keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Pii, poo, piipooni

Joskus kohtalo heittelee eteen asioita, jotka väistämättä johtavat sitten tiettyyn lopputulokseen. Minulle kävi näin ennen joulua. Ensinnäkin bongasin työkaverin päästä maanmainion mallikkaan pipon, jonka työkaveri oli omin pikku kätösin tehnyt. Ohjekin etsittiin yhdessä Taito-lehdestä ja otin siitä kopion mahdollista tulevaa tarvetta varten. Sitten sain Riitalta vallan vängän Virpi Pekkalan joulukortin, jonka nimi on Myssytehtaalla. Tässä vaiheessa alkoi sormissa tuntua tuttua syyhyä, mutta vielä oli mieli maltettava. Kun tyttäret sitten joululomalla veistelivät, että olisipa somaa saada sellainen pipo, josta pitkän poninhännän voisi vetää päähineen ulkopuolelle keikkumaan, kutka oli jo miltei sietämätön.


Joulutohinassa ei auttanut käydä uutta luomaan, mutta nyt uuteen vuoteen päästyä ja muutamasta muusta nyt-heti-pian-ja-äkkiä -tekemisestä selvittyäni oli vihdoin aika käydä työhön. Poninhäntäpipoa en suoraan käynyt väkertämään, sillä sitä pitää hieman haudutella, mutta hattutehtaan työt kuitenkin käynnistyivät ilman suurempia yskähtelyjä.



Niin oli into päällä tekemisessä, että keskeneräistä pipotekelettä ei juuri kuviin ehtinyt tallentua. Ihan tässä hetkeä ennen valmistumista maltoin hetkeksi hellittää ja kaivaa kameran esiin.



Ohje lupaa, että pipo valmistuu yhdestä kerästä ja ehkä jopa yhdessä illassa. No joopa! Yhdestä kerästä kyllä, mutta että yhdessä illassa... Ei minun nopeudellani kyllä tai olisi pitänyt aika lailla  venyttää iltaa unen kustannuksella. Jätin yhden mallikerran (6 kerrosta) neulomatta, sillä alkoi hirvittää, jos lanka loppuisikin kesken kaiken. Olisi se ehkä kuitenkin piisannut, mutta hatusta tuli näinkin ihan riittävän suuri. Jos olisi poninhäntäpiposta kyse, mallikertoja olisi pitänyt tehdä vielä vähemmän.


Malli on kuin onkin oikein päähänmenevä ja mainio, mutta miksi ihmeessä valitsin tämän värin? Kyllähän tuo yhdistelmä omaakin silmää miellyttää, mutta ei sovi omaan garderobiin yhtään. Ei ole kummankaan tyttärenkään värimaailmaa. Ehkä piti kaiken harmaan askartelun jälkeen saada vähän väriä käsityöelämään, vaikkei pipolle omistajaa tiedossa ollutkaan, Siis päätön pipo tuli. Olisikohan jossakin pipoton pää? Kukahan  ottaisi pipopienen omakseen?





Miksi tällainen otsikko? Noh, kun tyttäret aikoinaan harrastivat kuoroa, harjoitusten alussa oli aina ensin äänenavaus. Yksi äänenavauksen ohjelmanumeroista oli höpötys "pii, poo, piipooni, pipo, pipo, pipo, pipo, piipooni..." Aika oiva korvamato, joka vielä nykyäänkin joskus ärsyttävästi aktivoituu. Joten olkaapa hyvät vaan!

tiistai 16. tammikuuta 2018

Aina vaan harmaata

Miten nyt sattuikaan, mutta vuoden 2018 kolmaskin käsityö oli sitä samaa ainaista harmaata, jota tammikuinen sääkin meille päivästä toiseen tarjoilee. Ensimmäistä kertaa ikinä neuloin jotain alpakkalangasta ja rakastuin heti. Mikä ihana kosketus, mikä suloinen työskentelytuntuma! Ostin langat joulun alla samalla, kun tilasin Adlibrikseltä esikoisen joululahjakirjan ja harhauduin samoilla olemattomilla postikuluilla shoppailemaan lankaosastollekin.


