torstai 29. elokuuta 2019

Koirien kanssa Koloveden kansallispuistossa

Koloveden kansallispuisto on ihan tuossa äärellään ja kun äitini täytti viimeksi pyöreitä vuonna 2015, hän piffasi pienen joukon meitä lähisukulaisia sähköveneretkelle norpan kotivesille. Norppaa ei nähty, mutta muuten kyllä henki salpautui hienoista näkymistä.

Veneilyn jälkeen patikoimme Nahkiaissalon luontopolun varrella olevalle nuotiopaikalle syöpöttelemään ja lopuksi halukkaat vielä kiersivät koko luontopolun. Meillä silloin kova kiirus muualle, mutta koska reitti oli niin mukavan oloinen, tuli siellä sitten heti kohta laukattua muutaman kerran uudelleen. Sitten tuli muita kiireitä ja juoksuja, joten Nahkiaissalon polut jäivät meidän osalta pikkuisen unholaan.

Nyt kun olemme noin kuukauden ajan sijaisvanhempina kuopuksen koiralapsille, olen yrittänyt keksiä viikonloppuihin sellaista tekemistä, joka vie nelivetomoottoreilta suurimman puhdin. Edellisen viikonlopun retki Pörö-peikon polulle oli oikein onnistunut, joten nyt houkuttelin sedän viemään meidän jälleen Nahkiaissaloon. 

Sää suosi kun suunnistimme ohi Enonkosken Hanhivirran lossin kautta luontopolun lähtöpaikalle.


Kun saavuimme lossirantaan, lossi oli juuri menossa kohti vastarantaa. Siis piti pikkuisen odotella.


Vastarannalta tuli kulkijoita lautan täydeltä. Ensin tulijat pois lossin kyydistä ja sitten oli meidän vuoromme ajaa kyytiin.



Asvalttitie Enonkoskelta eteenpäin ei ole enää elämänsä kunnossa, mutta vielä pienemmälle polulle käännyimme kohti Selkälahtea päästäksemme luontopolun aloituspisteeseen.




Ei kun menoksi! Varsinkin vanhemmalla koiralla oli hirmuinen kiire eteenpäin. Se ei höppänä ymmärrä, että mitä vikkelämmin polku porhalletaan, sen nopeammin on hauskuus lopussa. Meidän piti sedän kanssa kovasti toppuutella, varsinkin kun Nahkiaissalon polku on luokitukseltaan vaativa. Kiviä, kantoja ja juurakoita on polut pullollaan ja korkeuserojakin on ihan omiksi tarpeiksi.




Luonto oli kauneimmillaan ja monia kiehtovia yksityiskohtia ohitettiin vauhdilla. En viitsinyt koko ajan olla vaatimassa pysähdyksiä, kun toisilla oli niin kovat menohalut. Välillä tosin toppasin matkanteon ja nappasin jonkun kuvamuiston tältäkin reissulta.


Mustikanvarpujen vihreä väritys oli monin paikon muuttunut hyvin kauniiksi punerrukseksi. Imin sitä ihanuutta sieluni syvyyksiin ihan ahnehtien. Kaarnaiset männyt ja jäkälän harmaus tuon hehkuvan punerruksen kera... Parasta mahdollista taidetta!






Kun ensimmäisellä upealla näköalapaikalla hengähdimme hetken ja ihailimme maisemaa, kuului joutsenen törähtelevää ääntelyä. Siellä se kaukaisuudessa lensi lähellä järven pintaa. Minne lie matkalla tuo yksi yksinäinen?



Nuotiopaikalla ei enää ollutkaan "talon puolesta" puita. Näin olinkin muistellut jostakin lukeneeni, mutta uskoin kun puoliso oli toista mieltä. Makkarat jäivät paistamatta, mutta onneksi kahvit olivat termoksessa ja muutakin evästä oli varattuna.



Siinäkin mielessä oli hyvä, ettemme jääneet pidemmäksi ajaksi ruokaa kokkailemaan tuohon pysähdyspaikalle, sillä kaunis sää oli houkutellut polulle tosi paljon muitakin ulkoilijoita, joista valtaosalla oli mukana ihmisen paras ystävä. Nämä meidän haukkuherkät veijarit eivät ymmärrä kohteliaisuussääntöjä vaan louskuttivat leukojaan lajitovereilleen. Jopa lähelle patikoivat kaksijalkaiset piti haukkua pystyyn. Se on nolottavaa ja turhauttavaa, kun kielloista huolimatta pitää haukkua ja urista. Oikeasti nämä ovat hvyin kiltit koirat ja niin lempeät, että vaikka ne solmuun kiertäisi, niin eivät pahaa tekisi, mutta eihän sitä vieras voi tietää.







