Kurre Kurredut

Olen Lindgrenini lukenut ja tiedän toki, ettei Kurrekurredut-saarella ole mitään tekemistä oravien kanssa, vaan Peppi Pitkätossun isä asustelee saarella kuninkaana. Mutta kielellä leikkiminen viehättää minua ja tykkään väännellä asioita ja tulkita sanoja uusin tavoin. Tällaista "harrastusta" eivät kaikki ymmärrä, mutta pitäisin tällaista leikittelyä suhteellisen harmittomana puuhana. Kehittävyydestä voidaan olla montaa mieltä...

Siilejäkin on jo jalostettu lemmikkieläimiksi. Enpä haluaisi vangita luonnon lasta, mutta nimesin silti pihallamme peuhanneen pikkuisen oravanpoikasen välkysti (!) Kurreksi ja sukunimeksi sopi tietysti Kurredut. Olikohan Kurre-parka pudonnut puusta, kun lehtikuusen alla kökötti pitkät tovit liikahtamatta, ihan kuin olisi ajatuksiaan kasannut. Toinen oravainen kurkisteli oksalta, mutta päätti pötkiä pakoon kummaa naista, joka pitkäputkisen mustan naksuvan laatikon kanssa kävi luonnonlapsia tähtäilemään. Joko Kurressa on filmitähtiainesta tai sitten se yritti liikkumattomuudellaan hävitä yksinkertaisesti näkyvistä.

Askel kerrallaan lähestyin Kurrea ja parin metrin päässä sen kärsivällisyys petti ja se pinkaisi pakoon. Ensin se päätti kiivetä vaahteran oksistoon...

... mutta näköala ei tainnut miellyttää. Matka jatkui pihan poikki...

 ... ja etuovelle.

 

Ehkä Kurre olisi ollutkin tulossa vierailulle sisätiloihin kuten sukulaisensa viime kesänä. Mutta ovi oli kiinni ja oravanpoikasen matka jatkui.

 Äärettömän kivierämaan yli...

...sopivasti sammaloituneelle aidalle. Siihen oravanpoika sitten jumittui eikä liikkunut enää minnekään. Painoi vain pieni parka päätänsä alaspäin, aivan kuin lopen uupuneena.

Siihen jätin lapsiparan voimia keräämään ja palasin itse sisälle jatkamaan kuvaussessioon pysähtyneitä askareitani. Toivottavasti Kurrella on kaikki hyvin!

Kevyttä kesäevästä ja kyynelien kakku

Tänään olen käyttänyt paljon aikaa pohtimiseen. Samalla syntyi sämpylöitä ja kakkukin. Leipomaan ryhdyin, sillä byrokratian kurjien kiemuroiden takia joudumme luopumaan yhdestä mahtavasta työkaverista puoli vuotta ennakkotietoa aiemmin. Nykyäänhän kunnallisella puolella ei eläkkeelle jäävien virkoja tai toimia enää täytetä vakituisesti, vaan työt hoidetaan puolen vuoden työllistettyjen voimin. Täytyy todeta, että meillä on ollut aivan loistava tuuri tässä asiassa, sillä (melkein) kaikki meille valitut ovat olleet loistotyyppejä, jotka ovat tehneet alipalkattua työtään suurella sydämellä ja ilolla. Tämä nyt pois töistä joutuva ihana ihminen ei ole ollut perinteinen työllistetty, vaan jollakin erityistuella sairautensa vuoksi. Hänelle luvattiin alun perin työtä vuoden loppuun saakka, mutta nyt byrokratian kukan puhjettua paiseeksi, hänellä on huomenna viimeinen työpäivä. Olemme kaikki asiasta todella pahoillamme.

Halusin jotenkin näyttää sen, että minuakin harmittaa. Siksi keksin leipoa kyynelkakun. Yritin etsiä netistä jonkinlaista vinkkiä, mutta eipä löytynyt. Parhaan lopputuloksen olisi varmaan saanut sokerimassa- tai marsipaanikuorrutuksella, mutta koska kerran kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, että suurin osa työkavereista pitää perinteistä kermakoristelua kuitenkin paljon maukkaampana, päädyin pursottamaan päällisen. Lopputulos muistuttaa kuitenkin enemmän pyöränsatulaa tai possun potkaa, mutta ei sille nyt enää mitään voi. Ajatus kai on tärkein...

