Olen Lindgrenini lukenut ja tiedän toki, ettei Kurrekurredut-saarella ole mitään tekemistä oravien kanssa, vaan Peppi Pitkätossun isä asustelee saarella kuninkaana. Mutta kielellä leikkiminen viehättää minua ja tykkään väännellä asioita ja tulkita sanoja uusin tavoin. Tällaista "harrastusta" eivät kaikki ymmärrä, mutta pitäisin tällaista leikittelyä suhteellisen harmittomana puuhana. Kehittävyydestä voidaan olla montaa mieltä...
Siilejäkin on jo jalostettu lemmikkieläimiksi. Enpä haluaisi vangita luonnon lasta, mutta nimesin silti pihallamme peuhanneen pikkuisen oravanpoikasen välkysti (!) Kurreksi ja sukunimeksi sopi tietysti Kurredut. Olikohan Kurre-parka pudonnut puusta, kun lehtikuusen alla kökötti pitkät tovit liikahtamatta, ihan kuin olisi ajatuksiaan kasannut. Toinen oravainen kurkisteli oksalta, mutta päätti pötkiä pakoon kummaa naista, joka pitkäputkisen mustan naksuvan laatikon kanssa kävi luonnonlapsia tähtäilemään. Joko Kurressa on filmitähtiainesta tai sitten se yritti liikkumattomuudellaan hävitä yksinkertaisesti näkyvistä.
Askel kerrallaan lähestyin Kurrea ja parin metrin päässä sen kärsivällisyys petti ja se pinkaisi pakoon. Ensin se päätti kiivetä vaahteran oksistoon...
... mutta näköala ei tainnut miellyttää. Matka jatkui pihan poikki...
... ja etuovelle.
Ehkä Kurre olisi ollutkin tulossa vierailulle sisätiloihin kuten sukulaisensa viime kesänä. Mutta ovi oli kiinni ja oravanpoikasen matka jatkui.
Äärettömän kivierämaan yli...
...sopivasti sammaloituneelle aidalle. Siihen oravanpoika sitten jumittui eikä liikkunut enää minnekään. Painoi vain pieni parka päätänsä alaspäin, aivan kuin lopen uupuneena.
Siihen jätin lapsiparan voimia keräämään ja palasin itse sisälle jatkamaan kuvaussessioon pysähtyneitä askareitani. Toivottavasti Kurrella on kaikki hyvin!