torstai 22. kesäkuuta 2017

Sinä et tunne häntä...

...mutta hän tuntee sinut.


Paula Hawkinsin esikoisdekkari Nainen junassa on piinaavan koukuttava. Vuorotellen on äänessä kolme naista. Aluksi oli vähän vaikeuksia hahmottaa, kenen nahkoissa milloinkin ollaan ja eletäänkö aikaa ennen vai jälkeen Megan Hipwellin katoamisen. Kun hoksasin ryhtyä lukemaan ajatuksen kanssa ja henkilötkin tulivat tutummiksi, oli helpomaa pysyä kärryillä.

Miehet jäävät kirjassa vähän sivuhenkilöiksi, vaikka neljällä miehellä onkin juonen kannalta tärkeä rooli. Sopassa kelluu yksi hyljätty entinen vaimo, uusi vaimo ja näiden aviomies, naapuruston pariskunta, terapeutti ja satunnainen junatuttavuus. Alkoholiongelmia, lapsettomuutta, lapsia, mustasukkaisuutta, salailua, valheita, kieroilua, vehkeilyä, rakkautta, pettymyksiä, pettämistä, työttömyyttä... Jokainen kirjan päähenkilöistä vaikuttaa lopulta tavalla tai toisella pakkomielteiseltä.



Kuten jo kannessa mainostetaan, kirjan tarina vie vauhdilla mukanaan. Kirjailija hämmentää soppaa niin, että lukija ei tiedä mitä uskoisi ja lopulta ratkaisu on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä. Tai no - ehkä juuri siksi olisi pitänyt arvata, kuka se pahis oikeastaan olikaan.



Rachel on ressukka, joka lapsettomuuden takia ryhtyy juopottelemaan, menettää avioliittonsa ja työnsä, mutta ei uskalla kertoa työttömyydestään kämppikselleen. Rachel matkustaa päivittäin "töihin" ja mennen tullen seuraa radan varressa asuvien ihmisten elämää. Mielikuvituksessaan Rachel nimeää ihmiset ja kuvittelee, millaista heidän elämänsä on. Kun pariskunnan nainen katoaa, Rachel pistää lusikkansa soppaan ja keitos alkaa pikku hiljaa kuplia ja lopulta kuohuu yli laitojen.

Paula Hawkinsin teksti Oona Timosen suomentamana kiidättää kertomusta hyytävällä otteella vangitsevasta alusta kohti yllättävää loppua. Kirjasta on tehty elokuvakin ja kirjan lukemisen jälkeen suorastaan kihelmöin halusta nähdä tarina valkokankaalla. Tai edes kotisohvalla telkkarin ruudulta. Ei ehkä helpoin dramatisoitava, mutta ehdottomasti mielenkiintoinen!





Kirjan sisäliepeen arvostelussa sanotaan: "Kiltti tyttö -fanit tulevat rakastamaan tätä psykologista trilleriä... Hawkinsin esikoinen päättyy käänteeseen, jota kukaan - varsinkaan uhrit - ei osaa odottaa." - People

Tuon määritelmän mukaan lienen sitten kiltti tyttö -fani. Vaikka en minä tätä kirjaa trilleriksi laskisi... missään vaiheessa ei lukiessa ollut tukka pystyssä!

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kymmenen unelmaani


Tässä postauksessa ei todellakaan ole kyse Kotosen tädin unelmista, vaikka kannessa onkin silmää viehättävä kuva nuoresta, sorjasta naisesta lukemassa kirjaa puutarhan katveessa haaveilemani rautapöydän ääressä kahvikupin ja karvakorvaisen kaverin kera. Ihan idylli!

Tämä idylli on kuvattuna Lori Nelson Spielmanin esikoisromaanin Kymmenen unelmaani kannessa. Kansi houkutti tarttumaan kirjaan, enkä kadu!




