Kokki hukassa

Melko maukasta mikalö-mössöä (jauhelihasuppilovahverorisottoa), josta setä saa poimia pois paprikat ja kuopus sienet.

Alakoululaisesta asti tein lapsuusajan perheelle iltaruoan. Joka ikinen arki-ilta. Eikä sitä kyselty, että teetkö vai etkö, ei vaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä vanhemmat olivat aina illallakin töissä navetalla ja perheen ainoan tyttären kyseenalaistamaton velvollisuus oli huolehtia ruokahuollosta. Tuolloin tosin äitini aina ideoi tarjottavat pöperöt ja yleensä isäni hankki ainekset.

Ei kai ne kokkailut aina ihan putkeen menneet, mutta en muista valituksen sanaa koskaan kuulleeni. (Eräänkin kerran seikkailukirja imaisi mukaansa kesken perunankeiton niin, että vesi kiehui iloisesti taivaan tuuliin ja kypsäksi kiehuneet perunat juuttuivat kattilanpohjaan niin tiukasti, etten tiedä tuliko kattilasta sen jälkeen ollenkaan käyttökelpoista. Oma nolous ja katumus riitti rangaistukseksi, en muista saaneeni sattumasta minkäänlaista ripitystä.)

Kun sitten opiskelin ja asustelin itsekseni, oli onni ja autuus päättää aivan itse, syönkö vai enkö illalla "oikeaa" ruokaa. Joskus kämppäkavereiden kanssa kokkasimme yhdessä ja söimme kupumme äärirajoilleen. Joskus taas pelkät tarjousjukurtti ja voileipä (tai vain leipä... säästin, enkä ostanut leivän päälle levitettä) riitti illan polttoaineeksi.

Opiskelujen jälkeenkin asuin yksin ja sain päättää omasta elämästäni. Järjestin ruokakutsuja ja kutsuin lähimmäisiä luokseni viikonloppulounaille. Tein niin, koska kuvittelin sen kuuluvan aikuisen ihmisen velvollisuuksiin ja aikuiselämän kirjoittamattomiin käyttäytymissääntöihin. Kokkina en kuitenkaan ollut kummoinen. Eräänkin kerran yksi ruokavieraistani sanoi kesken keskustelun: "Tää on ihan kauheeta tää salaatti..." ja juttu jatkui siitä eteenpäin ilman että kukaan tätä salaattiasiaa sen kummemmin pureskeli.

Jossain vaiheessa elämääni käveli tuo setä Kotonen. "Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta" ajattelin ja pistin pöytään parasta. Kai ylitin itseni, sillä astelimme alttarille muutaman vuoden seurustelun jälkeen.

Maailmankuvani ja tietoisuuteni oli lapsuusajoista avartunut ja olin tullut huomaamaan, että maailmassa oli ruokaa laittavia miehiäkin. Sitä paitsi annoin kertoa itselleni, että maailman parhaat kokit ovatkin miehiä. Ilmankos! Eihän minulla näin naisena olekaan mitään mahdollisuuksia loistaa tässä gurmee-kilpailussa.

Siksipä yritin houkutella setää jakamaan tätä päivittäistä velvollisuutta kanssani. Pitkien perustelujeni jälkeen vastaus oli kiukustunut: "Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta!" Piste ja huutomerkki ja sillä selvä. Kun miestä ei kiinnosta, niin ei tarvitse.

Ei tarvinnut siinäkään vaiheessa, kun oli jo perhettä ja äiti oli illalla töissä. Kotiin palatessa iltaseitsemän jälkeen rakkaat kullanmurut juoksivat ovelle vastaan ja ennen kuin työpäivän tehnyt oli edes kenkiä ja takkia riisunut, kilvan ennättivät kertomaan, että heillä on aivan kauhea nälkä. Niin kai, kun äidillähän oli tietysti jääkaapin avain ja ruoat töissä mukanaan! Kaapissa olisi ollut valmista ruokaa, jonka olisi voinut mikrossa lämmittää, mutta kun "ei niillä ole ollut nälkä". Ilmeisesti tästä on tulkittava, että tekemäni mauton mössö maistui vain äidin läsnäollessa.

