Elämän pieniä koettelemuksia

Täti kävi eilen työterveystarkastuksessa. Huojentavaa, että kaikki oli kunnossa. Paitsi työstressistä johtuva alapaineen nousu kiinnitti terveydenhoitajan huomion. Lukema ei kuitenkaan ollut niin hälyttävä, että olisi toimenpiteisiin tarvinnut ryhtyä. Huomenna pitää vielä käydä verta luovuttamassa rutiinitutkimuksia varten. Siinä sitä onkin tälle tädille haastetta! Toimin aamuisin automaattiohjauksella ja suoritan aamutoimet joka aamu samassa järjestyksessä ilman että päässä liikkuu yhtään ajatusta. Ja huomen aamulla ei saa laittaa suuhun leivän sikkarettakaan kahvista puhumattakaan! Pitänee teipata kahvinkeitin ja jääkaapin ovi tiukasti kiinni jo tänä iltana....

Yksi työstressiä aiheuttava tekijä on alati vaihtuvat työkaverit. Sitä se teettää tämä yhteiskunnan nykyinen tapa olla palkkaamatta vakituisia ihmisiä. Juuri kun totut ja opit tuntemaan ihmisen, niin se on sitten heippa, adjö farväl ja näkemiin!

Ihan samasta asiasta ei ole kyse, kun työpaikan kahvilayrittäjä pistää puljunsa oven säppiin ja lähtee kohti uusia seikkailuja. Mutta se on taas yksi menetetty työtoveri ja ihana ihminen. Lähtiessä sanotaan, että pysytään yhteyksissä, mutta usein todellisuus on toisenlainen. Eroaminen on murheellista. En tiedä, onko se helpompaa sille joka lähtee, mutta aika kamalaa se on aina sille, joka jää.

Läksiäiskahvit juotiin jo perjantaina, vaikka tänään oli Kahvila Poukaman viimeinen virallinen aukiolopäivä. Aamulla pälähti päähäni, että haluan jollain lailla muistaa ja kiittää menneistä päivistä. Onneksi on noita käsitöitä tullut väkerrettyä ja kaivelin kätköistäni puolivalmiin tiskiliinan. Höyrytin sen kevyesti ja kirjoitin saatteeksi kortin.

Laajempi ja perusteellisempi tiskirättipäivitys on tulossa pikapuoliin...

Kahvilassa on ollut koko sen olemassaolon ajan myynnissä belgialaisia käsintehtyjä suklaakonvehteja. Pihinä ihmisenä en ole raaskinut niitä ostaa, ovat olleet sen verran hintavia. Nyt kun loppuja tuotteita sai puoleen hintaan ja yhden konvehdin hinta oli siedettävä 0,50 €, ostin Kotosen väelle namimaistiaiset.

Makoisia makeisia olivat! Työterveyshoitajan vaa'an lukemat vain olivat hätkähdyttävän herättävän hirveät, joten onneksi tällaisia herkkuja ei enää työpaikan kahvilan vitriinissä ole kiusauksia aiheuttamassa. Vielä kun oppisi kieltäytymään muista makeista viettelyksistä! Elämän pieniä koettelemuksia.

Yksin kotona 2: Parempaa elämää?

Eilisiltaisten pitkien päiväunien jälkeen olin melkein varma, että yöunia saisi odotella aamuyölle saakka. Hah ja höpsis! Nukkumatti pöllytteli unihiekkaansa jo iltakymmeneltä, niin ettei kirjan lukemisesta tullut mitään silmien lumpsahdellessa kiinni tuon tuosta. Oli niin raskaat silmäluomet!

Aamuherätys tuli seitsemän korvilla, kun saunajuomaksi hörppimäni nesteet pyrkivät ulos... Johan sitä olikin nukuttu riittävästi. Nousin aamukahvia nauttimaan ja samalla suunnittelin päivää.

Päätin ihan ensimmäiseksi käydä alakerran roinavaraston (=takkahuoneen) kimppuun. Hetken ehdin siellä uurastaa kunnes tympäännyin. Pesin pienet katon rajassa olevat ikkunat ja pyyhin seiniä. Kun tuli aika hilata kirjavitriini toiseen paikkaan, sain pullistella hauiksia ja muita olemattomia lihaksiani. Kaappi siirtyi sentti sentiltä, kunnes päätti juurtua paikalleen. Vaikka kuinka telusin, se ei hievahtanutkaan. Olkoon sitten mokoma! Piti jäädä odottelemaan miehisiä apuvoimia.

Koska pikkuikkunat sisäpuolelta loistivat puhtauttaan, päätin kiertää talon ulkopuolelle suorittamaan ikkunoiden kesäpesun loppuun. Yleensä nuo kivijalan pikkuruudut tahtovat jäädä pesu-urakassa viimeisiksi, joten ihan mukavaa vaihtelua tämä järjestyksen vaihtaminen...

Samalla nappailin taas pihapäivityskuviakin.

Syreeni aloittelee vasta nyt kukintaansa.

Keijunkukista tykkään! Yksi lempikukistani.

Miten äidin idänunikot voivat olla ihan eri näköisiä? Nämä ovat nimittäin niiden poikasia...

