Saaliita

Etukäteen ajattelin, että päivän otsikko olisi "Turistina kotikaupungissa". Tänään oli nimittäin tarkoitus esikoisen kanssa viettää kaupunkipäivää ja kiertää kaikki kiinnostavat kohteet. Mutta kuinkas kävikään?

Ensin nukuimme aamulla pitkään, esikoinen melkein yhdeksään. Kymmenen jälkeen vasta kaivoimme fillarit autotallista ja käänsimme keulat kohti keskustaa. Ensimmäinen etappimme oli pääkirjasto. Minun piti palauttaa yksi kirja, johon oli varauksia ja samalla syötin palautusautomaatin kitaan muitakin jo tarpeettomaksi käyneitä opuksia. Yhden varatun kirjan kävin lunastamassa tiskiltä ja esikoinen bongasi vaihtokirjahyllystä Viidakkokirjan alkuperäisen version englanniksi ja poimi sen mukaansa.

Seuraavaksi menimme kiertämään Kympintorin ja kartoittamaan tarjonnan. Minä en löytänyt yhtään mitään... tai no. Yhtä vaaleanpunaista pellavamekkoa sovitin, mutta sitä olisi pitänyt kaventaa, lyhentää ja muokata kädenteitä, joten päätin jättää projektin ostamatta. Esikoinen löysi hyvän Vero Modan neuletakin sekä paidan, jollaisen hän on jo yhden käyttänyt puhki. Tyttö oli tosi tyytyväinen löytöihinsä, ne maksoivat yhteensä vain 3 euroa.

Sokoksella oli alen loppurysäys ja pitihän se käydä katsomassa, että olisiko siellä jotain tarpeellista. Lapsi sai uusia alusvaatteita ja itselleni ostin uuden yöpaidan sekä aseita vanhenemista vastaan.

Tässä vaiheessa meillä alkoi olla jo nälkä. Pitkällisen neuvonpidon jälkeen päädyimme jälleen Caperoon. Siellä on aina hyvä ruoka ja loistava palvelu. Tällä kertaa meitä palvellut nuori nainen oli niin ystävällinen, että Lontoonkin palvelukulttuuriin tottunut esikoinen kiitteli mainiota palveluasennetta. Minun lounasvalintani oli kanaleipä ja esikoinen söi fantasiapitsan. Nam. Kyllä saimme kupumme killalleen!

Caperossakin olisi voinut nauttia jälkiruokaa tai ainakin kahvia ja teetä palan painikkeeksi. Mutta koska esikoinen ei ole käynyt Sulosaaren lettukahvilassa koskaan, päätimme popsia peräruokaa siellä.

Polkupyöräillen välimatka oli yksi huraus vain ja taas piti pohtia. Itse olin jo etukäteen päättänyt, että tällä kertaa syön lettuni lakkakastikkeen ja kermavaahdon kera, mutta esikoiselle runsas täytevaihtoehtojen tarjonta oli tarkan harkinnan paikka. Lopulta letulle levitettiin omatekoista maapähkinävoita, banaaniviipaleita ja suklaakastiketta.

Kuvassa on tarkennus pielessä, tiedän. Mutta valitettavasti parempaakaan otosta ei ole.

Ylen kylläisinä palailimme kotiin. Vielä oli hyvää aikaa korjata satoa puutarhasta. Katkoin puskista ensimmäisen kesäkurpitsan sekä avomaankurkun ja keräsin pienen sankollisen vadelmia. Vadelman raakileita on vaikka kuinka paljon, Saa nähdä sitten, tuleeko niistä kaikista valmiita marjoja.

Kotikaupungin turistien kierros kutistui kauppa- ja ruokailukierrokseksi. Vaan mitäpä tuosta, ehtiihän noihin muihin rientoihin myöhemminkin. Eilinen mehiläisen pistos punottaa ja kuumottaa. Teitzen oireyhtymä kipuilee keuhkojen takaosassa. Joten liikaa ei tästä loman viettämisestä parane innostua. Mutta on se vaan mukavaa, kun voi työpaikalla käydä vaan kääntymässä ja ilman huolen häivää jatkaa matkaa uusiin seikkailuihin.

Pikku Pietarin jalanjäljillä

Joskus asiat ovat tosi selkeitä ja suoraviivaisia. Toisinaan taas matkaan tulee enemmän mutkia kuin olisi suotavaa. Ja joskus joku harmittava asia saattaa poikia monta mukavaa kiemuraa.