Nyt herääkin kysymys, että miksi en siirtänyt kotona opittua perintöä omille tyttärille ja sälyttänyt heille iltaruoanlaittovelvollisuutta. Tietenkin siksi, että 1) omat lapsensa haluaa päästää helpommalla kuin itse omassa lapsuudessaan ja 2) kun en osaa itsekään kunnolla kokata, kuinka olisin voinut toisia opettaa.

Ilokseni huomaan kuitenkin, että perheemme nuorista naisista on sukeutunut oivia kokkeja aina halutessaan. Lienevät perineet kokkaustaitonsa mummoiltaan ja kummeiltaan.

Viime aikoina olen todennut kokonaan hukanneeni sisäisen kokkini. Jos sitä siis ikinä on ollutkaan. Olen kokannut pieneen ikääni enemmän kuin moni koko elinaikanaan. Repertuaarini on kovin rajallinen ja aina jos yritän huvittaa itseäni kokeilemalla jotain uutta tai eksoottista, lopputulos saa yleensä tyrmäävän vastaanoton. Olen kurkkuani (ja tomaattiani, hah hah) myöten täynnä ainaista ruoan keksimistä ja tekemistä.

Villakoiran yksi ydinkysymys on sekin, että tässä "kaikkiruokaisessa" perheessä ruoaksi ei kelpaa omista lempiruoistani kesäkeitto, kaalikeitto, jauhelihakeitto, kanakeitto tai keitto- ja kanaruoat yleensäkään eikä kalaruoat. Ruoassa ei saisi olla sinihomejuustoa, raejuustoa, rahkaa, paprikaa, selleriä eikä missään nimessä allergiaa aiheuttavaa ananasta. Lihasta ei saa löytyä läskin sikkarettakaan. Kesäkurpitsa on minun herkkuani monessa muodossa, mutta ei juurikaan muiden. Vuosikausien hivutustaistelun jälkeen tosin tytöt vähitellen ovat alkaneet taipua syömään tätä kesäherkkua.

Perhe söisi kai vaikka joka päivä jauhelihakastiketta eri lisukkeilla, mutta itse olen sen verran rajoittunut, että näin yksipuolinen ruokavalio tökkii jo ihan ajatuksen asteella.

Olen myös väsynyt siihen todellisuuteen, että kun olen viettänyt tuntikaupalla aikaa keittiössä väsäten herkkuateriaa, kattanut sen pöytään (tai nykyään kyllä yleensä kultainen kuopukseni on hoitanut kattamisen kiitettävästi)  ja kutsunut perheen aterialle, tullaan kun huvittaa (kunhan tulee erätauko tai tämä ohjelma loppuu) tai huikataan vain, ettei nyt ole nälkä, kiitos vain. Tai sitten tullaan, mätetään eineet suuhun ja kymmenen minuutin kuluttua kokki istuu yksinään pöydässä tyhjien kippojen keskellä ja alkaa siivota sotkujaan. Siis mietin, että kuinka paljon aikaa on vaivan arvoista käyttää tankkaustauon valmisteluun ja jälkien korjaamiseen? Kun elämässä olisi niin paljon kiinnostavampaa ja motivoivampaakin tekemistä!

Tulipa tilitys! Julkinen tunnustus, että olen hävettävän huono vaimo ja äiti. Pelastakaa edes perheeni!

Hyväksi lopuksi kerron vielä vähän voimaannuttavasta eilisillasta.

Perheen perustamisen jälkeenhän minulla ei juuri ole ollut aikaa eikä voimia perheen, suvun ja työn ulkopuolisille ystävyyssuhteille. Asiakaspalvelutyö on syönyt kaiken ylimääräisen energian ja vapaa-aika on huvennut työstä toipumiseen ja kotivelvollisuuksiin. Rakas, laaja suku on vaatinut ja saanut osansa. Olen tuntenut itseni jollain tapaa yksinäiseksi ja ajatellut, että minussa on varmaan joku vika, kun ei ole muita ystäviä kuin sukulaiset ja työkaverit. Yhtään näitä ihania sukulaisia ja työkavereita väheksymättä, mutta he kun eivät voi valita...

Mutta nyt kohtalo tai Luoja tai jokin muu korkeampi voima on johdattanut tielleni kaksi upeaa, mahtavaa, hauskaa, ymmärtäväistä, sympaattista ja empaattista naista, jotka ikäerostamme huolimatta tuntuvat rakkailta ja tärkeiltä sielunsisarilta. Heidän elämässään on ollut myrskyä ja karikkoa, mutta elämäniloa, positiivisuutta ja naurua heistä löytyy roppakaupalla enemmän kuin monelta muulta.