Nyt tekisi mieleni sulkea silmäni siltä tosiasialta, että Kotosen lankavarastot pursuilevat alekoreista tai muuten vain sopivasti eteen sattuneista houkutushyllyistä ostettuja neulelankoja ja sännätä ostamaa lisää tätä ihanuutta. Onneksi joulunalustostoksillani olin varsinaisesti etsimässä neuletakkilankoja, joten pääsen nauttimaan kuninkaallisesta neule-elämyksestä vielä lisääkin.

Harmaan langan ostin vartavasten väliaikaisen työkaverini harrasta toivetta toteuttamaan. Hän huokaili useammankin kerran sormiensa jäisyyttä ja puolivakavissaan vaati minua hänelle kämmekkäät neulomaan. Ohitin vaatimuksen näennäisellä olankohautuksella kerta toisensa jälkeen, sillä tiesin joulunaluskiireeni, eikä sinne mahtunut enää yhtään tilaustyötä, olkoonkin vaikka kuinka pieni tahansa.

Sinänsä hassua, että tämä mahdottoman mukava ja värikäs ihminen pukeutuu lähes ainoastaan mustaan, joten suuri väri-iloittelu ei sormenlämmittimissäkään tullut kysymykseen. Mustaa en tykkää neuloa, se kun on niin synkkää, ettei minun silmilläni nähdä tuleeko työstä sutta vai sekundaa, joten harmaa oli kompromissiratkaisu.

Värikäs ja mukava, nyt jo ex-työkaverini on suuri sydämeltään, iloisuudeltaan ja valoisuudeltaan, mutta pikkiriikkinen fyysiseltä kooltaan. Salavihkaa silmäilin käsiä, joihin olin kämmekkäitä suunnittelemassa ja hikeä pukkasi, kun mietin miten ihmeessä ikinä osaisin tarpeeksi pikkuiset neulomukset tehdä.

Googlailin ohjeita ja tarpeeksi Internerin syövereissä seikkailtuani törmäsin Korsi-kämmekkäiden ohjeeseen. Ohje on alun perin  julkaistu Eiran Langat -lehdessä ja mallin suunnittelija on Pehmeitä paketteja -blogin Sanna. Minulla oli onni päätyä Näppärästi näkemättä -blogiin, jossa ohje oli näkövammaisia varten muutettu apuvälineillä saavutettavaan tekstimuotoon. Toki ohje olisi ollut kaiken kansan saatavissa myös Ravelryssä, mutta en halunnut luoda tunnuksia taas uuteen palveluun.



Mieleisen ohjeen löydyttyä oli ilo käydä neulomaan. Koska tulevan käyttäjän käsi on pieni, muokkasin ohjetta luomalla vähemmän silmukoita (46) ja jättämällä yhden peukalokiilan levennyksen tekemättä. Työn edistyessä hirvitti, jos koko puuha menisi kiville, sillä tekele näytti vallan lilliputtiselta. Kun molempien käsien kämmekkäät olivat prässäystä vaille valmiit, olin tyytyväinen kuvioon, joka ei tosin tästä yksivärisestää harmaudesta kovin selvästi nouse esiin. Kuvio veti kämmenselät kurttuun, joten kämmekkäät oli ehdottomasti höyrytettävä somempaan kuntoon.



Toinen on höyrytetty, toinen ei. Kumpi on kumpi?
Höyrytys häivytti kuviota vielä lisää. Mutta työ oli nyt valmis pakettiin.



Tänään työkaverin viimeisenä työpäivänä annoin kämmekkäät hänelle ja kappas vain: nehän olivat juuri sopivat! Ja taisivat ne olla aika mieleisetkin...


sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Olematon viikonloppu

Eletään sellaista viikonvaihdetta, jonka olemassaolo oli minulle pienoinen yllätys. Kun loppu- ja alkuvuodesta suunnittelin tulevaa, loppiaisviikonlopun jälkeen piti olla työviikonloppu ja sitten jo esissä se perjantai, kun matkustaisin esikoisen luo juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä pikkuisen etuotossa. Mutta kun ei se aika nyt ihan niin toimi. Oli vielä tämä Nuutin päivän aika tässä, kun ei meikäläisellä ole sen enempää töitä kuin reissujakaan. Aika outoa.