Kakun leipominen poiki myös sämpylätaikinan alustamisen, sillä samalla uunin lämmityksellä piti toki tehdä muutakin. Tällä kertaa taikinan sekaan perinteisempien ainesten sekaan meni kaurarouhetta, auringonkukan siemeniä, juustoraastepussin loppu sekä aurinkokuivattujen tomaattien purkin basilikaöljy.

Päivälliseksi pistelin kevyesti tänään keitettyä mansikkakiisseliä ja vasta paistettua sämpylää. Kiisselin keitin punaherukamansikkamehusta ja vasta valmiin kiisselin sekaan molskautin pakastemansikat.

Aamupäivän pohtimisen aiheena oli elämän monimutkaisuus. Jos leivon, on huono omatunto siitä, etten siivoa. Kun siivoan, mietin, että pitäisi tehdä pihatöitä. Kun teen pihatöitä, pesemättömät pyykit painavat mieltä. Kun pyykkään, ahdistun, kun en taaskaan ole liikkunut tarpeeksi. Jos lähden lenkille, tekemättömät kotityöt vievät ulkoilusta ilon. Tai ainakin muistelen lukemattomien kirjojen pinoa yöpöydällä. Lukeminenhan on pahimman laatuista laiskottelua, mutta toisaalta ammattini takia pitäisi lukea mahdollisimman paljon, eli lukeminen on oikeastaan työasia. Mutta jos luen, samalla on huono omatunto siitä, etten vaikka pidä yhteyttä sukulaisiin tai ystäviin. Ja kun olen kylässä, en voi olla miettimättä kotipihan rehottavia rikkaruohoja. Loppujen lopuksi käy aina niin, että tekemistä on liian paljon ja ahdistun pelkästä ajatuksesta, etten kuitenkaan pysty tekemään kaikkea ja istun nojatuoliin bloggaamaan...

Puut tarhassa ja muita kasveja

Tänään pyöräilin pois töistä mukavassa kesäsäässä. Turha helle ei kyllä vieläkään vaivannut... Kuitenkin sen verran oli kesäinen olo, että katselin avoimin mielin ympärilleni ja huomasin taas, kuinka kasvit kukoistavat. Siis heti kotipihaan saavuttua piti säntäillä pitkin pientareita kuvia ottamassa. Otsikko on kyllä jälleen vähän asian vierestä, kun nämä otokset nyt ovat enemmän niitä muita kuin puita...

Etuoven rappusten pielessä kukka-asetelmat jaksavat pistää parastaan, vaikka ovat välillä luvattoman huonolla hoidolla. Kokeilin tänä vuonna ensimmäisen kerran kosmoskukkia ja olen oikein iloisesti yllättynyt!

Varjoliljatkin puskevat esiin kotkansiipisaniaisten viidakosta. Ihanan herkkä kukka!

Amanda B:n outletista jo jokunen kesä sitten ostettu betonipatsas kestää säätä ja aikaa.

Meidän terassi on oiva kesähuone! Vaikka tänä kesänä sinne olisi melkein kaivannut lämmitystä. Mutta kukat purkeissa viihtyvät, kun ei helle ja kuumuus niitä kärvennä.

Nämä amppelit kukkivat kuin viimeistä päivää. Minnekähän veisin mamman muruset lomamatkan ajaksi hoitoon? Esikoiselle ei viitsi kastelu-urakkaa jättää. Hän ei vielä osoita minkäänlaisia hortonomioireita... tai ehkä jo vähän kuitenkin, sillä ostattihan hän alkukesästä itselleen basilikan kasvatettavaksi. Vaan kävi kuten useimmille koiran kinuajille. Eli äiti hoitaa...