Eilisen työpäiväni jälkeen triomme tapasi paikallisessa pitseriassa. Viiden (!!) tunnin ajan paransimme maailmaa tarinoiden, hullutellen ja nauraen ja samalla nauttien Caperon maistuvista tarjoiluista ja herttaisen tarjoilijapojan hyvästä palvelusta. Onneksi muita ruokailijoita oli sen verran kohtuullisesti, että saatoimme maratonmittaisen istuskelumme siellä suorittaa. Keskustelu polveili sujuvasti sairauksista matkusteluun ja lapsista vanhuuteen, jopa politiikkaan. Luultavasti emme olisi vielä puoli kymmeneltäkään malttaneet tarinointiamme lopettaa, mutta kun kilttejä olemme, päätimme laskea henkilökunnankin kotiinsa lepäämään.

Ilta oli niin onnistunut ja niin täynnä positiivista energiaa, että sen voimalla jaksaa kauan ja kauas.

Elämälle kiitos kaikista ystävistä! Niin lähellä olevista kuin kauempana asuvista! Ihan joka ikisestä!

Ja jos jossain näette karkuteillä olevaa Kotosen tädin sisäistä kokkia, niin käskekää se pian takaisin kotiin!

PS. Leipuri on löydössä!

Kesän merkkejä

Jos nyt eilen tulikin talviturkki heitettyä Luotojärveen, tänään piti jo muitakin kesäiloja kokea. Savonlinnan varmin kesän merkki on, kun matkustajasataman Lippakioski avaa luukkunsa talven hiljaiselon jälkeen. Eilen jo olisi voinut käydä tämän vuoden ensimmäiset pehmikset popsimassa, mutta Kotosen kotiväki ehti vasta tänään kesän avajaisiin. Tuima viima puhalsi järveltä ja helleherkun lipojia suorastaan hytisytti. Mutta nyt on jäätelökesäkin korkattu!

Aamupäivän ensimmäisiä askareita tänään oli polkupyörän pesu. Otettiin kuopuksen kanssa yhteinen urakka ja puunattiin menopelit entistä ehommiksi. Kyllä kelpasi vastapestyllä fillarilla polkaista kauppaostoksille muutaman kilometrin päähän automarkettiin.

Tänään oli oikea toimen päivä. Harmitti, että jääkaapissa oli hyviä ruokatarvikkeita, jotka eivät oikein löytäneet paikkaansa. Minimuffinssien kuorrutusta oli kipposen pohjalla monta desiä, mutta meillä ei ollut mitään kuorrutettavaa. Niinpä tekaisin pannukakkutaikinan ja kippasin kuorrutteen sen sekaan. Että tulikin makoisaa pannaria! Melko makeaa (se tomusokeri!), mutta mukavasti appelsiinilta maistuvaa (ihana appelsiinituorejuusto!). Tällainen pannari ei hilloa kaverikseen kaipaa, mutta raikkaat purkin pohjalla lojuneet säilötyt mandariinilohkot ja kermavaahtonokare teki pannarista ihan juhlaruokaa.

Jääkaapissa oli myöskin parasta ennen -päivämäärän ohittanut rahkapurkki sekä juustoraastepussin pohjat. Ne löysivät paikkansa sämpylätaikinasta, sillä siman tekemistä varten piti ostaa hiivaa kokonaista kaksi palaa (!!) vaikka sitä tuohon vappujuomaan ei tarvita kuin herneen kokoinen sikkare. Sämpylätaikinaan tuli tällä kertaa siis veden, suolan ja hiivan lisäksi Karu-hiutaleita, KauraKuitusta, vehnäjauhoja, öljyä, rahkaa ja juustoraastetta.

Ja se sima. Se on ollut suunnitelmissa ainakin viikon, mutta vasta tänään asian tiimoilta tapahtui jotain. Ensin ostin fariinisokerin, mutta unohdin sitruunat. Kun sitruunatkin oli ostettu, puuttui hiiva. Mutta tänään oli taivaankappaleet oikeassa järjestyksessä ja siis suotuisa päivä laittaa kupliva juoma käymään. Kyllä se vielä vapuksi ehtii valmistua.