Silti vuodesta on taas tulossa päivä päivältä enemmän minun näköiseni vuosi. Aika lailla sellaista näpräystä ja värkkäystä siis.


Eilen sedän nukkuessa yötyön jälkeistä väsymystään, tallustelin kirpparille. Mennessä kiersin alennusmyyntejä löytämättä yhtään mitään. Kaupoissa on sama ongelma kuin minun vaatekaapissani: ihan liikaa kaikkea, mutta ei mitään päälle pantavaa. Huoh. Myös kirppiskierros oli melkein hukkareissu, mutta löysinpä sentään eurolla lasten leivontakirjan, jonka on kuvittanut Virpi Pekkala, mainio hyvänmielentaitelija. Sen siis korjasin pois kuleksimasta ja palaan löytööni myöhemmin.

Kotona ryhdyin ruuanlaittoon ja tekaisin Annukan perunalaatikkoa kupuja täyttämään ja makeannälkään paistoin joululahjaksi saamani Kenkäveron joulukakun. Sehän sopi Nuutin päivään näppärästi, sillä vanhan kansan sanonnoissa paha Nuutti vie joulun pois.




Pussissa oli kaikki tarvittavat kuiva-aineet, joten kaivelin kaapista liemimäiset lisukkeet.



Kaikki yhdessä samaan kippoon ja ei kun vimmatusti hämmentämään!



Taikina on valmis kipattavaksi vuokaan.



Kun olin saanut kakuntekeleen uuniin, kävi ilmi ikävämpi seikka. Leivinpaperissa oli reikä eikä puuvuokakaan ollut tiivis. Taikinaa tipahteli hetken ajan uunin pohjalle käryämään, mutta onneksi lämpö teki tehtävänsä ja taikinan alkaessa jähmettyä, tippuminen loppui.

Tällainen pikkuinen kakkara siitä syntyi. Jouluiselta maistuu ja makoisalta. Nam!




Sunnuntaina setä oli menossa retkiluistelemaan ensimmäistä kertaa koko talvena. Olin lähdössä mukaan suksineni, mutta aamulla herätessä rintarankaan iski vanha vaiva. Kipuilee ja jäytää, liekö Tiezen oireyhtymä vai mikä, mutta enpä uskaltanut lähteä metsän siimeksiin sauvomaan. Aamukahvin keittämisestäkään ei meinannut mitään tulla, sillä käden ojentaminen sai kipunat silmissä sinkoilemaan. Jos kolotus äityisi korvessa kovaksi, joutuisin vielä jäämään sinne... Tietenkin reipas sauvominen olisi saattanut helpottaa tai jopa parantaa koko vaivan, mutta enpä uskaltanut ottaa riskiä.

Piti keksiä päivän ohjelmaksi jotain muuta. Kaalipiirakan leipomisesta tähteeksi jääneet kaalit päätin pistää kaalilaatikkoon ja samalla, kun kerran uunin lämmittäisin, voisin leipoa pakastimeen huvenneiden sämpylöiden tilalle uusia. Nämä puuhat olivat nopeita ja helppoja. Siksi päädyinkin päättelemään vanhoja, roikkumaan jääneitä viimeistelytöitä. Lankojen päätteleminen on tympeää, mutta siinä sivussa oli totisesti aikaa mietiskellä.


84 pääteltyä langanpäätä myöhemmin saatoin huokaista helpotuksesta. Vihdoin nämä harmilapaset olivat valmiit! Nyt näiden kanssa ei enää tarvitsisi nyhrätä! Tai no, prässäys on tekemättä, mutta siinä en luulisi kauaa nokan tuhisevan. Tosin kohtalo voi olla ihan toista mieltä... Näiden lapasten kanssa olen saanut hakata nuppia seinään ja tekemiseen meni kaikkine purkamisineen tolkuttoman kauan aikaa. Eikä lopputulos kuitenkaan ole ihan sitä mitä etukäteen toivoin. Katselen lapasiani hirveän kriittisin silmin. En tiedä, kehtaako näitä lahjaksi antaa, niin kuin olin suunnitellut.