Kaikki alkoi siitä, että esikoisen vanha läppäri alkoi olla elinkaarensa päässä. Tyttö päätti ostaa uuden koneen. Viettivät isänsä kanssa tuntikausia netissä tehden vertailuja puoleen jos toiseen. Tarkoitus oli saada hintalaatusuhteeltaan mainio peli. Sellainen näytti lopulta löytyvän Gigantin verkkokaupasta. Eli tilaus vetämään... Kone tuli toukokuussa vähän ennen kuin esikoinen maailmaan ääristä kotona käymään. Olivat Gigantissa keksineet esikoiselle erikoisen osoitteen ja postin selvityspalvelussa olivat selvittäneet oikean määränpään. Mutta Gigantin kämmäilyjen takia kone oli toimitettu kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan asiamiespostiin. Onneksi on auto.

Esikonen oli äärettömän onnelinen uudesta tietokoneestaan. Hetken.

Viikon kuluttua koneen käyttöönotosta peli alkoi pelleillä. Muistikortin lukija ei toiminut, virransäästötila vei koneen totaaliseen juntturaan, Windowsin ikkunat eivät auenneet tai sulkeutuneet, usb-portti toimi jos sattui olemaan sillä tuulella, hiiri ei pelittänyt... Lyhyt oli ilo uudesta lelusta.

Esikoinen soitti maailman ääristä Gigantin asiakaspalveluun ja maksoi puhelusta itsensä kipeäksi. Ainoa neuvo oli, että laite pitää tuoda huoltoon. Joopa. Kun ei ole tuota välimatkaakaan...

Kun lapsi nyt saapui lomaa viettämään kotimaahan, tuli myös murheenkryyni mukaan. Harmi vain, ettei omassa kaupungissa ole Giganttia. Lähimmät ovat Mikkelissä ja Varkaudessa.

Päätimme viedä läppärin Varkauden liikkeelle ja jatkaa siitä matkaa Kuopioon, sillä esikoinen toivoi näkevänsä kaimaystäväänsä  siellä. Koska meillä sedän kanssa on loma, lähdimme kolmen hengen voimin reissuun. Tosin alku ei mennyt ihan putkeen...

Mietiskelin aamulla, mitä sitä pukisi ylleen. Sää näytti hyvältä, mutta tämä kesä on opettanut, että keli voi vaihtua hetkessä. Päätin ottaa t-paidan päälle vielä neuletakin. Sopivimman värinen oli juuri ollut pyykissä ja oli vielä narulla. Nappasin takin suoraan narulta ja totesin, ettei se kaivannut silitystä. Kiskoin koltun saman tien ylleni.

Hetken kuluttua aloin ihmetellä, mikä möykky toisen hihan sisäpuolella oikein on...Näpelsin möykkyä ja tuumin sen olevan varmaankin jotain kangasnukkaa. Hyvä kun kerkesin mietteeni saada valmiiksi, niin se möykky pisti käsivarteeni kipeästi. Takki lensi päältäni tosi nopeasti ja pomppasin ulos terassille tutkimaan, mitä hihasta löytyisi. Sieltä ilmestyi puolipökertynyt mehiläinen.

Esikoinen meni jo eilen Rantasalmelle yökylään ystävänsä luo ja meidän oli tarkoitus poimia hänet kyytiin matkan varrelta, mutta ottaa kotoa keljuileva tietokone mukaan. Näin tehtiinkin. Paitsi että olimme jo toisella puolella kaupunkia menossa, kun muistimme, että se kone.... Piti siis palata omia jälkiä takaisin unohtunutta kapistusta noutamaan.

Lopulta nappasimme lapsen mukaan bussipysäkiltä Rantasalmen raitilta. Matkan jatkuessa tuumasimme, että voisimme hörpätä aamukahvit jossain Varkaudessa. ABC-asema ilmestyi sopivasti ensimmäisenä esiin ja suuntasimme sinne. Kahvijonossa me naiset valitsimme vitriineistä täytettyjä sämpylöitä ja setä  halusi herkutella viinerillä. Kassalla kaivelin rahapussia laukusta... kaivelin ja kaivelin... kunnes oli pakko myöntää, että se oli jäänyt kotiin toiseen laukkuun! Onneksi setä pelasti meidät pulasta ja vielä koko päivänkin. Täysin rahattomana olisi ollut äärimmäisen kurjaa kierrellä Kuopiota.