Pieni ja hento ote

Eilen kerroin, että pikkuriikkiset neilikan alut kaipaisivat koulimista. Tänään kävin tuumasta toimeen ja hoidin homman. Taimet olivat niin hentoja, että omat sormeni ja käteni tuntuivat jättiläisen jäseniltä neilikan alkuja siirrellessäni. Turvepurkit eivät riittäneet, niin paljon oli kesän kukkaloistoon alkuja itänyt. Niinpä kolusin roskista ja löysin sieltä pari jugurttipurkkia ja muutamia pahvisia minimuffinssivuokia, joista oli jo sisältö syöty.

Osa taimista näytti siirron jälkeen niin stressaantuneelta ja pötkötti pitkin pituuttaan mulloksella, että saapa nähdä onko niistä eläjiksi. Muutenkin nämä neilikan alut näyttävät kovin olemattomilta topakoihin tomaatin taimiin verrattuna.

Taimia kuvatessani ihastelin vielä syntymäpäiväkukkiani ja eritoten ihmeellistä ruusuani. On se hieno!

Kotosen setä ahkeroi alakerrassa saunan ja pesuhuoneen remontin viimeistelyn kimpussa. Kunhan ensi viikolla sähkö- ja putkimiehet käyvät hoitamassa hommansa, meillä päästään testaamaan kutkulleen korjattua pesutilaa.

Minä ja kuopus lastasimme pihan haravointijätteet ja leikatut vattupuskat sekä muita oksia peräkärryn kyytiin. Vielä ajelimme Luotojärvelle saunomaan ja samalla veimme roskat sinne maatumaan. Mökkisaunaa lämmitellessä haravoin äidin kanssa tantereita sielläkin. Kaksi viikkoa sitten mökillä oli vielä täysi talvi ja järvessä niin paksu jää, että jäätä myöten voi huoletta liikkua. Nyt vesi välkehti vapaana ja houkuttelevana.

Ensin herkuttelimme makkaroilla ja sitten kiipesimme lauteille. Järven vesi oli todellakin niin houkuttelevaa, että koko naissakki (äitini, kuopus ja minä) heitti talviturkin menemään yhteistuumin. Kuopuksen kanssa keksimme uintireissun jälkeen, että olisihan moinen urotyö pitänyt ikuistaa filmillekin. Joten meidän oli siis mentävä uudelleenkin uimaan, että saimme kuvat otettua.

Hyisessä vedessä uimisen jälkeen oli erittäin virkistynyt olo. Ehkä tässä vähitellen alkaa ymmärtää avantouimareita!

More incrediblerer

Koko viikko yhtä juhlaa. Onnittelukortteja on pukannut tulemaan monena päivänä ja onnea on tullut koko vuoden tarpeiksi. Mukavaa!

Tällä viikolla ja etenkin tänään säiden haltijalla on ollut vaikeuksia hallita säätiloja. Räntää, rakeita, vesisadetta ja auringonpaistetta on saatu saman tunninkin sisällä kiihtyvällä tahdilla. Nyt ulkona paistaa aurinko, mutta taivas on uhkaavan tummanpuhuva. Ukkosmyrsky se tästä vielä puuttuisikin!

Eilen aamulla näytti tältä:

Vaikka ulkona talvi ei malta päästää valtikkaa käsistään, sisällä pikkuruiset taimet ponnistelevat kohti kesän loistoa. Tomerat tomaatin alut pääsivät uusiin purkkeihin jo aiemmin. Nyt hentoiset neilikan alut alkaisivat vaatia samaa operaatiota.

Eilisen lumisena aamuna töihin lähtiessäni säikäytin ulko-oven takana päivystäneet oravan pojat pahanpäiväisesti. Sukkana singahtivat matkan päähän ja jäivät siihen närkästyneenä tuijottamaan. Rappusella vain näkyi suloiset pienet tassun jäljet, jotka olisin mielelläni ikuistanut valokuvaankin, ellei olisi jo ollut kiirus työmaalle. Sinne mennessäni raahasin repussa mukanani silitysrautaa ja muovipusseja.

Työpäivän jälkeen astelin taas innokkaana Taito Shopille askartelemaan. Hullunkurinen juttu, mutta olin ihan yli-innokas ja olin paikalla tikkana yli tuntia ennen kurssin alkuaikaa! Mitäs menevät muuttelemaan kurssien alkamisaikoja! No, olihan kurssin alkamisaika tosin ollut kaikissa esitteissä nähtävillä, mutta joku vain oletti...

