhoillislestadiolaisen lahkon johtohahmoja, uskossaan vakaa ja varma, jopa kova.


Kirjassa on viideskin kertoja, jonka matkakertomukset sijoittuvat myöhempään aikaan kuin varsinainen tarina. Ensin luulin, että matkakertomusten minä on Aaron isona. Mutta Aaronista ei koskaan tule aikuista ja luulen, että kirjottaja onkin Aaronin nuorempi veli.





Kirja piti otteessaan, ajattelutti, suretti ja suututti. Lahkon johto tulkitsi raamattua ja pyhiä kirjoituksia omista lähtökohdistaan ja ihan tavalliset asiat olivat syntiä. Musiikista lumoutuva ja musikaalisesti lahjakas Aaron syyllistetään ooppera-aarioiden kuuntelemisesta. Vain Siionin virret ja laulut ovat sallittuja, muu musiikki on paholaisesta. Aliisan henkireikä on kirkkokuoro ja harrastuksenaan hän osallistuu diakoniatyöhön ja naapurin kanssa asioi E-liikkeessä. Nämä kaikki ovat niin suurta syntiä, että kun Aliisa ei niistä suostu luopumaan, hänet erotetaan lahkosta. Samalla hän menettää yhteyden vanhempaan tyttäreensä Rakeliin ja tämän esikoiseen Aaroniin.. Aurooran synti oli totaalinen rakastuminen vääräuskoiseen mieheen, siis mieheen, joka ei kuulu samaan uskonlahkoon. Suhde kariutuu ja Aurooran suru on järkeä suurempi. Taisto on tuomitseva ja henkisesti julma. Aliisaa hän moittii, kun tämä ei saa tytärtään kuriin ja Aurooraa puhutellaan kovin ja kiivain sanoin ja saarnoin.

Lainaus sivulta 65:

Aliisa rypisti kulmiaan. Taisto näytti toimivan tilaisuuden puheenjohtajana. Kunpa Jumala antaisi viisautta pidättyä kiivaudesta ja jyrkkyydestä. Taistolla oli sellaisia taipumuksia, eikä mies aina erottanut, tulivatko ne Jumalasta vai itsestä.Oliko Taisto pyytänyt ulkopuoliset puhujat paikalle?

_________

Puhuja kuvasi kiivaasti väärää henkeä: tervehditään uskotonta jumalan terveellä, ei puhutella jumalattomia synneistä, osallistutaan epäuskoisten pappien tilaisuuksiin ja kirkkokuoroon, käydään E-liikkeessä ja kansalaisopiston piirissä, toimitaan maatalousyhdistyksessä ja Marttakerhossa. Jäsenmaksun maksaminen näihin on sopivaa, ei muu toiminta.

Kylmät väreet kiipesivät Aliisan selässä ja käsivarsilla. Kämmenet hikosivat. Kokonaisen kylänkö ne aikoivat kuihduttaa. Ihmisten arjen ja ystävyyssuhteet.


Aaron on rakas ja tärkeä niin Aliisa-mummolle kuin Taisto-papallekin. Aliisa ja Taisto ovat tavallaan olleet jopa ystäviä, vaikkei Taisto koskaan hyväksynytkään Aliisan nyt jo edesmennyttä puolisoa. Mutta lahkon jyrkkä kirjoitusten tulkinta ja Taiston osallistuminen lahkon hoitokokousten tuomitsevaan käytäntöön saa kaikkien elämän säröilemään ja lopulta sirpaleiksi.


Kuten Taivaslaulussa, teksti on Synninkantajissakin enimmäkseen kaunista, hiottua, helisevää. Se helpottaa lukemista, sillä aihe on synkkä ja musta. Neljän päähenkilön osuudet ovat kirjan parasta antia, viidennen kertojan matkakertomukset ovat puuduttavia, jotenkin irrallisia ja raportinomaisia. Ja hoitokokousten pöytäkirjat olivat niin julmia, ankeita ja ahdistavia, että ne kyllä vain silmäilin pikaisesti ja hyppäsin yli.


Nappasin kuvat muutamista tekstikatkelmista, jotka lukiessa saivat pysähtymään ja lukemaan uudelleen, makustelemaan ja maistelemaan sanojen sointia. Ensin on äänessä Auroora:



Sitten Aaron:


Taas Auroora, jota äiti ei vaikeuksien keskellä ole jättänyt yksin vaan on jaksanut kulkea vierellä:


Ja Aaron siinä vaiheessa, kun rakkaasta Aliisa-mummosta on tullut lahkon silmissä hylkiö:


Vielä tekstikatkelma, joka perustelee kirjan tapahtumat:


Ja kuva hoitokokouksen puuduttavasta ja julmasta pöytäkirjasta.