Päästyämme perille kalakukkojen kaupunkiin, jätimme esikoisen kaimansa kanssa vaihtamaan kuulumisia ja suunnistimme itse Pikku Pietarin torikujalle.

Pikku Pietarin piha -kirjan kirjoittaja Aapelin (Simo Puupposen) syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta ja torikujalla on siitä syystä tällä viikolla juhlaviikko. Juhlaviikon ohjelmassa oli mm. katkelmia kirjasta pitkin piha-aittoja, itse Pietari lauleli komeasti ja pokkasi lopuksi kohteliaasti, kujalla luettiin ääneen tarinoita ja olisipa siellä voinut askarrella itselleen käpylehmänkin.

Pieniä käsityöläismyymälöitä oli vieri vieressä. Toisissa oli vintillä taidenäyttelyitä, toisissa museohuoneita ja olipa siellä maailman pienin kirpputorikin.

Kun kurkistin kahvilaan, herkkuhammasta alkoi kolottaa välittömästi. Kävin kutsumassa Kotosen sedänkin paikalle ja valitsimme kahvileipämme. Ei ollut helppoa tehdä päätöstä. Lajeja oli monta ja monta ja kaikki näytti hyvin houkuttelevalta. Setä valitsi omenatoscan ja minä pullan. Hyvältä maistui!

Lopuksi piti tietenkin käydä vielä naistenhuoneessa. Joskin mennessä hieman hätkähdin, sillä ovessa tuli vastaan mies pienen tytön kanssa. Kaipa se sitten oli pikkuneidillä ollut hätä ja siksi menivät naisten vessaan. Mutta siis - vessassa oli ennennäkemättömän ihana lasinen käsienpesuallas ja nyt harmittaa etten tullut sitä kuvanneeksi. Mutta oli pytylläkin hauska istuksia ja lueskella samalla seinille ripustettuja huoneentauluja.

Monenlaista houkutusta oli torikojuissa tarjolla, mutta mitään en loppujen lopuksi ostanut. Tai siis sedällä ostattanut, omat rahanihan olivat turvallisesti edelleen kotona...

Torin poikki oikaisimme kirpputorille. Ei se ollut kummoinenkaan aarreaitta, mutta löysin sentään Seppälän maksimittaisen hellemekon, jollaista vuosi sitten kävin monta kertaa Seppälässä silittelemässä, mutta en pihiyttäni koskaan ostanut. Nyt sain sen 2.5 eurolla. Ostin myös Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset -kirjan kolmella eurolla.

Saman sarjan ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa ei täysin vakuuttanut minua. Ehtoolehto-sarjalla on oma vankkumaton kannattajakuntansa ja kirjoissa on kirjastossa jatkuva jono. Ajattelin ottaa pakolaiset reissulukemiseksi kesälomamatkalle. Sinne kun ei viitsi kirjaston kirjoja ottaa, ettei tarvitse niistä sitten huolta kantaa. Ja kirja on sekä sisällöltään että ulkoasultaan sopivan kevyttä lomaseuraa.

Kirpparikierroksen jälkeen ajoimme ylämäkeen Puijon tornin juurelle. Setä ei ole tornissa koskaan ennen käynyt, joten oli aika korjata se puute.

Hissillä nousimme yläilmoihin ihailemaan huimia maisemia. Tuuli puhalteli vinhasti, joten kauaa ei tornin huipulla ulkoilmassa viihdytty. Kuntoilun ja huvin vuoksi halusin kipittää portaat alas. Enpä tullut laskeneeksi askelmia, mutta oli niitä aika monta.

Suunnitelmissamme oli ollut käydä syömässä Puijon Majalla.  Ruokalistalla oli Unkarin lihapataa ja kaalikääryleitä, joista setä ei innostunut. Minulle kyllä olisi kelvannut.

Mutta lähdimme etsimään syötävää muualta ja nappasimme torin kulmalta esikoisenkin taas mukaamme.

Ajoimme jo kohti kotia ja toivoimme löytävämme pikaisesti jostain ruokaa. Lopulta kurvasimme Leppävirralla Unnukkaan. Siellä oli seisovassa pöydässä pekonisipulipastaa, hernekeittoa ja pitsaslaisseja. Setä ei sitäkään halunnut, mutta minulla oli jo niin nälkä, että olisin syönyt vaikka pieniä kiviä. Onneksi Unnukassa voi myös tilata pitsaa ja niin setä sitten tekikin.

