keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Syyssäilöntä

Lomaviikolla haalin puolukoita, vaikkeivät vielä olleet edes kunnolla kypsiä. Mutta metsään on mentävä silloin kun metsään on mentävä. Eli heti sopivassa saumassa eikä vasta viidestoista päivä. Varsinkin kun tuntuu tämä elämä olevan yhtä hullunmyllyä ja hässäkkää eikä omille hömpötyksille ole ollenkaan tarpeeksi aikaa. 

Marjat odottivat kiltisti jääkaapissa jatkojalostusta. Pulmupuolukoita on vielä viime syksyltä isossa purnukassa, joten niitä ei tarvinnut nyt lisää säilöä. Esikoinen toivoi saavansa opiskelijan jääkaappiin äidin keittämää puolukkahilloa. Siitä ilahtuneena annoin keitoksen porista hellalla kahtena peräkkäisenä päivänä. Ensin kattilassa kiehui pelkät puolukat ja hillosokeri.




Toisena päivänä puolukoiden kaveriksi kattilaan pääsi kaksi ja puoli kesäkurpitsaa eli kilon verran. Puolukoita oli toinen kilo ja hillosokeria myös koko kilo. Molempiin keitoksiin tuli lisäksi desi vettä.



Molemmat sörsselit tein hillosokeripussin ohjeen mukaan. Kesäkurpitsapuolukkamössön muussasin tasaisen sileäksi keittämisen jälkeen sauvasekoittimella.

Hieman jäähtyneet hillot tölkitin erilaisiin kotiin kertyneisiin lasipurkkeihin. Näin blogikuvittajana harmittelin sekalaista purkkiseurakuntaa. Olisihan se niin paljon näyttävämpää kun olisi sellainen tyynen tyylikäs astia-armeija suorissa ja säntillisissä riveissä. Tulisi itsellekin tyylikkäämpi ja arvokkaampi olo....


Mutta kun on tällainen kaltaiseni hupsu höpöttelijä, niin sekalaiset tölkit kuuluvat kuvaan kuin nenä päähän. Muutenkin purnukat ovat talven arjessa käytössä yksi kerrallaan, joten on ihan samantekevää miltä sen kaverit kaapin uumenissa näyttävät.




Lomalla poimimani suppilovahverot ja mustat torvisienet kuivuivat kasaan ihan itsestään, kun ne saunan lauteille lehden päälle levittelin. Kutistuivat samalla miltei olemattomiin, joten mahtuivat kahteen pieneen lasipurkkiin odottamaan ruokiin pääsemistä.


Monena kesänä olen tuskaillut kesäkurpitsapaljouden kanssa. Tämä viileä ja sateinen suvi ei ole ollut otollinen kurpitsankasvulle. Hilloon menin tuhlaamaan kurpitsaa enemmän kuin olisi kannattanut, sillä kaikki ihanat kesäkurpitsaherkut on vielä tältä vuodelta tekemättä. Luulen, että joudun kääntymään äidin ja äidin tuottoisan kasvimaan puoleen päästäkseni herkuttelemaan kesäkurpitsakeitolla ja -paistoksella. Ihan vesi kielelle herahtaa, kun näitä herkkuja ajattelen.

Kesäkurpitsakuppikakkuja sentään sain leivottua oman kasvimaan antimista. Tämä resepti on kyllä yksi kaikkien aikojen parhaista kesäleivonnaisista. Ei ole vielä tullut vastaan ketään, joka ei olisi näistä pitänyt. Yleensä leipuri saa ihan ilman omaa ansiotaan kamalasti kehuja.





Luonto on ollut antelias. Siitä kiitos!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Pienestä onnellinen

Kun esikoinen oli käymässä täällä kotikonnuilla, pistäydyimme Citymarketissa ostoksilla. Ohimennen huomasin tarjouksessa olevat Gore-tex -kengät ja ihastuin niin itse kenkien ulkonäköön kuin ajatukseen kuivista jaloista syksyn kosteudessa ilman että aina tarvitsisi lompsia kumisaappaissa tai vaelluskengissä. Hyllyssä nökötti enemmän katu-uskottavat jalkineet, mutta eihän siellä minun kokoani ollut.


Esikoisen lähdettyä takaisin opiskelupaikkakunnalle, oli taas mentävä kauppaan. Kengät huutelivat jälleen telineissään ja hairahduin pääkäytävältä jalkinehyllylle. Nyt sinne oli ilmestynyt lisää kokoja ja yksi pari oli juuri oikeaa numeroa. Saman tien kävin sovittelemaan ja kengät osoittautuivat hyvinkin sopiviksi ja mukavan tuntuisiksi.


Jostain kumman syystä itselle ostaminen tuntuu väärältä ja aina pitää keksiä paljon perusteluja ja järkisyitä ennen kuin voi antaa itselleen ostoluvan. Silti voi ostamisen jälkeen olla katuva olo, vaikka ostos olisi ollutkin tarpeellinen ja järkevä. Tuliko tuhlattua turhaan? Harvemmin tässä iässä enää tulee pahoja huteja tehtyä.


