maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kotiseuturetkellä kaupungin laidalla

Sunnuntaina oli suven suloisin päivä ja meillä oli päivälle varattuna mukavaa ohjelmaa. Ajelimme sedän kanssa aamupäivällä Luotojärvelle isän ja äidin luo. Äiti hemmotteli meitä herkuilla ja syötyämme jatkoimme matkaa kohti sedän synnyinseutuja ja minunkin parin vuoden aikaisia työmaisemia 27 vuoden takaa eli Savonrannan taajamaan, joka joitakin vuosia sitten liitettiin Savonlinnan kaupunkiin. Savonlinnasta Savonrannalle on 60 kilometriä, joten ihan keskustassa emme olleet.

Vanhempiani kiinnosti Piippuhallin Voi että -näyttely, joten suunnistimme ensin sinne. Olimme jonossa oven takana jo hyvissä ajoin ennen avaamisaikaa ja olihan siellä muitakin. Näyttelyn valvojaa näytti tungos huvittavan, hänestä tilanteessa oli suuren maailman tuntua.

Ennen kuin näyttelyn ovet avautuivat kuvailin ulos levittäytynyttä näyttelyä.




Savonrannan laulavat poijjaat ja Laulu raikukoon



Jos en edellisellä käynnillä älynnyt taiteilijoiden nimiä pistää muistiin, en sen enempää tolkuissani ollut nytkään. Eli hienoja taideteoksia on tässä taas nähtäväksi, mutta tekijöiden nimet ovat hakusessa edelleen. Pahoittelen!





 Näyttelyn jälkeen teimme tutustumisretken vanhaan lossirantaan ja Orivirran saarron muistomerkille.


"Tällä paikalla sijaitsi jo keskiajalla varustus, jota täydennettiin 1500-luvulla. Viholliset valloittivat ja tuhosivat sen vuonna 1592. Saarto rakennettiin uudelleen 1650-luvulla, mutta se jäi pian pois käytöstä ja raunioitui vähitellen."



Lossirannasta näkyy hyvin uusi Orivirran ylittävä maantiesilta.



Vanhan maantien varrella kasvoi luontoa vallattomasti.





Retken kiehtovin nähtävyys on ikivanha kivisilta, jota pitkin ennen matkattiin linja-autolla Joensuusta Savonlinnaan.


Ei ole väylä leveydellä pilattu, tuskin mahtuisi kaksi autoa toisiaan sivuuttamaan.









Vielä oli aikaa ennen varsinasta matkan kohdetta, joten poikkesimme vierasvenesatamaan Cafe Vikingiin kahvittelemaan. Vitriinin pullapuoli oli vähän köyhänlaista, joten otin kahvileiväksi jäätelön.



Päivän pääkohde oli kesäteatteri Vaimokulta ja armas anoppi Säimenen myllymuseon pihapiirissä. Koska sää ei olisi enää parempi voinut olla, paikalle oli kampeutunut kansaa yleisöksi niin, että katsomo pullisteli ja istumapaikat loppuivat kesken. Meille oli kuitenkin varattuna parhaat paikat eturivistä, sillä vanhempien naapurit, jotka meille teatteriseuraksi lähtivät, olivat etukäteen tehneet paikkavaraukset.




Tarina on lyhyesti kuvattuna älytön hupailu tuoreen miniän ja anopin suhteesta ja siinä sivussa myös tuoreen aviomiehen ja äitinsä pojan kimpoilusta kahden naisen välissä. Uusi emäntä haluaa taloon oman järjestyksensä, mutta sehän ei anopin pirtaan sovi. Armotonta kohellusta, hupaisia sattumia ja naapurien ja avioliittoneuvojan hämmentämistä samaan soppaan.

Näytelmä oli jatkoa viime kesän kehuttuun esitykseen Akkaralli. Vaikka se jäi minulta näkemättä, helppo oli hypätä kärryille mukaan.

Bertta Hurmalaisena eli Veijon äitinä ja Tuulian anoppina loistavan roolin teki Maija Vartiainen. Kohtaus, jossa Bertta uuteen järjestykseen sydämistyneenä pilkkoo isolla veitsellä raparperejä ja samalla antaa tulla puhetta tuutin täydeltä, oli varmaan koko mainion esityksen kirkkain helmi. Muutenkin tämä harrastajanäyttelijä eläytyi rooliinsa niin elävästi, että tuli mieleen, oliko kyseessä välähdyksiä omasta elämästä.