Oli siellä onneksi toinenkin, joka ei ollut osannut lukea esitettä. Eikä Teija hätkähtänyt, vaan saimme käydä toimeen heti. Se olikin hyvä juttu, sillä minulla oli illaksi vielä muutakin puuhaa kuin muovipussien silittäminen. Eli kurssin aiheena oli kierrätys ja muovipussien uusiokäyttö.  Kun useampia muovikerroksia silitetään leivinpaperien välissä kiinni toisiinsa, siis yhteen, saadaan aikaiseksi tukevampaa ja vahvempaa materiaalia vaikka pussukoihin tai laukkuihin.

Silitin kiireellä kaikki mukanani olleet muovipussit. Ensimmäinen veti herkästi liian kurttuun, mutta onneksi materiaali on ilmaista.

Tuo vaaleapohjainen pussi siis rypistyi vähän liikaakin, mutta alla oleva musta Doris-pussi onnistui jo paljon paremmin. Kaikkein parhaiten onnistui vihoviimeisenä silittämäni askartelukauppa Charlotan pussin silittäminen kiinni jätesäkkiin. Jätesäkkiin siksi, ettei muuta materiaalia sattunut mukaan ja jollakin piti muovia vahvistaa.

Nyt olisi materiaalia kierrätysaskarteluihin, mutta ompelukoneen kaivaminen esille ja käyttöönotto on kurja homma. Ompeleminen ei ole mielipuuhiani, vaikka aikoinaan olen ommellut paljonkin. No, ehkäpä tässä jonakin päivänä sekin ihme nähdään, että saan jalostettua nämä askartelut valmiiksi saakka.

Kurssilta oli hoppu kotiin, koska halusin leipoa täksi päiväksi töihin gluteenittomia kuppikakkuja. Meillä oli taas kerran ihanan ihmisen läksiäiset. Tällä kertaa hyvästelimme nuoren naisen, joka teki seitsemän kuukauden ajan hyvää työtä projektimme kimpussa.

Googlettelin gluteenittomien muffinien ja kuppikakkujen ohjeita, mutta oikein mikään ei napannut. Monen mutkan kautta löysin Rakkaudella, Paula -blogin yksinkertaisen ja herkulliselta kuulostavan minikakkujen ohjeen. Sovelsin sitä vähän ja tein näin:

Gluteenittomat minikuppikakut

150 g voita
3,5 dl sokeria
4 munaa
3 dl appelsiinimehua
250 g lime-valkosuklaarahkaa
4 tl vanilliinisokeria
4 dl gluteenittomia jauhoja
2 dl perunajauhoja
3 tl leivinjauhetta

Purista appelsiinimehu. Sekoita kuivat aineet keskenään. Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat joukkoon yksitellen voimakkaasti vatkaten. Lisää rahka sekä appelsiininmehu ja kuivat aineet varovaisesti taikinan joukkoon.
Jaa taikina vuokiin. Näin isosta annoksesta sain 48 pientä kakkusta.
Paista 200 asteessa uunin keskiosassa noin 12 - 15 minuuttia.

Minulle kävi niin, että kakkuset kohosivat hienosti, hyvä että vuokien reunat riittivät. Mutta kun olin ottanut kakkuset pois uunista ja käänsin niille selkäni, kaikki lätsähtivät puoleen mahtavuudestaan. Luulin jo, että koko juttu meni myttyyn. Mutta kun paistokset olivat jäähtyneet, maistelin yhden ja totesin, että ovat hyvinkin syötäviä.

Koska en erityisesti pidä voikuorrutteesta, sovelsin kuorrutettakin:

1 rasia appelsiinituorejuustoa (Viola Eila)
0,5 rasiaa maustamatonta tuorejuustoa
3 rkl säilöttyjen mandariinien lientä
500 g tomusokeria

Vatkataan sekaisin.