Nyt olen jo useampana päivänä kulkenut märissä tennareissa ja miettinyt, etten vielä haluaisi siirtyä kokonaan vaelluskenkien syyskäyttäjäksi. Ne kun ovat niin kolhot eivätkä oikeastaan yhtään naiselliset, vaikka metsäjalkineina ovatkin voittamattomat. Kaupungin kaduilla voisin hypähdellä kevyemmin kengin.


Työmatkaliikkujana tarvitsen kunnolliset ulkoiluvarusteet. Kastuminen ei haittaa kotimatkalla, mutta töihin päin mennessä soisi pysyvänsä kuivana. Koska en autoile, kengät ovat minun kulkupelini. Kunnolliset jalkineet tukevat jalkoja ja selkää ja pitävät nivelet tyytyväisinä.


Niinpä siis nostin popottimet ostoskärryyn ja kassan kautta kassiin. Ilo oikein kupli sisälläni kuten joskus lapsena konsanaan. Melko materialistista. Mutta kai sitä kunnon kengäistä saa onnellinen olla?


Ilo oli mukanani tänäänkin, kun töihin ja töistä tallustin. Niin pehmoiset pohjat! Kuin pumpulilla kävelisi. Tarjouksesta huolimatta kengät eivät ilmaiset olleet, joten toivon meille paljon yhteisiä kilometrejä!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Syyslöytöjä

Jahas, niin se vain mennä vilahti tämäkin loman jälkeinen viikko. Viikossa oli kuusi työpäivää, sillä lauantaina oli minun vuoroni kuluttaa penkkiä asiakaspalvelutiskin takana. Esikoinen pyörähti kotona viikonloppuna pakkaamassa kimpsujaan ja itse vain ihmettelen, minne kaikki aika häviää...

Yhtenä päivänä töistä kotiin pyöräillessäni havahduin taivaan erikoiseen väritykseen.


Muuten en mitään erityistä ole viikkon aikana harrastanut tai ympärilläni nähnyt. Tuntuu olevan moottorista vähän veto vähissä, joten kaikki energia kuluu pakollisten puuhien pyörittämiseen. Keskiviikkona sentään jäin töiden jälkeen työpaikalle norkoilemaan, sillä Linnalan kansalaisopiston käsityökursseista oli paikalla pop up -esittely. Ennen esittelyyn kiiruhtamista tankkasin vähän kakkua kirjaston kahvilasta.



Hienoja töitä oli esittelyyn tuotu houkutukseksi. Mutta tänä syksynä ei tarjolla ole mitään uutta, minua kiinnostavaa. Noista juomatölkin nipsuista voisin hyvinkin väkertää käsitöitä, mutta siihen en enää kurssia tarvitse. Valoaskartelu olisi kiinnostanut, mutta kurssille pitäisi ajella Enonkoskelle saakka!




Ihan pihalla -kurssi alkaa jo tulevalla viikolla ja siellä olisi voinut synnyttää hauskoja eläinhahmoja puutarhaan.





Kun sitten porhalsin pyörälle, pyörätelineiden vieressä päivysti sievästi pikkuinen karvakorva.


Torstaina oli erilainen työpäivä, kun työkaverin kanssa suunnistimme avustaviin tehtäviin lähikirjastoon Kerimäelle. Henkilökunnan ainainen vähentäminen ei voi olla vaikuttamatta töiden sujuvuuteen. Yritämme ojentaa auttavan kätemme silloin kun se on mahdollista, vaikka omakin tilanne on toivoton. Vakituista henkilökuntaa kaivattaisiin kipeästi moneen tehtävään, mutta nykyinen maailmanmeno nurinkurisesti pistää rahan ja säästöt ylimmälle korokkeelle. Käytännöllisyydestä viis, työntekijät ovat vain pakollinen paha ja säästöhöylän leikkikenttä.

Ei  sitä keikkahommissakaan jaksa, jos ei välillä tankkaa. Kävimme testaamassa kahvila Kaivopirtin lounastarjonnan ja vaikutuimme. Alkusalaatit olivat oikein hyvät ja muikut vallan mainoin makuiset.


Pääruuaksi söimme ihanan maukasta, samettisen pehmeää myskikurpitsakeittoa talon leivän kera. Järkyttävän hyvää! Onneksi tuonne on niin pitkä matka, ettei joka päivä voi lounastunnilla sinne suunnistaa! Kävisi nimittäin pidemmän pääälle kalliiksi, kotona tehtyihin eväisiin verrattuna vaikka ruoka kohtuullisen hintaista olikin.