Aluksi kirjaa lukiessa tulee fiilis, että luenpa tässä Sophie Kinsellan uusinta romaania. Tyylissä on jotain samaa. Juoni on ikiaikanen selviytymis-, kasvu- ja rakkaustarina uudessa paketissa. 34-vuotiaan Brett Bohlingerin äiti on kuollut ja jättänyt jättiomaisuutensa Brettille ja tämän kahdelle veljelle. Tai ei ihan...

Saadakseen osuutensa perinnöstä Brettin täytyy toteuttaa kymmenen unelmaansa, jotka hän on kirjannut paperille kaksikymmentä vuotta sitten. Lapsellisia unelmia? Unelmia, joita alun perin oli 20, mutta osa unelmista on jo toteutunut ja niitä äiti on kommentoinut reunahuomautuksin.

Brett on syystäkin järkyttynyt äitinsä vaatimuksesta. Hän on aikanaan heittänyt unelmalistansa roskiin, mutta äiti on tallettanut paperia kaikki  nämä vuodet ja liittänyt listan toteuttamisen testamenttiinsa.

Mitä siellä listalla sitten unelmoitiin?

*1. Hanki lapsi tai kaksi
2. Suutele Nik Nicolia
3. Tule valituksi cheerleadereihin. Onneksi olkoon. Oliko se niin hienoa?
4. Saa kokeista kymppejä. Täydellisyys on yliarvostettua
5. Hiihdä Alpeilla. Se oli hauska reissu!
*6. Hanki koira
7. Vastaa oikein kun opettaja kysyy, vaikka jutteletkin Carrien kanssa.
8. Matkusta Pariisiin Siltä matkalta meillä on ihania muistoja!
*9. Ole Carrie Newsomen paras ystävä ikuisesti!
10. Opiskele yliopistossa Olen sinusta niin ylpeä!
11. Ole tosi ystävällinen ja mukava kaikille Oikein!
*12. Auta köyhiä
*13. Hanki hieno talo
*14. Osta hevonen
15. Juokse härkien edellä Älä kuvittelekaan.
16. Opettele ranskaa Très bien!
*17. Rakastu
*18. Esiinny yleisölle suurella näyttämöllä
*19. Rakenna hyvät välit isään
*20. Tule mahtavaksi opettajaksi

Lista aiheuttaa ahdistusta vaatimuksillaan. Brett ei mitenkään voisi tuoda hevosta tai koiraa miesystävänsä trendikkääseen taloon, eikä mies unelmoinut lapsistakaan. Brettin puolisolla oli aivan toisenlaiset tavoitteet ja toiveet elämänsä suhteen kuin 14-vuotiaalla Brettillä. Kumman unelmia Brett olikaan yrittänyt toteuttaa?


Kirja oli nautittavaa luettavaa, vaikka juoni olikin ennalta-arvattava. Jonkin verran kirjassa oli epätäsmällisyyksiä, jotka harmittivat kesken sujuvan lukemisen. Brettin koira oli välillä Rudy, välillä Ruby. Kun Brett keskusteli lakimiehensä Bradin kanssa, teksissä vaihtui yhtäkkiä miehen nimeksi Andrew, eli Brettin miesystävä, josta tuli tarinan myötä ex-puoliso.

Juoni tarjoili monenlaisia yllätyksiä, selvisi mm. miksi Brettin isä ei koskaan hyväksynyt ja rakastanut tytärtään. Selviää, ettei kouluaikojen paras ystävä Carrie kanna minkäänlaista kaunaa Brettiä kohtaan, vaikka Brett itse kokee käyttäytyneensä anteeksiantamattoman tökerösti ystäväänsä kohtaan. Selviää, että Brettillä onkin sisko, josta hän ei ole tiennyt aikaisemmin. Äidin testamentin vaatimusten myötä Brett muuttaa elämäänsä ja oppii paljon itsestään ja samalla laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen.


Vaikka kirja tavallaan kuuluu kevyeen romantiikka-genreen, tässä tarinassa on rakkausteeman vierellä vahvasti myös muita ulottuvuuksia. Brett on luonnostaan niin hyväsydäminen ja kiltti, että tuntuu epätodelliselta. Siksi lukija tietenkin on päähenkilön puolella ja toivoo kaiken kääntyvän hyväksi.