Lopulta vanhaksi ja avuttomaksi vanhentunut Taisto makaa yksin hoitokodissa, saattohoidossa. Lapsenlapsi on tullut velvollisuudentunnosta pappaa katsomaan, vaikka muu suku karttaa vanhaa miestä ja hänen menneisiin vaeltavaa mieltään ja levottomuuttaan. Vanha mies katuu menneitä tekojaan, mutta niitä ei tekemättömiksi saa. Lapsenlapsi pohtii vielä matkakertomuksessaan:

Minun pappani oli paha ihminen. Hän sokaistui asemastaan ja käytti valtaansa väärin. Hän oli kouluja käymätön kiivasluonteinen kalastaja, joka tutki tarmokkaasti Raamattua ja laati kekseliäitä oppeja uskosta, joka kaventui arjen kontrolliksi ja maanpäälliseksi tuomitsemiseksi. Hän aiheutti toiminnallaan hyvin suurta tuskaa hyvin monelle ihmiselle.
Minun pappani ei ollut paha ihminen. Hän teki pahaa mutta toimi itseään suurempien voimien vallassa. Hän ei uskonut hoitamiseen yksin. Hänet pyydettiin työhön noin 200 kertaa eri puolille Suomea, salintäysi seurakansaa odotti häntä joka paikassa ja johtokunta syytelistoineen, keskusyhdistys välitti kymmenittäin kokouskutsuja, eikä kukaan halunnut pysäyttää häntä. Samanlaisia kiertäviä hoitomiehiä oli lukuisia ja tilaisuuksia tuhansia.

Synninkantajat ei totisesti ole kirja, jota suosittelisin ihmiselle, jonka elämässä on vaikeuksia ja joka haluaa hetkeksi paeta todellisuutta kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. Tarinassa on niin paljon ahdistusta ja pahaa mieltä, ettei se kannattele ketään, jonka elämä keikkuu myrskyisällä merellä. Mutta jos oma elämä on kutakuinkin raiteillaan, lukukokemus on herättelevä, ravisteleva ja opettava. Ihmiselämä ei aina ole helppoa eikä hyvää. Ja mikä onnellinen loppu? 

Väriä varpaisiin

Kreetan reissusta on jo kaksi kuukautta ja siellä tehty manikyyri on auttamatta vanha. Kynnet kasvavat varpaissakin ja ylimääräistä pituutta on saksittava vähemmäksi, ettei sukkiin hieroudu reikiä ja että kengät mahtuvat jalkaan. Vallan höpsöiltä näyttivät varpaitteni kynnet, kun tiukasti kiinni pysynyttä lakkaa oli vain kynnen puolivälistä eteenpäin. Ei sellaisia koipia sandaaleihin kehtaisi pujottaa, vaikka helle meitä nyt helliikin ja kesäloman kolmas pätkä pärähtää todellisesti alkaneeksi maanantaina. Oli siis tehtävä jotain.

Ihan ensimmäisenä aamulla ei ihminen voi turhamaisuuksiin ryhtyä, ensin piti tehdä jotain hyödyllistä. Käytiin kaupassa ja laitoin ruoan uuniin kypsymään itsekseen. Sillä aikaa pihalla ryhdyin tuumasta toimeen eli tartuin painepesuriin ja suruuttelin mäntysuovan kanssa puhtaaksi neljä suurta mattoa. Helppoa kuin heinänteko ja välimerellinen lämpö ja leppeä kesätuuli hoitanevat homman loppuun.

Pyykkikone on hyrskyttänyt puhtaaksi kolme koneellista Kotosen väen vaatteita. Sikäli kun uutta satsia olen narulle kiikuttanut, edelliset on saanut rutikuivina kerätä koriin ja kuskata kaappiin. Ihan loistava pyykkäyssää!

Terassin ja pihan kasveille saa tällä helteellä väättää vettä niskä vääränä. Mutta en suin surmin halua niiden kuivuuteen kuolevan, joten ei auta kuin toimia vesikamelina aamuin illoin.

Alkupäivän puuhista ei ole blogiin jaettavaa kuvamateriaalia, mutta harrastelijamaisesta jalkakylpytuokiosta sentään muistin kuvia räpsiä.

Näillä aloitin:


Juu, tiedän, että on vallan hupaisaa ja hassunkurista liottaa kinttujaan jalkakylvyssä, jossa on jouluiset tekstit. Mutta kun näitä jalkakylpyhemmottelupusseja tupsahtelee jouluna lahjapaketeista, ei niitä tule kylmän talven aikana kuitenkaan käytettyä. Jalat pitää pakkaselta piilottaa moniin sukkiin ja paksuihin talvijalkineisiin, joten varpaiden ja kantapäiden kauneudesta huolehtiminen tuppaa unohtumaan. Tässä pätee paremmin kuin hyvin vanha sanonta poissa silmistä, poissa mielestä.

Mutta kieltääkös joku liottamasta jalkoja kesällä väärän vuodenajan liemessä? Tuskin... ja jos kieltääkin, tämän verran anarkisti voi tunnollinen ja tottelevainen Kotosen tätikin olla.


Ihania ainesosia: vadelmaa, minttua, kamomillaa ja ruusua. Oi!


Koska varpaat ja kantapäät likoavat liemessä kokonaiset kaksikymmentä minuuttia, varasin käsille (tai jos tarkasti ajatellaan, niin kuitenkin silmille...) vähän luettavaa. Katsotaan, pääsenkö vauhtiin 60-lukulaisten kotirouvien tarinassa...