Se oli sellainen syysretki se. Mennessä olin ajatellut, että paluumatkalla ehdotan pientä mutkaa eli kotimatkaa mummolan kautta, mutta jotenkin olin kuitenkin niin ajatuksissani, että ehdotus unohtui. Ehkä sinne vanhempien luo ehtii jonain toisena viikonloppuna...

maanantai 26. elokuuta 2019

Kakkuja kalamiehelle

Ystäväni, joka on myös työkaverini, kyseli jokin aika sitten varovaisesti, josko voisin pari kakkua tehdä... Hänen puolisonsa kun täyttäisi pyöreitä vuosia ja juhlat olivat tulossa. Toiveena oli, että kakkujen koristelussa olisi jotain sankarista itsestään, mutta ei liian krumeluurista, joten kalamiehelle tuli suht' simppelit kalastusaiheiset kakut. 

Loman jälkeisellä viikolla siis olin töiden ohella hoitomummona kuopuksen koirille, kastelin omien puutarhalaitosteni lisäksi naapurin kukkaset ja kasvit ja suunnittelin ja toteutin neljä kakkua juhliin. Ei ollut aikaa tehdä koekakkuja tai koekoristeluja, joten kaiken piti mennä nappiin ensiyrittämällä.

Ihan en ollut tyytyväinen koristeluihin, olisin halunnut niistä hiotummat, sirommat ja taiteellisemmat. Mutta näillä mentiin.

Kaikissa kermakakuissa on gluteeniton sokerikakkupohja, jonka kostutin omenamehulla.


Verkkoidea tuli ystävältäni. Se toteutui näin pursotuksin, mutta vaikka kuinka yritin saada hoikkia säikeitä aikaiseksi, ei kerma siihen taipunut.


Tähän tuli kahteen väliin täytteeksi ohut kerros omenamarmeladia ja omenamousse. Mousseja olen tehnyt vaikka mistä marjoista ja hedelmistä, mutta en aiemmin omenasoseesta, ja olin hieman huolissani, onko tällainen juhlakakku oikea paikka kokeiluun. Mutta kun maiston moussea, oli mennä kieli mukana mahaan saakka ja uskalsin laittaa tehdyn massan kakun väliin.

Mousseen tuli (Kinuskikissan ohjeella)

4 dl kuohukermaa
4 rkl sokeria
4 dl sokeroitua omenasosetta
200 g Philadephia-tuorejuustoa
1 dl vaniljakreemijauhetta

Vatkasin kerman vaahdoksi ja lisäsin muut aineet. Sekoitin hyvin ja levittelin täytteen kakkulevyille väli kerrrallaan. Simppeliä!

Moussekakut kokoan aina kakkurinkulan väliin ja annan jähmettyä jääkaapissa seuraavaan päivään.



Kaksi muuta kakkua olivat kuin kaksoset. Täytteenä oli omenasosetta ja kermavaahtoa. Pinnalla pomppi ihan oikea ongenkoho ja kerman pintaan yritin saada aikaiseksi veden pinnalla näkyvät aallot, jotka kohon liike saa aikaan.




Kaiken varalta, jos kermakakut eivät riittäisikään, oli vielä mustikkajuustokakku. Tämän tein yhdistelemällä kahta reseptiä. Muistaakseni jotakuinkin näin:

200 gr Digestive-keksejä
100 gr voita

8 liivatelehteä
0,5 dl mustikkamehua
4 dl kuohukermaa
4 dl mustikkasurvosta
1 dl sokeria
2 prk (á 200 g) Viola vaniljatuorejuustoa

Murustin keksit monitoimikoneella jauhoksi. Sulatin rasvan ja sekoitin keksinmurut siihen. Painelin seoksen irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperin päälle. Ei kannata painella liian tiiviiksi, tai pohjaa on vaikea leikata.

Vuoan voi laittaa täytteen valmistamisen ajaksi jääkaappiin.