Oma ruokani ei ollut kulinarismin riemuvoitto eikä edes visuaalinen elämys. Siksi siitä ei ole kuvaa. Mutta sentään jalkojen vapina helpotti, kun sai jotain ruoan tapaista sisuksiinsa. On se hyvä, kun voi syödä melkein mitä vain. Etanavuokaa en kyllä olisi minäkään pystynyt nieleksimään...

Niin se on neljäskin lomapäivä illassa. Kohta kai se tämä hauskuus jo loppuu.

Reissu Porvoon mitalla

Kotosen tädin virallinen ensimmäinen lomapäivän aamu valkeni maanantaina. Sateisena.

Heräsin sateen ropinaan jo puoli viideltä, puoli tuntia ennen kuin kännykän oli tarkoitus piristä herätyksen merkiksi. Pää tyynyllä mietin, että olisi ollut hyvä nukkua vielä, enhän tiennyt, olisinko 24 tunnin päästä vasta seuraavan kerran univuoteella. No, niin tai näin, alkuperäisen suunnitelman mukaan minun ja sedän oli tarkoitus startata kotipihasta seitsemän korvilla. Ihan siihen emme loppujen lopuksi venyneet, mutta vähän jälkeen seitsemän olimme jo menossa kaupungin toisella puolella ja reissukäsityö oli aloitettu.

Ensimmäinen pysähdys oli Juvalla Siiskosen kotileipomon ja Punaisen piipun kievarin nurkilla. Kovin oli autio parkkipaikka aluksi, mutta kun olimme aamukahvimme rinkelisämpylän kera nauttineet, oli jo tunkua parkkialueellakin. Kun täytetyn rinkelisämpylän kerran syö, sen valitsee aina vain uudelleenkin. Tosi hyvää!

Seuraava jaloittelutauko oli Renkomäen ABC:llä. Iittalan outletin tarjonnasta löytyi edulliseen hintaan kuopukselle astiasarjaan täydennystä. Vatsat eivät kaivanneet täydennystä, joten siirryimme sujuvasti tien toiselle puolelle hämmästelemään Kärkkäisen tavaratalon tarjontaa. Mitään ostettavaa ei ollut mennessä mielessä, mutta kummasti sitä ihminen keksii tarpeita... Hyvin kohtuulliset hankintamme kuitenkin olivat. Sedälle sateenvarjo ja minulle elintarvikesivellin sekä vähän lankaa.

Ostosilotteilun jälkeen matka jatkui edelleen. Sää oli onneksi jo ennen Siiskosta seljennyt ja saimme ajella pitkin kuivia teitä. Kun ensimmäinen varsinainen etappimme lähestyi, keli oli jo varsin kaunis ja kesäinen. Auton ikkunasta kuvasin peltoaukeita.

Puolen päivän kantturoissa pistimme auton parkkiin ja jatkoimme matkaa jalan. Olimme saapuneet Vanhaan Porvooseen.

Meillä oli jo nälkä, joten ensimmäisenä piti löytää ruokapaikka. Umpimähkään lähdimme tallustelemaan pitkin katuja...

... eikä aikaakaan kun huomasimme terassin, joka oli täpösen täynna ruokailevia ihmisiä. Oven vierellä oleva kyltti repsotti rumasti, eikä ollut lainkaan kuvauksellinen. Siitä huolimatta päätimme astua ovesta sisään. Tiskin edessä kiemurteli pitkä jono ja siihen liityimme jatkoksi. Ruokalistalla oli perinteistä kotiruokaa ja vaihtoehtoja oli yllin kyllin. Hinnatkin olivat enemmän kuin kohtuulliset.

Jono veti hyvin ja hetkessä oli meidän vuoromme tehdä tilaus. Minä valitsin porsaan sisäfilettä ja setä halusi grillipihvin. Pihviä ei saanut heti mukaan, vaan se luvattiin tuoda pöytään. Aikamme ihmettelimme, että minne istuisimme, sillä kaikkialla oli täyttä. Onneksi yksi varjon puolen ulkopöytä vapautui ja siihen teimme leirimme. Tuskin ennätimme istahtaa, kun sedän ruoka jo lennätettiin paikalle. Paikassa oli muutenkin mukava tunnelma ja hymyileväinen ja ystävällinen palvelu.