Kirjailija on sijoittanut tekstin lomaan hauskoja sanaleikkejä, jotka suomentaja Outi Järvinen on onnistunut ujuttamaan tekstin lomaan luontevasti. Kuten seuraavassa esimerkissä, jossa Brett keskustelee äitinsä lakimiehen kanssa vaatimuksesta hankkia hevonen:

"Siinä päämäärässä ei ole kysymys pelkästään minusta itsestäni. Siihen liittyy eläin - jota minulla ei ole aikaa hoitaa. En voi suostua sellaiseen. Koira vielä menee, mutta hevonen, hemmetti, sehän on täysin eri asia."
Hän nyökkää."Hyvä on. Ei  kannata pillastua. Jutellaan asiasta lisää sitten kun olet taas elämäsi ohjaksissa. En halua suotta hirnua peloillesi."
Muljautan hänelle silmiäni, mutta tuntuu silti hyvältä kuulla hänen taas nauravan.
"Lopeta tuo hevostelu", sanon hänelle, koska en pysty vastustamaan tällaista typerää sanailua.
"Aika hyvä!" Hän kohottaa kämmenensä läpsyä varten. "Ei kannata ravata suin päin unelmiensa perässä."
"Tuo on hevonkukkua", sanon ja yritän pitää kasvoni peruslukemilla.
"Nyt sinä yrität vain kerätä kannuksia", hän vastaa ja nousee autosta.

-----

"Hetkinen. Hidastetaanpa vähän. Puhut nyt niin kuin se olisi jo varmaa . Tässähän tipahtaa kokonaan kärryiltä."
"Voisitko jo lopettaa nuo hevosaiheiset kielikuvat?"



Kirjaa pitää vähän väliä lukea kyynelsilmin. Joko naurun- tai myötätunnon kyynelten. Kirja liikuttaa ja koskettaa, ihana lukukokemus!





tiistai 20. kesäkuuta 2017

Voi että

En voi väittää, että työpäivät normioloissakaan olisivat liikaa toisensa kaltaisia, mutta joskus työpäivä voi olla hyvinkin yllättävä. Niin kävi maanantaina, kun pääsin pomon kanssa käymään kauimpana sijaitsevassa lähikirjastossamme. Ajomatkaa tuli hyvinkin 60 kilometriä suuntaansa, joten samalla reissulla iskettiin monta kärpästä. 

Yksi tärkeä käyntikohde oli kesän taidenäyttely Savonrannan Piippuhallissa. Jo pihamaalla meitä vastaanotti Savonrannan laulavat pojat (poijaat?), teoksen nimi oli muistaakseni Ja laulu raikukoon. Taitelijaa en tietenkään tullut painaneeksi mieleeni. Noloa, myönnän. Villisti veikkaisin kuitenkin taiteilijalistaa silmäiltyäni, että veistoksen tekijä voisi olla Reetta Gröhn-Soininen.





Näyttelyn avajaiset olivat vasta olleet, joten pääsimme ihastelemaan taidokkaita töitä heti tuoreeltaan. Kunnioitettava taitelijarypäs olikin osallistunut näyttelyyn töillään.


Heti ovasta sisään astuttua katse poimii näkymästä valtaisan Venla Martikaisen Orkidean ja maineikkaan Niina Mantsisen graffiteista ammentavan suuren ryijyn takaseinältä.


Muut taiteilijat jäivät, harmi kyllä, painamatta mieleen. Mutta silti en malta olla tarjoilematta vähän maistiaisia:







Seuraavan kuvan patsas mökötti hauskasti pöydän alla.





Niina Mantsisen rohkeasti uudistettu ryijy tämäkin.




Ikkunoista pihalle katsellessa sai huomata, että näyttely jatkui myös ulkona. Laiturien portit olivat saaneet uutta ilmettä.