Laitoin liivatelehdet kylmään veteen.
Vatkasin kerman vaahdoksi, lisäsin tuorejuustot ja sokerin ja sekoitin tasaiseksi. Lisäsin mustikkasurvoksen ja taas sekoitin.

Kuumensin mustikkamehun kiehuvaksi, puristin liivatelehdet ja liuotin ne mehuun. Valutin nesteen ohuena nauhana taikinaan koko ajan vatkaten.

Kaadoin massan vuokaan ja laitoin koko komeuden yön ajaksi jääkaappiin hyytymään.

Aamulla levittelin massan päälle reilusti tuoreita mustikoita. Liotin 3 liivatelehteä kylmässä vedessä (n. 10 min) ja liuotin ne kolmeen desiin kiehuvan kuumaa mustikkamehua. Tämän liemen lusikoin varovaisesti mustikoiden päälle. Harmi vain, että vuokani oli liian matala ja melkein kaikki hyytelömehut ennättivät valua vuoan reunaa alas ennen kuin kerkesivät hyytyä mustikoiden ympärille. Eli lopulta kakku oli eri näköinen kuin olin ajatellut, mutta onneksi sitä ei kukaan muu tiennyt...



Mustikkakakkutarpeita jäi vähän yli, joten saimme sedän kanssa kerrankin jälkiruokaa sunnuntaiaterian päätteeksi.


Leipuriminäni on nykyisin hyvin epävarma osaamisestaan. Mutta onneksi kakut kuulema maistuivat!

Virkkasin villatakin

Jo heinäkuulla kertoilin keskeneräisistä käsitöistäni. Huivitekele on edelleen samassa jamassa kuin silloin ja tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä puretuksi. Mutta kirkkaan sinisistä alpakkalangoista aloitettu työ valmistui monien purkamisien jälkeen jo ennen loman alkamista.


Kymmenen kerää lankaa riitti hyvin... Ensin luulin, että jäljelle jäisi vain vajaa kerä, sillä saatuani hihat virkatuksi, yhdeksästä vyyhdestä oli jäljellä vain lyhyt langanpätkä ja olin hyvin iloinen, kun sain hihan loppuun käyttämällä aiemmin joutilaaksi jääneen lyhyen soiron. Seuraavassa kuvassa viimeinen kerros on kesken,


mutta tämä pätkä pelasti tilanteen.


Tadaa, hihat ovat valmiit! Ja lankaa on jäljellä vielä kokonainen kerä!


Mutta kun sovittelin takkia päälleni, se osoittautui epäkelvoksi. Kaula-aukko oli auttamattoman väljä ja hihat ihan hirmuisen pitkät. Siis purin hihoja lyhyemmiksi ja virkkasin kaula-aukkoa samoilla langoilla suppeammaksi.

Ei siitä täydellinen tullut, mutta ehkä sille talven kylmillä tulee käyttöä... Napit löytyivät lomareissulta Seinäjoen kirpparilta, kymmenen nappia maksoi yhden euron. Ei ollut liian kallista.

Kuvat minusta ja takista ovat kuopuksen ottamat.





Alareunan luomiskerros on pikkuisen liian kireä, mutta minkäs sille teet... Pitäisi purkaa koko nuttu ja siihen en kyllä millään viitsi ryhtyä.






Ihanat nämä napit <3.


Langat odottivat tosi pitkään puikoille tai siis koukulle pääsyä, mutta kun sopivaa ohjetta ei meinannut millään löytyä. Saara Toikan Kesäneuleita -kirjasta sitten löytyi se malli, joka minua puhutteli.



Mallin nimi on Varpu ja se on kirjassa ihanan keveä, lyhyt ja näpsäkkä. Mutta minulle kävi hassusti... Lanka oli paljon ohuempaa kuin ohjeessa, joten piti soveltaa ja lopulta halusin takin, joka peittää pepunkin. Ja sitä kaula-aukkoa piti vääntää ihan eri malliin kuin tuossa ohjeessa. Eli Saara Toikan sävellyksestä tuli minun sovituksessani ihan uusi teos. Tuskin samaksi tunnistaa vaikka mallineule onkin samaa.



Mukavaa oli tehdä villasukkatehtaassa väliin tällainen suuritöisempikin virkkaus, siis muu kuin matto. Ja reissusta ostin neulepaitalangat malliin, johon jo aiemmin törmäsin. Että ehkä näitä neuleita (virkkuita) syntyy jokunen lisääkin. Tai sitten ei.