Päättelytyötä tehdessäni kelasin mennyttä ja haaveilin tulevasta. Vuosi sitten pallottelin haavettani vuorotteluvapaasta ja unelmoin matkasta Portugaliin ja Pärnuun, turistiviikonlopusta Helsingissä sedän kanssa kaksin, pitkästä patikkaretkestä veljeni kaverina, Rajaton-yhtyeen konsertista kera kersojen ja messumatkoista niin kässämessuille Jyväskylään kuin kirjamessuille Helsinkiin. Näistä toiveista toteutuivat vain Pärnu ja messureissut. Tosin matkan varrella kalenteriin kirjautui monta muuta mukavaa asiaa, joita en alkuvuodesta osannut edes uumoilla.

Edelleen haaveilen työtauosta vuorotteluvapaan merkeissä. Mutta jos tilannetta työmaalla miettii, koskaan ei tule sitä sopivaa tilaisuutta. En silti vielä luovu unelmasta. Ehkä jonain päivänä huomaan, että toteutui se kuitenkin!

Reissukutina saa helpotusta pikkumatkoista ja huhtikuun lopulla nostamme sedän kanssa kytkintä vähän perusteellisemmin, kun suuntaamme luottolomakohteeseen juhlistamaan 25 vuoden yhteistä taivaltamme.

Viime vuoden toteutumattomat unelmat lastaan tämän vuoden selkään, vaikka realisti minussa toteaakin, että hupsu nainen. Ei tule toteutumaan tänä vuonna nämä. Ainakaan kaikki. Mutta saahan sitä ihminen haaveilla ja unelmoida. Lisään listaan vielä Islannin matkan ja Lapin reissun. Ja makuuhuoneen kasvojenkohotuksen. Kun kerran unelmoidaan, niin unelmoidaan sitten kunnolla! Muuten voi käydä kuten viikko sitten ostetuille kukoistaville kevätairueille. Kovin kuivettuivat ja näivettyivät ja vaikka hämmentävän hyvältä voi näyttää räytynytkin kukka, lopulta tulppaanit päätyivät somistamaan kompostiastian sisäpuolta.





Huomenna on edessä taas uusi viikko. Töitä on paiskittava kuutena päivänä, mutta kalenterin muistutus on silti paikallaan. Ihmeellisiä asioita näkee, jos vain muistaa katsoa. Kohti valoisampaa aikaa mennään, iloa päiviinne ystävät!



perjantai 12. tammikuuta 2018

Harmaa marketta

Minua on kuitenkin huijattu! Ei loppumattomaksi loihdittu Lilli-ontelokude loputtomasti riittänytkään, vaan loppui se loputonkin ja vielä kesken kaiken. Satu oli satua ja paluu arkeen väistämättä edessä. Kun kymmenen kilon kartiosta oli jo syntynyt iso Asteri-matto ja kaksi keskikokoista Juhannusruusu-mattoa, näytti että kudetta oli vielä runsaasti jäljellä. Ihan varmasti saisin siitä vielä pienen Marketta-maton.

Aluksi harmittelin, ettei kude vieläkään loppuisi, vaan vielä olisi keksittävä lopulle langalle järkevä sijoituskohde. Mutta kuinkas sitten kävikään? Viimeiselle viimeistelykierrokselle lähdettäessä kartiolla oli kudetta enää muutama hassu kierros. Ei riittäisi alkua pidemmälle.




Kaivelin jemmoistani aiemmasta mattotehtailusta jäljelle jääneen Lilli-kuteen, sellaisen, jonka aikoinaan ihan itse vyyhdeltä kerälle kerin. No. sehän oli paaaaljon paksumpaa kuin tämä kartio-Lilli. Eipä yllättänyt. Värisävykin oli astetta tummempi.




Niin tai näin, tumma ja paksu Lilli sai nyt kelvata kehykseksi. Eikä se kovin pahalta näyttänytkään. Olisi vain ollut parempi, jos keskustassa olisi myös ollut vähän tätä tummempaa sävyä, mutta enpä todellakaan ollut innokas purkamaan koko työtä ja aloittamaan alusta. Joten tällainen siitä sitten tuli.






Vaaleanharmaata Lilliä jäi pieni kerän nyssäkkä. Mihinhän sen nyt sitten telläisi?



Siinäpä sitä pohdittavaa!