Kotiin palasin markkinatorin kautta ja harmittelin, koska lähes kaikki myyjät jo pakkailivat tavaroitaan tai olivat jo poistuneet paikalta. Onneksi sain kuitenkin markkinarinkelit ostettua, se on minun ja esikoisen markkinaherkkua.


Kotona odottikin sitten iloinen yllätys eli uusin tuhti lukupaketti, Kodin Kuvalehti.


Meillä on edelleen kirppispöytä vuokralla ja miltei jokaisena päivänä olen yrittänyt siellä pistäytyä järjestystä ylläpitämässä. En olisi terve, jos en joitain löytöjä olisi kiikuttanut kotiinkin päin.


Valkoinen suurehko leipäkori, valkoista muovia, mutta rottingin näköinen, maksoi ehkä kaksi euroa, tai ehkä vain 1,50. En muista ihan tarkkaan. Mukava kerä vaaleanpunaista ontelokudetta irtosi 2,50 eurolla, keltaiset virkkauslangat maksoivat kaikki yhteensä 2 €, pieni neulottu liina oli euron löytö ja tilkkunorsu maksoi 0,50 €. Pentikin ompputarjottimen ostin omakseni kolmella euron kolikolla. Sydämen muotoinen metallikori maksoi kai sen 1,50... tai ehkä kaksi euroa...


Hauska kolmiosainen liemikuutiopurkki oli upouusi, muoveissakin vielä. Kahden euron sijoituksen tein tähän uuteen keittiöturhakkeeseen.



Pyyhemummo maksoi 0.50 € ja mummon menopeli, pyörän mallinen metallinen pulloteline oli kalliimpi, muttei kuitenkaan liian tyyris ostettavaksi, 2,50 €. Pullotelineeksi kapistus ei meillä päädy vaan viskaan sen ensi kesänä pihakoristeeksi.



Nyt vain mummon kanssa vauhdilla tulevaan viikkoon! Paistakoon aurinko meille kaikille!



Lumen armo

Keväällä kuljin pitkät tovit vihojen vallassa, kun sain uppoutua Paula Havasteen Vihat -sarjan kolmen ensimmäisen romaanin seikkailuihin. Kertte ja Kertten tarina heräsivät eloon ja kuljettivat myös lukijaa pitkin muinaisia polkuja pienestä syrjäisestä pirtistä Turu-kylän kautta Tokholmiin ja Koluvaniin. Suljettuani kolmannen kirjan takakannen, toivoin kovasti jatkoa kirjasarjaan. Halusin tietää, kuinka Kerttelle lopulta kävisi. Pääsisikö nuoiri nainen takaisin kotitupaansa ja kohtaisiko hän vielä sielunkumppaninsa Larrin?

Ilo oli suuri, kun sain tietää uuden kirjan ilmestyneen. Lumen armossa selviäisi mieltä vaivanneet kysymykset.
  



Kirja jatkui ilman turhia aasinsiltoja siitä mihin edellinen loppui. Laiva keinutti Kertteä ja pientä Usvaa läpi vaarallisten vesin kohti kotisatamaa, poispäin lempeästä Osmista ja Usvan kaksoisveljestä Kasesta.. Suurin toivein vahva Kertte valmistautui matkaamaan vielä pitkät taipaleet kotimaan kamaralla.




Aluksi tuntui omituiselta palata takaisin keväiseen lukumaailmaan. Hetken haparoinnin jälkeen juoni taas kuljetti sujuvasti lukijaa mukanaan. Välillä piti ihan tietoisesti hiljentää lukuvauhtia, jottei kirja loppuisi liian äkkiä.


Vaikka Kertten suhteet veden väkeen ja metsän Marjattaan ovatkin kokeneet kovan kolauksen, Kertte tuntuu edelleen elävän onnellisten tähtien alla. Tosin monia vastoinkäymisiä tulee eteen eikä vähiten Kertten oman omapäisyyden takia. Yhtä omapäinen on myös Kertten esikoistytär Mimerka, jonka Kertte tapaa uudelleen vuosien jälkeen jätettyään pienen tyttärensä isävainaansa uuden puolison hoitoon lähtiessään itse maailmalle. Silti asiat aina jotenkin järjestyvät ja minusta oli lohdullista, että ainakin Kertten ja Larrin välit lopulta selviävät kiemuraisten koukeroiden jälkeen.



Oivallisesti oli kirjailija punonut tarinaan niitä synkeämpiäkin sävyjä ja epätietoisuuden säikeitä. Pelkkää päivänpaisteista liirumlaarumia ei kauaa jaksaisi kerralla silmäillä. Nyt oli pakko lukea aina vielä vähän... Uteliaisuus vaati ottamaan selvää, joko seuraavalla sivulla olisi ratkaisu mieltä vaivanneeseen ongelmaan.

Hidastellenkin luettu kirja loppuu aikanaan. Jäi hyvä mieli. Ehkä tarina jatkuu vielä Usvan kasvukertomuksena. Toivossa on hyvä elellä.