Että oli hyvää ruokaa! Ei ihme, että ruokailijoita riitti tungokseksi asti.

Syötyämme jaksoimme hyvin kierrellä pieniä sympaattisia kujia. Oli kuin olisi ulkomailla ollut! Puheensorina oli  kovin kansainvälistä. Ruotsia puhuttiin eniten, lisäksi kuului ainakin saksaa, venäjää ja ranskaa. Sillon tällöin joku suomenkielinen oli äänessä, mutta vähemmistönä.

Mukulakivikatuja pitkin kapusimme korkealle kirkonmäelle tuomiokirkkoa ihailemaan.

Alaspäin laskeuduttaessa tädin hienosteva kenkävalinta ei ollut parhain mahdollinen. Sen siitä saa, kun kerran vuodessa vetää jalkaansa jotain muuta kuin tasapohjatennareita!

Mutta toisaalta ei hätä ollut tämän näköinen. Meillä ei ollut kiire vaan oli hyvin aikaa astella askel askeleelta alaspäin ja aina välillä vähän kuvailla ympäristöä.

Etukäteen olin lukenut Minna ja Kenneth Lönnqvistin kirjaa Porvoo: Kulttuuri- ja luonto-opas ja huomannut, että Porvoossa olisi näettävää ja koettavaa kokonaiseksi viikoksi ellei pidemmäksikin aikaa. Meidän muutaman tunnin vierailullamme saatoimme vain vähän raapaista pintaa.

Kaltaiselleni herkkusuulle pyhiinvaellusretken leiman reissulle antoi kirjan katkelma "Porvoolaiset ovat aina olleet makean perään - lieneekö syynä ruotsalainen alkuperä? Porvoolaiset ovatkin erittäin hyväntuulisia ja ystävällisiä niin kuin suklaansyöjät yleensä. Leivonnaiset ja makeiset ovat porvoolaisten sydäntä lähellä, joten kaupunkikuvaan liittyvät aivan erityisesti tietyt leivonnaiset. leipomot ja makeistehtaat. Kahvilat ja ravintolat noudattavat rentoa ilmapiiriä ja eurooppalaista elämänmenoa.
...
Runebergin ja Fredrikan tortut ovat aitoja porvoolaisia leivonnaisia, samoin kuin Porvoon tipat..."

Kirjassa esiteltiin myös porvoolaisia kahviloita ja mieleeni jäi erityisesti kahvila Helmi. Olisihan hauskaa kirjoittaa blogiin, että kahvila olikin lajissaan oikea helmi. Siksipä suuntasimme sinne kahvihampaan kolottessa.

Kahvila sijaitsee tunnelmallisessa vanhassa puutalossa (kuinkas muutenkaan), mutta on siksi äärimmäisen sokkeloinen ja sanoisinko myös epäkäytännöllinen, Palvelutiski on yhdessä pienessä peräkammarissa ja jono sinne katkeamaton. Oviaukossa jonottaa herkunnälkäiset ja samasta oviaukosta pyrkivät pöytien ääreen tarjottimien kanssa ostoksensa jo tehneet. Ihan oven pielessä tilaa ahtauttaa myös pyörivä herkkuvitriini monine kakkuineen.

Olin etukäteen miettinyt, että maistaisin kahvilassa jotain perinteistä, mutta sellaista mitä en ole ennen syönyt. Porvoon tipat ovat oppaan mukaan rusinapullaa, joka on muotoiltu solmuksi joka seuraa 1800-luvun kampaus- ja päähinemuoteja. Niitä ei vitriineissä näkynyt. Kysyin kassan takana hääräävältä nuorelta mieheltä Fredrikan torttua ja hän oli sen näköinen, ettei ole sellaisesta ikinä kuullutkaan. Ei tiennyt apuna oleva tyttönenkään tortusta. Päädyin siis valitsemaan vitriinin herkuista marenkitorttua, se kun näytti ja kuulosti hyvältä.

Torttuni oli vähälaktoosinen ja setä halusi täysin laktoosittoman leivonnaisen, joten hän valitsi mutakakkua. Se oli hyvä valinta, omani ei. Kakkupalaset olivat todella hinnakkaat, joten odotukset olivat korkealla. Kakkuni vain oli mauton ja jotenkin vetinen. Ihmettelen, miten kukaan voi tehdä mautonta marenkia, jos nyt pohja olisikin pelkkää sahajauhoa. Ei maistunut edes makealle. Teki mieli jättää syömättä, mutta eihän pihi ihminen voi sitä tehdä. Kaikki mikä on maksettu, on myös nieltävä.