Videotaideteoksen muuttuvan maiseman katseleminen oli suorastaan hypnoottista. Jos siihen olisi liittynyt vielä jonkinlainen maailmanlopun musiikki, tunnelma olisi voinut olla hyvinkin pelottava, vaikka maisema itsessään oli rauhoittavan kaunis kesäisen aamuyön kuvaus.



Tässäpä oiva kohde kesän kulttuuriajelulle. Samaan syssyyn kannattaa käydä myös myllymuseossa, johon o tulossa jonkinlainen kuvataidenäyttely, ilmeisesti valokuvia. Myllyllä on lisäksi kiinnostava käsityömyymälä, jota ei kannata jättää näkemättä.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Elämää loman jälkeen

Pitäisiköhän huolestua? Viime viikkoiset jututkin vielä tänne kirjoittelematta, vaikka uusi viikko jo napsahti käyntiin. Eihän minulla kiire ole... on vain niin paljon kaikkea, ettei mitään ehdi tekemään. Tätä se vanhuus teettää... Olen kai jo niin hidas liikkeissäni, että aika valuu sormien välistä hukkaan.

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa, sanoo vanha sanonta. Kotosen täti pikkuisena tyllerönä on kuulema muokannut sanonnan muotoon "sitä tikulla silmään, joka mummoa muistaa". Hmph... olenpa ollut karmea kakara! Mutta vedin vanhan sanonnan nyt esiin tähän siksi, että ei kun vain minua tikulla silmiin tökkimään, aion muistella vanhoja, viime viikkoisia asioita. Muhasaaren teatterireissun jo raportoin, mutta tapahtui männä viikolla muutakin.

Maanantaina palasin työmaalle viikon lomarupeaman jälkeen. Meillä on tapana, että lomalta palaaja hemmottelee töissä raataneita jollakin kahvipöytäherkulla. Koska olin menossa iltavuoroon, tekaisin aamupäivällä työkamuille kahvin painikkeeksi suklaa-mustikkamuffineita. Luulin, että meillä olisi ollut levyllinen valkosuklaata, mutta nyt ei luulo ollut tiedon väärti. Puoli levyä vadelmavalkosuklaata löytyi ja sen pilppusin ensimmäiseen taikinaan, Toiseen taikinaan laitoin mustikoiden kaveriksi pilkottua tummaa suklaata ja se toimi ihan yhtä hyvin kuin valkosuklaa.



Tiistainakin oli iltavuoro ja aamupäivän säntäilin sedän kanssa kaupoilla. En ehtinyt kotiin syömään, joten pistäydyin herkuttelemassa salaattiannoksella Sokoksen uudessa Kulma-kahvilassa. Jälkiruuaksi olisi kuulunut kahvi, mutta enhän minä enää sitä joutanut tällä kertaa hörppimään.


Olisikohan ollut perjantai, kun piti kotimatkalla vinha fillarin vauhti seisauttaa, kun maisemassa oli silmää miellyttävä näkymä punaisista venepoijuista sinistä vettä vasten. Kuin jättikokoisia ongenkohoja konsanaan!




Kesä on edennyt huimin harppauksin viileän alun jälkeen. Tuntuu että kaikkialla kukoistaa, tuoksuu ja vihannoi. Luonnon upeus huumaa pään. Lisäksi, kun on ollut viileää, kukinta kestää paljon kauemmin eikä ikävistä tuholaisötököistä ole liiemmin ollut riesaa. Silmin ahmittavaa kauneutta on niin luonnossa kuin omassa puutarhassakin.










Lilliputtina hankittu amppelitomaattikin alkaa jo lapsia kasvattaa. Kasvun ihme on uskomaton!


Mänty liioittelee siitepölypilvillään. Keltaista tomua on kaikkialla. Myös syvän sinipunaisten orvokkien samettisissa kukissa.



Viime viikko oli hyvä postiviikkokin. Kaivoin postilaatikon uumeista kolme kesäistä korttia. Kiitos korttikaverin Outi ja Ritu!



Kuva on kuulema Kotosen puutarhasta... onpa meillä ihastuttavan idyllistä!