Laura Hannonen tuoreena aviovaimona Tuulia Kekäläisenä oli vakuuttava ja sympaattinen.

Rankimman ja hikisimmän roolin porottavassa auringonpaisteessa teki kuitenkin Seppo Sorri vereksenä ukkomiehenä, Veijo Hurmalaisena. Veijo joutui kimpoilemaan sovittelijana nuorikkonsa ja äitinsä välillä ja vauhtia piisasi. Sorri osasi heittäytyä nyhverön miehen rooliin täydellä sydämellä ja vaikka välillä jo näyttikin, että Veijo ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä, Tuulian synnyttämät kaksosvauvat pistävät Veijon taas juoksemaan, nyt huopikkaat ja raappahousut jalassa. Puvustaja oli varmaankin varustautunut viileään kesään!

Niin tai näin, lavastus ja puvustus olivat ihastuttavan värikkäät, kodikkaat ja toimivat.

Heli Sairanen naapurin leskiemäntänä, Toistuvan Ulpuna, piti nuorenparin puolia ja ikäänkuin kertojana laulaen kuljetti juonta eteenpäin. Sari Dyster myhäilevänä taksikuskina ja Anne Käyhkö hyvinkin päällekäyvänä avioliittoneuvojana jäivät päähenkilöiden loiston varjoon.

Hetkeä ennen näytelmän loppumista kuvioihin palasi Bertan ikävöimä Vello Kuusimäe eli Jaakko Parkkinen. Charlie Chaplinia ulkoiselta habitukseltaan muistuttanut virolaismies oli yksi näytelmän hupaisista helmistä.

Väliajalla saimme nautiskella kuumaa pahvimukikahvia ja reilut viipaleet lettivehnästä.


Kesäteatterin autoista pullistelleen parkkipaikan reunamilla kasvoi kaunis ohdakepelto.




Reissulta palasimme jälleen Luotojärvelle, jossa nopeasti napsin kuvia äidin kukoistavista kukkapenkeistä.










Setä taas nappasi kuvan kukkia kuvailevasta tädistä. Kuvakulma on niin mainio että julkaisen kuvan tässä, vaikka huomaankin, ettei tuollainen laajahelmainen tunika ole ollenkaan pukevin vaihtoehto eteenpäin kumarrellessa, heh.


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Iso ja pieni

Kotosen mattotehtaalla ei olla kuultukaan mistään kesäseisokista, joten kun Kesän herkkuja -postauksessa vilautettu iso, harmaa Asteri-matto oli valmiiksi päätelty, täti Kotonen siirtyi samoilla lämpimillä koukuttelemaan Lankavan ohjeella pientä Marketta-mattoa. Olihan ison maton tekemisestä jäänyt jäljelle sopivasti puolitoista kerää Lilli-kudetta.

Työ eteni jouhevasti, kunnes alkoi epäilys hiipiä puseroon. Ei taida kude kuitenkaan riittää... Viimeiselle kerrokselle startatessa materiaalia oli jäljellä enää pikkuruinen nyssäkkä.



Ikävä kyllä, epäilys osui oikeaan. Puolet jäi puuttumaan viimeistelykerroksesta, kun lanka loppui.



Vain hiukkasen kismitti, että piti vielä uusi vyyhti ontelokudetta käydä ostamassa. Onneksi kuitenkin Taito Shopista löytyi ihan samaa sävyä virkkausmateriaalia kuin olin suoraan tehtaalta tilannut. Joten työ pääsi jatkumaan lähes keskeytyksettä.


Niin valmistui pieni matto suuren rinnalle poseeraamaan. Harmaata Lilliä jäi jäljelle melkein koko kerä. Ehkä teen siitä pienen korin, ehkä en.

Asteri-maton halkaisija on n. 170 cm ja Marketta-maton 85 cm.



Pienet on ihmisen ongelmat, kun ei sen suurempaa murhetta ole, kuin että mitähän sitä seuraavaksi ottaisi työn alle. Virkkaisinko pitsimaton kirpparilöytökuteesta, siis tuosta valkoisesta, joka on Lilliä ohuempaa? Vai koukuttelisinko matoksi ylimääräiseksi jääneet viininpunaiset kuteet? Vai vaihtaisinko tyystin tyylilajia ja tekaisisin puikkoja heilutellen itselleni kesäsukat?


Vai leikkisikö vain näillä tarvikkeilla?




Nähtäväksi jää. Tänään aion nauttia kesästä! Nauttikaa tekin!