Tarkoitus ei ollut tehdä noin suurta kuorruteannosta, mutta koska mittasin lientä reilulla otteella, piti tomusokeria laittaa myös reilusti. Silti kuorrute jäi löysähköksi, eikä voinut kuvitellakaan sen pursottamista. Siispä lapoin lusikalla kuorrutusta kuppeihin ja ripottelin strösseleitä päälle. Lopputulos ei ollut ollenkaan niin kaunis, kuin oli etukäteen kuvitellut, mutta leivonnaiset kuitenkin saivat kehuja kahvipöydässä. Panostin kattaukseenkin, sillä raahasin jalallisen lasilautasen lasisine kupuineen tarjoiluastiaksi ja somistin sen kakkupaperilla. Kuvaahan siitä ei tietenkään ole... on vain näitä alkuvaiheen viritelmiä kuvattuna.

Koska en viikolla ennättänyt postailla, keskiviikon kirpparilöydötkin ovat raportoimatta. Pikaisesti kipaisin siis katsastamassa Kympintorin tarjonnan ja poimin pöydistä mukaan hauskan, napakan puuvillakankaan (oli olevinaan kappakangas, mutta ei siitä verhoa meillä tule), pienen pussukan ja peltisiä piparkakkumuotteja askartelutarkoituksiin. Kaikki yhteensä maksoivat 6,50 euroa. Ei mitenkään hirveän halpaa, mutta ei nyt toisaalta aivan hirveän hintaistakaan.

 

 

Ei oo todellista!

Omaa vanhenemista ei tajua eikä ymmärrä. Kotosen täti täyttää tänään 48 vuotta. Se on aikamoinen aikamatka 1960-luvun lopulta tähän päivään. Silti sitä luulee yhä olevansa nuori ja muistelee kouluaikojakin kuin eilistä päivää... ja hämmästelee sitä, että ne ihmiset, jotka olivat pieniä taaperoita, kun täti aloitteli loputonta työurakkaansa nuorena ja nättinä, tulevat nykyään tädin työpaikalle itse isinä ja äiteinä omien taaperoidensa kanssa. Eikä tätikään enää ole nuori, on vain nätti, hah.

Tässä iässä sitä mielellään ohittaisi nämä vanhenemisen virstanpylväät salavihkaa ja hipihiljaa. Mutta kun ystävät sitten kuitenkin noteeraavat merkkipäivän ja onnittelevat, se tuntuu kutkuttavan mukavalta. Jo perjantaina raportoin siihen mennessä saapuneista muistamisista, mutta tänään homma ihan levisi käsiin. Lahjuksia ja onnitteluja sateli postitse, netissä, tekstiviesteinä ja reaalimaailmassa myös.

Eilen illalla tädin vanhemmat tulivat meille auttamaan kohtuuttoman kakkupaljouden tuhoamisessa. Onneksi myös serkkuni miehensä kanssa ilmoittautui vapaaehtoiseksi kakkumaistelijaksi ja heitä pyysin tuomaan kakkukesteille myös kummitätini, joka on serkkuni äiti. Vanhemmilta sain ylläripyllärilahjuksen, eli Lippupisteen lahjakortin sekä hennon vaalean ruukkukrysanteemin. Lahjakortin käyttö täytyy harkita tarkoin... On tulossa monia houkuttelevia konsertteja, valinnanvaikeus on ylitarjonnassa.

Serkku toi erikoisia vanhan roosan värisiä ruusuja, jotka jakoivat mielipiteitä. Toisten mielestä ne olivat omituisia, minun ja serkun mielestä ne olivat erikoisuudessaan kiehtovan kauniita.

Edellisessä kuvassa näkyy jo työkaverilta saatu yltiökaunis ja huumaavan tuoksuva kevätkimppu. Aivan ihana, vai mitä?

Päivän suurimman yllätyksen tarjosi Mikä-Mikä-Maan Kirjastokuningatar laittamalla ylimmän hovimarsalkan asialle toimittamaan syntymäpäivälähetystä Kotosen vanhenevalle tädille. Melkein leuka loksahti polviin, kun asia valkeni työpaikan asiakaspalvelupisteessä. Edellisenä päivänä posti-Paten laatikkoon kiikuttama kortti jo oli mieleinen yllätys, mutta tämä henkilökohtainen tervehdyskäynti sai tädin suloisesti häpsingilleen.

Työpäivän tehtyäni kiiruhdin kotikoloon tutkimaan salaperäistä lähetystä. Ensin pussista paljastui pikkuinen kukkapaketti, josta löytyi soma neilikka-asetelma, josta vasta tarkemmalla tarkastelulla tajusin, että siellähän oli joukon keskellä upea orkidean kukkakin! Asetelmaa ihastelin samalla, kun herkuttelin kuopuksen leipomalla mainiolla pitsalla.