Sää oli enttententten sataako vaiko eikö. Ja se siivoaminen oli jo tyssännyt paikoilleen juuttuneeseen vitriiniin. Eli en voinut muuta tehdä kuin hypätä pyörän selkään ja polkaista katselemaan suurkirppiksen tarjontaa torille. Kuinka ollakaan! Törmäsin siellä kummitätiini jonka kanssa tutkimme myynnissä olleita tuotteita. Olin jo ostamassa itselleni Aarikan lintukorvikset, kun kummitätini ehti maksaa ne lahjaksi minulle. Kiitos!

Löysin vielä ruokailuvälineitä askartelutarkoituksiin ja pienen pupusen. Aterimet maksoivat 2 € koko kasa ja pupu irtosi eurolla.

Houkuttelin kummitädin mukaani uuteen kahvilaan, joka on vasta avattu entiselle rautatieasemalle. Kuljen siitä päivittäin ohi työmatkallani ja paikka on vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Sitä Kahvila Raide kyllä olikin! Yllin kyllin monenlaista herkkua oli tarjolla ja sisustus soma kuin leikkimökissä. Hintataso oli kohtuullinen, joten maistelimme kahvin kanssa sekä suolaista että makeaa syötävää.

Työpaikkani on kivenheiton päässä... uudessa kahvilassa voisi mainiosti käydä lounaalla silloin tällöin.

Istuimme kulmapöydässä juttelemassa monta tuntia! Ajan kulua tuskin huomasi. Tulin maininneeksi, että harmittaa, kun vähän väliä satelee. Olisihan minun pitänyt pyöräillä Silvolaan (reilu 10 km) hakemaan Facebook-kirpparilta varaamaani alumiiniset kakkuvuoat. Täti keksi heti, että mennään yhdessä, hän tarjoaa kyydin. Niin sitä lähdettiin ja napattiin vielä matkan varrelta serkkutyttö mukaan navigaattoriksi. Onneksi oli hyvä opas mukana, muuten meillä olisi mennyt ajellessa aikaa tovi jos toinenkin.

Yötyötä tehnyt serkku ei ollut vielä ehtinyt juoda aamukahveja. Niskavuoren portti sattui niin sopivasti matkan varrelle, että sinnehän sitä oli hyvä seuraavaksi siirtyä kahvittelemaan ja maailmaa parantamaan. Voi olla, että tämänpäiväinen juttutuokio poikii mukavan matkan Tallinnaan syksyn saavuttua...

Niskavuoren pulla ja kahvi

Niskavuoren kiehtovat kukkaruukut.

Paluumatkalla stoppasimme hetkeksi Nojanmaan suoralle nappaamaan kuvia upean mahtavasta lupiinipellosta. Todellisuus oli kyllä paljon hienompi kuin kuvista voisi päätellä.

Lähellä tätä kukkamerta sattui juhannuksen aikaan kuolonkolari suoralla tiellä. Henkilöauto ajoi ilmeisti tahallaan vastaantulevien kaistalle. Kolarin aiheuttanut nuori mies selvisi pienin vammoin. Kamalinta on, että viime yönä tapahtuma uusiutui ja ilmeisesti sama nuori mies oli taas syypää. Tällä kertaa hän menehtyi ja vastaan tulleen hinausauton matkustaja loukkaantui. Tapahtumapaikoilla olleet kynttilät eivät voi jäädä huomaamatta ja mieli on täynnä kysymyksiä ja pahaa oloa. Miksi?

Kotiin tultuani lastasin itselleni herkkulautasen ja vetäydyin terassin aurinkotuoliin lukemaan Anna Gavaldan kirjaa Parempaa elämää (alkuteos La Vie en mieux, suomentaja Lotta Toivanen). Oli ihanaa löhötä tuolissa, nauttia auringon lämmöstä iholla ja ... niin no. En oikein millään pääse Gavaldan vähän yli kaksikymppisten päähenkilöiden nahkoihin enkä tarinan lumoihin. Gavalda on taitava sanataiteilija ("Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Tätä matalalentoa, näitä lyyristyperyydellisiä vuodatuksia.."), mutta oma elämäni ja tämänhetkiset kiinnostuksen kohteeni ovat valovuosien päässä nuorten sinkkujen tai haparoivassa parisuhteessa aloittelevien elämästä. Sitä paitsi... kirja on raadollisen tarkka kuvaus nykyajan epätoivoisesta tilasta nuorisotyöttömyyksineen kaikkineen. Toivonkipinää on vaikea löytää, vaikkei päähenkilöiden elämä toivotonta olekaan. Voi olla, että tartuin kirjaan väärässä mielentilassa, sillä nimi kuulosti lupaavalta.

Muu väki alkoi palailla takaisin kotiin illan saapuessa. Ensin setä Kotonen ja kohta vielä kuopus Kotonenkin. Oli mukavaa ja rentouttavaa viettää viikonloppu omien aikataulujen mukaan ilman, että tarvitsi miettiä pitäisikö samaan aikaan olla jo jossain muualla tekemässä jotain muuta. Mutta oli kyllä mukavaa saada taas kotomaan kamaralla oleskeleva perhe kasaan. Kuopuksen kotiinpaluun innoittamana kärsimyskukkakin puhkesi kukoistamaan ensimmäisen kerran tytön syntymäpäivien jälkeen.

Keijunmekko oven pielessä on intoutunut kovasti kasvamaan ja kukoistamaan...

... ja luonto huolehtii muuten, ettei Kotosen pihasta kukat pääse loppumaan, Ihana päivä!