tiistai 24. syyskuuta 2019

Ellin epävirallinen postiviikko


Perjantaina Kotosen postilaatikossa oli mukavaa ja yllättävää korttipostia. Blogisiskoni Rita oli perustanut (epä)virallisen postiviikon, jonka aikana hän joka päivä postitti minulle kortin samasta lähtevien laatikosta. Olispa jännää nähdä, kuinka kortit pääsevät perille...

Ensimmäisessä kortissa, jonka sisko kirjoitti maanantaina ja joka saapui viime viikon perjantaina, sain lankoja ja teetä. Sekä tiedon, että flunssa oli kaatanut siskon petipotilaaksi. Voi harmi.


Postimerkkikin sen sanoo: Mukava saada postia!


Sitten olikin vastassa viikonloppu ja jännityksellä jäin odottamaan seuraavaa korttia.

Niinhän siinä sitten kävi, että loput neljä kopsahtivat postilaatikkoon kerralla, maanantaina. Edellisenä tiistaina kirjoitetussa kortissa sain kukkapuskan ja lisää lankaa. Sisko oli edelleen kipeänä, voi voi.


Aivan ihana kortti <3


Korttikin voi koskettaa, nykyään jopa useammin kuin kirje.


Lankavarastoni vain jatkaa kasvamistaan, onneksi tässä vain kuvamuodossa. Tällainen ihanuus oli keskiviikon kortti. Lisäksi tuli hyviä uutisia: sisko on tervehtynyt! <3 Ja Jyväskylässä on kylmennyt, aamulla oli ollut vain 4 astetta lämmintä. Hrrr.



Kortti lämmitti kuin halaus. <3



Torstain kortissa on jälleen iloinen lankakasa ja talven tuloa enteileviä uutisia: edellisenä yönä on Jyväskylässäkin ollut pakkasta, sillä nurmikko oli aamulla kuurassa.



Tämänkertainen postimerkki olikin vähän vaikeasti tulkittavia hieroglyfejä... Lopussa ainakin sanotaan, että IHKA OIKEA KIRJE SINULLE. 



Sitten olikin viimeisen eli perjantain kortin vuoro. Pari vyyhtiä lankaa oli tässäkin tarjolla ja kuulumisosiossa sisko kertoi menevänsä palaveriin ja ihmetteli, kuinka nopeasti viikko vierähti. Sitä minä ihmettelen joka ikinen viikko...



Tämä korttimarssi olikin parasta postia pitkään aikaan.



Tässä vielä kaikki viisi samassa kuvassa. Aivan ihania lankakauppa Titityyn kortteja. Kiitos, Rita! <3


Lustossa

Koska pilkekirkkoon tutustuminen vei meidät sopivasti Punkaharjulle, päätimme toteuttaa jo pitkään hautuneen suunnitelman ja menimme tutustumaan metsämuseo Luston näyttelyihin. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa vierähtänyt ihan nolottavan kauan.


Parkkipaikalta museoon kävellessä voi törmätä tällaiseen patsaaseen. Mies ei näytä ukolta, siis äitini isältä, mutta silti tämä kokonaisuus tuo nostalgisesti mieleen hänet ja Hessu-hepan.



Lusto on avattu yleisölle 1994, mutta sen arkkitehtuuri on minun silmissäni edelleen hyvin modernia. Arkkitehtien Rainer Mahlamäen, Ilmari Lahdelman ja Juha Mäki-Jyllilän kilpailutyö voitti aikoinaan metsämuseon suunnittelukilpailun työllään "Lusto". Lusto tarkoittaa puun vuosirengasta ja se jäi lopulta koko museon nimeksi.





Museossa on perusnäyttelyn lisäksi vaihtuvia näyttelyitä ja nyt siellä oli nähtävissä mm. Metsie ja Myrskyasema. Viimemainittuun varmaankin liittyivät heti näyttelytilaan saavuttaessa katossa killuneet sateenvarjot.


Olen siitä huono museovieras, etten koskaan jaksa perehtyä perusteellisesti kaikkeen esillä olevaan. Kuljen näyttelyissä fiilispohjalta ja etsiskelen erikoisuuksia ja pikantteja yksityiskohtia. Niin nytkin.





Eeva Ryynänen: Christmas Night, punahonka, 1982

Taas ne sateenvarjot!


Metsie-näyttelyssä on ihmisten metsäsuhteesta kertovia selfieitä. Hienoja ja mielenkiintoisia! Muistan, kun näitä pyydettiin, mutta olin liian arka lähettämään oman... ihan suotta. Näyttelyssä oli kuvia hyvin monenlaisista metsäsuhteista. Tässä teille vähän maistiaisia:




Jätimme metsäselfiet taaksemme ja jatkoimme matkaa. Tulipa heti vastaan hieno taideteos! Veikko Turtiaisen Kairan kukka.





Hei, täällä on meille katettu pöytä! Koska syödään?


Mutta tämä olikin astetta aavemaisempi kattaus. Ketään ei näkynyt, mutta lusikat liikkuivat ja kalahtelivat vasten lautasia. Hui, kummitteleeko täällä?

Nöyrä kurkkaus pöydän alle ja salat selvisivät... sähköä ja magneetteja, ketkut näyttelyn pystyttäjät vetivät näyttelyvierasta höplästä.





Eeva Ryynänen: Tapio, punahonka, 1994

Välillä pysähdyimme pitkäksi aikaa katselemaan videoita entisaikojen työnteosta. Oli tukin matka metsästä tehtaalle ja lopulta lautana muille maille, oli opastusvideo siitä, kuinka puita kaataessa kannattaa käyttää apuna jalkojen ja selän vahvoja lihaksia eikä sahata pelkillä käsivoimilla, oli tervanpolttoa ja pahvinvalmistusta ja vaikka mitä. Jos kaikki olisi katsellut alusta loppuun, tuskin olisi yksi päivä riittänyt.




Vuonna 2008 valmistui Rainer Mahlamäen suunnittelema Luston laajennusosa ja sinne on saatu esille modernimpaa metsätaloutta moottorisahoista metsäkoneisiin.




Hups... aina ei mene kaikki ihan putkeen...




Moottorisahakuusi on vaikuttava näky.





Katossa killui lentokone, jota oli aikoinaan käytetty mm. uittojen valvonnassa, mutta jolle on käynyt huonosti. Laskeutuminen järveen ei ole onnistunut, kun pyörät ovat vahingossa tai teknisen vian vuoksi jääneet alas. Lentäjä selvisi kolarissa vahingoittumattomana, mutta matkustaja menehtyi myöhemmin. Lehtijutussa spekuloitiin, että matkustajan perussairaudet saattoivat olla menehtymisen syynä, ei niinkään turma pelkästään.



Hui, päätön mies roikkumassa kettingeissä!




Uudisosan yläkerrassa oli monenlaisia puusta valmistettuja tuotteita, joita ei hetikään puutuotteiksi arvaisi. Miten olisi esimerkiksi puukompsiittipokat rilleihin?


Tällaiset pahvisandaalit tuskin koskaan saavuttavat suurten kansanjoukkojen suosiota...


Puiset lankarullat - ne ovat niin somia ja sympaattisia!



Kierroksen loppupuolella tupsahdimme lasten Lustoon, jossa oli mm. hienoja metsäaiheisia koskettelu- ja kurkistelukirjoja. Näistä tykkään!










Hirmuisen paljon kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää oli taas esillä. Kyllä sitä pitäisi useammin käydä paikallisissa museoissa, vähintään kerran vuodessa, mieluummin useammin. Ihan yleissivistyksen ylläpitämiseksi.