Kotona sitten päätin tutkia Internetistä, mikä ihmeen leivos se Fredrikan torttu oikein on, jos se kerran matkaoppaassa mainitaan, mutta Porvoon paikalliset eivät sitä tunne. Jaha. Se on siis Runebergin tortun toinen nimitys! Helmen vitriinissä oli niitä kyllä pitkät rivit!

Löysin netistä tosin ohjeen Fredrikan kakulle, joka on muunnos Runebergin tortusta. En voi välttyä miettimästä, että mitä oppaan kirjoittajat loppujen lopuksi tarkoittivat Fredrikan tortulla. Tekstistä sai mielikuvan, että se olisi eri leivonnainen kuin perinteinen Runebergin torttu. Tiedä sitten.

Kahvilapettymyksen jälkeen olisin ostanut pari postikorttia muistaakseni muutamaa ystävää. Mutta matkamuistomyymälöiden ahtaus aiheutti näppylöitä ja ahtaanpaikankammoa, joten pakenin paikalta ilman ostoksia.

Vielä kiersimme Porvoonjoen rantaa napsimassa pakolliset turistikuvat punaisista ranta-aitoista. Niistähän kaupunki tunnetaan.

Autolle palatessa huomasimme tulleemme tien päähän. Onneksi vain rautatien, joten kävellen matka edelleen jatkui.

Parkkipaikan välittömässä läheisyydessä seisoi ikivanha rautatieasema ja siellä toimiva Wanha Rautakauppa.

Hannu Rinteen kirjassa Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin kauppaa luonnehdittiin ilmaisulla elämyskeidas. Sinne siis! Tämä elämyskeidas oli kyllä mielestäni enemmän roinavarasto ja sotkun koti kuin kauppa. Tosin tavaramäärä sai meidät karkoitettua pois paikalta ripeästi. Ehkä tarkemmalla tarkastelulla puodista olisi löytynyt muutakin kuin ikivanhaa rompetta.

Kaiken kävelemisen jälkeen istahdimme autoon ja ajoimme taas eteenpäin. Seuraava välietappimme oli kummitädin koti Klaukkalassa. Kummitädillä puolisoineen on siellä ihana kallioinen rinnepiha, jonka laittamisessa ei ole työtunteja laskettu. Varsinkaan kun puutarhahommat eivät heidän mielestään ole työtä vaan huvia...

Valtavan kokoisia mustaherukoita!

Venytimme vierailuamme yömyöhään. Reissumme varsinainen päämäärä ei vieläkään ollut saavutettu, mutta lopulliseen matkakohteeseen ei olisi järkeä saapua turhan aikaisin. Se vain kävisi kukkaron päälle.

Puoli yhdentoista jälkeen lopulta laskimme isäntäväkemme yöpuulle ja lähdimme pikku hiljaa ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Internetistä näimme, että malttamattomana odottamamme lento saapuisi myöhässä. Silti poltteli jo päästä oven pieleen odottamaan.

Vaikka olimme lentoasemalla hyvissä ajoin, aika ei käynyt pitkäksi. Herkuttelimme Starbucksin kahvilla ja kohtuuttoman kokoisella keksillä. Niiden voimin sitä jaksaisi valvoa aamuun saakka - toivottavasti. Jos emme jaksaisi, niin kävimme vielä vähän evästä ostamassa aseman Alepasta.

Lennolta tulevien ovea silmä kovana vahtiessamme bongasimme myös Duudsonien Jarpin hervottomine kasseineen. Mutta Jarppi ei ollut se, ketä me odotimme. Lopulta odotus palkittiin ja liukuovien takaa ilmestyi näkyviin tuttu ihminen. Esikoinen on taas kotomaan kamaralla!

Kotimatka pitkin öisiä valtateitä oli loputtoman pitkä. Ihmeen hyvin jaksoimme, vaikka jossakin Mikkelin jälkeen tuntui, että silmät eivät millään enää pysyisi auki. Mutta uuden aamun sarastus ja hetken happihyppely Juvan ABC:llä kantoivat meidät lopulta kotiin saakka.

Kiitos reissusta!