Lauantai oli laiska päivä. Tein pikkuisen kotihommia, pyöräilin kirpparilla (löydöt esittelen myöhemmin) ja kun setä kotiutui töistä ja sai päiväunet pois päiväjärjestyksestä, lähdimme Lipettiin.

Menomatkalla poikkesimme Kerimäellä Suopursussa hakemassa vihdoinkin kauan suunnitellut ontelokuteet, kipaisimme kaupassa ja käväisimme Kaivopirtillä kahvittelemassa ja pehmiksillä herkuttelemassa. Kerimäki oli jäänyt vuolaasti tulvivan sadepilven alle ja taivaan täydeltä roiskui ainakin desin kokoisia sadepalloja (ei niitä pisaroiksi voinut kutsua, kun olivat niin suuria) ja säntäillessämme sateen seassa paikasta toiseen onnistuimme kastelemaan itsemme ja varsinkin kenkämme läpimäriksi. Onneksi kesä kuivaa sen minkä kasteleekin ja emme ennättäneet kuin noin viiden kilometrin päähän kuntakeskuksesta, kun tienoo oli niin rutikuiva, ettei sateesta ollut tietoakaan.

Isä ja äiti lähtivät kanssamme Lipettiin lekottelemaan. Ensin tosin teimme pikaiset siivoustoimenpiteet saunalla ja grillikodalla, sillä kaikki oli vielä talven jäljiltä. Kylläpä maistui mainiolta retkilounas luonnon helmassa ja vielä herkumpaa oli rantasaunan löyly ja koko juhlan kruunasi pulahdus kesälämpöiseen Luotojärveen. Ah!






Lipetissä harhauduin hieman harhapoluille... tai ei siellä metsässä mitään polkuja ollut. Olipahan vain metsän täydeltä lumoavasti tuoksuvia kieloja, jotka seireenien lailla houkuttelivat kulkijaa ja joita piti poimia kotiinkin. Muutama kielonkukka riitti tuomaan sisällekin lempeän ja nostalgisen tuoksumaailman.




Sunnuntaina suu pyyhittiin... eikä kun sunnuntaina olin suunnitellut meneväni kimpsuineni kaupan tekoon kauppatorin suurkirppikselle. Vaan kun sekä Ilmatieteen laitos että Forecakin vesisateella pelottelivat, jänistin ja jäin kotiin. Luulin, että olisin voinut olla ahkerakin, mutta... sateen rummuttaessa peltikattoa ahmin selälläni sängyssä seuraavaa kirjaa enkä voinut lopettaa ennen kuin olin viimeisenkin sivun saanut loppuun. Mikä kirja se sellainen huume oli? Kerron myöhemmin...

Onneksi koko päivä ei mennyt lukupuuhissa vaan patistelin sentään itseni hyödyllisempäänkin touhuun. Otin ja kerin kaikki ostamani ontelokuteet, paitsi yhtä vyyhtiä en. Jospa kuusi kerää riittäisi? Katsotaan.



Kun setä oli jälleen kotiutunut töistä ja huokaissut hieman, oli sadekin lakannut. Innostuimme lähtemään parinkymmenen kilometrin pyörälenkille. Jopa teki terää! Lenkin loppuvaiheilla vastaan tuli koiraa ulkoiluttanut serkku, joka huikkasi meille, että pyörätien viereisessä järvessä oli hetki sitten näyttäytynyt norppa! Pitihän meidänkin jäädä levikkeelle hetkeksi patsastelemaan ja veteen tuijottelemaan. Tuijotus palkittiin ja niin vain näimme norpan nenän mennä viilettävän pitkin järven selkää. Ei se meille esittäytymään tullut, mutta sitähän nyt ei kukaan olisi ikinä uskonutkaan.

Kotipihalla ihastelin juuri kukkaan puhjennutta juhannusruusua ja sen alla itsekseen siementynyttä upeaa orvokkipuskaa. Elämä taas hemmottelee!



Punavihmat sateen jälkeen roikottelevat allapäin.

Isorikkokin jo kukkii