Orvokit ovat ihan itsestään ilmestyneet terassin vierelle ja alppiruusun juurelle.

Viime syksynä leikkasimme punalehtiruusun melkein maata myöten poikki. Se oli niin ränsistyneen näköinen. Ruusu kasvattaa toki uusia versoja, mutta sen juurella kasvava kuunlilja pukkaa kukkaa enemmän kuin koskaan ennen.

Ukontulikukat ovat liikkuvaista sorttia eivätkä ne kestä penkissä. Tänä vuonna muhkeimmat yksilöt kasvavat muurin kupeessa autotallin oven pielessä.

Marjatuomipihlajan marjapoikasia.
 

Ruusukin pian kukkii!

Miun uusi menopeli! Entinen olisi vaatinut kunnon huollon ja ehkä osien vaihtamista. Koska en autoile, vaihdoin fillaria. Nyt kelpaa taas ajella! Pyöräilinkin ylimääräisen iltalenkin ja otsikkokuva sekä alakuvat ovat lenkin varrelta napattuja otoksia.

Sattuipa entinen työkaveri olemaan lenkittämässä koiraansa yhtä aikaa. Hän vinkkasi erikoisista kävyistä, jotka kasvoivat jättikuusissa. Kuva ei tee kävyille oikeutta, näyttivät luonnossa kummallisen punertavilta ja pihkaa puskivat läpi kuin helmiä konsanaan.

Mittumaari

 

Keskikesän juhla on ohi. Kesäpäivä on seisahtanut ja päivä alkaa lyhentyä.

Miten niin voi olla? Kun tuntuu, ettei kesä ole vielä edes käynnistynyt kunnolla. Kesäloman alkuunkin on vielä neljä pitkää viikkoa. Toisaalta, luonto pistää parastaan ja kukat kukoistavat. Enpä malttanut olla ikuistamatta niitä jälleen kerran...

Juhannusaattoa vietettiin hyvinkin perinteisin menoin perinteisessä paikassa. Syötiin hyvää ruokaa, joka kypsyi miltei itsestään veljeni mainiossa grillissä uudessa kodassa. Makkara on peruseväs, mutta lohtakin loimutettiin.

Serkuksilla oli hauskaa ja touhut sujuivat sulassa sovussa. Vain meidän esikoinen oli omilla menoillaan jo. Muut puhalsivat innokkaina yhteen hiileen ja luovuus kukoisti.

Kokkokin poltettiin ja sen lämmössä oli ihana olla, muuten sää oli hyvinkin hyytävä. Fleecevuoriset ulkoiluhousut, sukat, lenkkarit, t-paita, fleecetakki ja tuulenpitävä ulkoilutakki eivät olleet lainkaan liioiteltu vaatetus, pikemminkin liian vähän. Ihmeen vähillä vaatteilla nuo lautalla seilaajat tarkenivat! Onneksi ei kuitenkaan satanut!

Kokon  liekeistä voisi melkein ennustaa kuin uudenvuoden tinasta..

Ennen puolta yötä ja kokon polttoa nappailin kuvia rannalla. Kummasti aurinko kultasi vastarannan niin, että maisema näytti ihan syksyiseltä jo.

Lopuksi yritin yön kahmussa kuvata Sulo-kissaa. Koska salamaa ei voi eläintä kuvatessa käyttää, valotusaika venyi ja kissamokoma liikkui. Lopputulos oli erikoinen - ehkä jopa taiteellinen.

Kokon polton jälkeen palasimme nukkumaan omaan kotiin. Kotona kokosin pakastimesta kaivamani voileipäkakun syötävään kuntoon ja sitten olenkin keskittynyt pötköttämään sängyllä kirja kourassa. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys alkoi oudosti, mutta koukutti pian lukijansa niin, että piti lukea loppuun miltei samoin tein. Niin kävi myös Enni Mustosen Piikatytön kanssa. Nyt kun olen vain lukenut, silmät ovat niin tikkuiset, että kiukuttaa. Silti en kyllä lukemista lopeta!