Liotuksen, raspauksen ja kuorinnan jälkeen ajattelin laittaa kynsiin uudet lakat. Viimevuotinen lakka saa kelvata, se kun on vielä ihan hyvää ja sitä on runsaasti jäljellä.


Kiehtovalta näytti ja huumaavalta tuoksui yrttisekoitus, kun sen vadin pohjalle kippasin.


Yrttipussin ainekset tekeytyivät ensin yksikseen 20 minuuttia kiehuvan kuumassa vedessä. Sitten lisäsin vatiin vettä ja upotin sinne jalkani.

Ai!

Liian kuumaa! Ei millään kärsinyt niin polttavaan veteen kinttuja pujottaa, vaikka vesi kädellä kokeillen ei niin tuliselta tuntunutkaan.

Piti lisätä astiaan kylmää vettä. Lopulta lientä oli niin paljon, että vati oli miltei ylitsevuotavainen. Yhtään jos innostuin varpaita liikaa liikuttelemaan, arvokasta kylpyvettä loiskahti terassin laudoitukselle. Piti siis istua hetki hiljaa hengittämättä.




Kun olin tarpeeksi varpaitani uittanut lämpimässä vedessä, kuorin ihon ja raspasin kovettumia ja leikkasin kynnet. Innoissani leikkasin toisesta ukkovarpaasta melkein päänkin pois. Ainakin kynsi hurahti turhan lyhyeksi toisesta reunasta ja nyt toivonkin, ettei se moisesta käsittelystä kiukustu ja kipeydy. Sitten mietin... vielä ei voi rasvaa laittaa tai kynsilakka ei tartu. Päädyin siis ensin hoitamaan värin pensselöinnin pieniin kynnenkappaleisiin. Rasvaan sitten myöhemmin illalla, vaikka saunan jälkeen.


Vielä näkyy sandaalien käyttäjän seepraraidoitus jalkaterissä. Tuosta ei varmaan pääse kuin vasta sydäntalvella.



Nyt on kesän menovarpaat valmiina. Ja voi että kohta mennäänkin!


torstai 12. heinäkuuta 2018

Luonnonkukkia ja önniäisiä

Oi, mikä onni ja autuus oli eilen päästä Lipettiin syömään, saunomaan, uimaan ja perhosjahtiin kameralla. Sää oli aurinkoista samettia, seura hyvää, sauna kuuma ja järven vesi kuin vilpoisa, hellä syli, jossa jaksoi lilluskella loputtomasti.

Perhoset olivat levottomia ja säikkyjä, joten niiden kuvaaminen ei tällä kertaa kuitenkaan onnistunut. Onneksi kasvit eivät lehahdelleet tiehensä kuvaajan lähestyessä, joten perhosten paettua sain sentään kukkia kuviin. 


Hyöteiskuntaa sain kuin sainkin ikuistettua joihinkin otoksiin, vaikkeivät nämä perhosille kauneudessa pärjää...



Mikähän siinä on, että kissankellot viehättävät aina? Niillä on ainakin kaunis nimi!



Kylätien varret hehkuivat valkoisina päivänkakkaramerinä. Onneksi kukat saavat siellä kasvaa ja ilahduttaa ohikulkijoita eikä kukaan ole intopäänä mennyt varsia niittämään.






Ensimmäinen huono perhoskuva. Tämäkin yksilö päätti poistua kuvauspaikalta ennen kuin oli saanut lupaa...






Raitapaitainen sarvihirviö on vaihtanut kasvia, karhunputkesta koiranputkeen. Putki kuin putki.




Ensin se ötökkä esitteli taitavat temppunsa venkoilemalla kukinnossa, mutta kun se katsoi vihaisen näköisenä kuvaajaa, päätin etsiä uusia kuvatuskohteita.


Toiset kehnot perhoskuvat tulevat tässä.



Harakankelloa kuvasin ja yhtäkkiä paikalle lehahti kärpänen. Sekin halusi päästä kuvaan, linssilude.



Kurjenjalka on yksi lemppareistani kesäisten järvien rannalla. Toisaalta pieni ja vaatimattoman näköinen kukka, mutta tarkemmalla tarkastelulla vallan kaunotar,



Ranta-alpissa on auringon kanssa kilpaa hehkuvat keltaiset kukat.




Kummityttö oli kuin kesäinen kukka kesämekossaan, joka niin hyvin sopi mökkimaiseman väreihin.



En vain malttanut lopettaa kuvaamista, vaikkei uusia kohteita ollutkaan tarjolla. Suomen luonto vain on niin mielettömän hieno!




Aurinko piirsi varjotaidetta mökin seinään.




Kummityttökin innostui kulkemaan pihapiirissä kameran kanssa.



Harjaneilikat kasvavat mökin pihapiirissä villinä.



Ruusuruoholla on hassu nimi. Isona rankelona kasvi ei ole erityisen viehättävä, mutta kukinto on kaunis ja nuppu vielä kauniimpi.









Sellaisia makeita maistiaisia Lipetin luonnosta tarjosi teille tänään Elli. Toivottavasti nautitte!