Ja sitten vielä kaikki kukat yhteiskuvassa:

Ovat ne kauniita mokomat! <3

Syötyäni kupuni killalleen kävin tutkimaan Kirjastokuningattaren salaperäisen paketin sisältöä. Hauska ajatus, sillä paketti oli sidottu kengännauhalla. Puuttuukohan nauha nyt Kirjastokuningattaren sirosta maihinnousukengästä, talvikengästä vai tennarista? Vai joutuiko hovimarsalkka luopumaan nauhakengistään Kotosen tädin paketin sitomisen vuoksi?

Kengännauhan alta käärin paketin päältä valkean puotipaperin, jonka alta paljastui hopeinen folio, jonka alta löytyi elmukelmukääre, jonka alla oli kaunis auringonkukkaservetti, jonka alla oli...

talouspaperi, jonka sisältä löytyi...

painava Lontoon kaksikerrosbussi veikeänä peltipurkkina ja sen sisältönä oli...

aarrearkullinen irtokarkkeja!!! Tämä oli niin hupaisaa, etten voinut olla ihan ääneen hykertelemättä. Varsinkin kun nuo punamustat pääkallot ovat aivan hirmuisen hyviä!

Kirjastokuningattaren lähetyksestä löytyi siis nautittavaa silmille ja makunystyröille.

Työpaikalla samassa työhuoneessa töitä puurtava työkaveri pääsi vanhenemissalaisuudestani selville päivän aikana, kun kukkanyssäkkää alkoi kertyä työpöydän kulmalle. Eikös tämä mahtava mimmi sitten ruokatunnillaan kipaissutkin kaupassa ja toi tälle työkaverille makeat onnentoivotukset vappua enteilevässä kääreessä.

Täti on nyt saanut lahjaksi niin paljon makeaa, että kyllä kelpaa herkkuhermoa kutittaa! Ihan hirmuisen ihmeissäni  ja kiitollinen olen kaikista muistamisista. Minulla on niin huomaavaisia ja kilttejä ihmisiä ympärilläni, KIITOS!

Kotona vielä odotti iso yllätys. Kun aikoja sitten palailin Taito Shopin lusikkakurssilta, loihen lausumaan, että olisipa mainiota saada joskus lahjaksi sellainen monitoimityökalu, jota kurssilla käytimme. Siis sellainen pikkuruinen vekotin, jolla voi porata, hioa, leikata, kiillottaa, ja kaivertaa. Eikös vain setä ollutkin sellaisen tädilleen hankkinut!

Ooh, ihan mahtavaa! Nyt kun vain olisi pian aikaa käydä uutta työkalua testaamaan! Ja ensinnä opettelemaan... ohjekirjassa on kyllä kökkö suomennos ja ristiriitaiset ohjeet. Miltei ensimmäiseksi manuaalissa todetaan, että "Sähkötyökalu on tarkoitettu hiomakoneeksi." Pari lausetta eteenpäin ja ohje opastaa "Sähkötyökalulla ei suositella suoritettavan sellaisia toimintoja kuin hiominen, teräsharjaus..." What? Hiomakone, jolla ei suositella hiomista?

Ohjeessa sanotaan myös "Tätä tuotetta ei ole tarkoitettu käytettäväksi hammasporana eikä ihmisten tai eläinten hoitotuotteena." Yhyy ja nyyh, minä kun jo sieluni silmin näin itseni kulmakunnan sivutoimisena hammaslääkärinä... No en! En edes vielä jaksanut perehtyä alusta loppuun ja ajatuksella ohjekirjan kiemuroihin. Mutta pitänee kaikki itsestään selvät pelottelulausekkeet opiskella ennen kuin pääsen työkaluni kanssa tosi toimiin. Mutta jeeeeeee, olen yhtä askarteluvermettä lähempänä koruväkrääjän unelmapuuhailua! Sateista vapaapäivää odotellessa...

Maljakkoon keräämäni mustikanvarvut ovat muuten myös syntymäpäiväni kunniaksi käyneet kukkimaan. Harmittaa vaan, että hyvät kukat menevät hukkaan, sillä näistä ei ikinä kehity meheviä mustikan marjoja. Pitipä mennä hyvät varvut metsästä maljakkoon poimimaan!