tiistai 29. syyskuuta 2015

Käsityöfani


Jo on aikohin eletty! Nyt ne on tehneet jo postikortinkin Kotosen tädin sisimmästä ulottuvuudesta. Että minun piti tämäkin päivä nähdä!

Tällaisen naulan kantaan osuvan korttiuutuuden oli Kirjastokuningatar bongannut retkillään ja kortti oli kuulema suorastaan huutanut haluavansa muuttaa Kotoselle. Siis melko vaatiava yksilö ilmeisesti... kuten esikuvansakin, heh.



Isoäidinneliöpeitto tosin tuli valmiiksi jo toissavuonna, mutta muutamakin muinainen villapaidan tekele kaipaisi kyllä viimeistelyä. Kaikki aikanaan, toteaa toivoton lankahamstraaja.

Koska Step-lanka on nyt vienyt pikkusormen ja koko käden, sydämestä nyt puhumattakaan, keskeneräiset villapaidat ja kesäkäsilaukkuviritelmät saavat odottaa vuoroaan. Mutta tuleeko tästä neuleesta sukka, kuten alkuperäinen suunnitelma oli, vai kuitenkin uuden muodin esikuvaksi joustinneulelapanen? Sitäpä pähkäilenkin luullakseni seuraavat puoli vuotta ja sinä aikana ennätän aloittaa toisen ja kolmannenkin keskeneräisen käsityön. Maailmassa on ihan liian paljon houkuttelevia lankoja ja ihan liian vähän aikaa niiden työstämiseen!



No, on sopeuduttava ja neulottava tai virkattava vaikka silmukka kerrallaan, silloin kun siihen on tilaisuus. Ja jonakin päivänä huomaan, että ihme ja kumma: valmista tuli!

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kyytiä kesäkurpitsoille


Olen vähän potenut huolta ja murhetta ylenpalttisesti kasvaneista kesäkurpitsamötiköistä. Olen napsinut niitä pois puskasta ennen kuin kasvavat ihan holtittomasti, mutta monet ovat ennättäneet venyä melkoisiin mittoihin ennen irrotusta. Ei koskaan pitäisi ajatella, että jätänpä tuon tuohon vielä hetkeksi kasvamaan... kun selkäsi käännät, pienestä ja somasta kesäkurpitsan alusta on hetkessä venähtänyt käsivarren mittainen järkäle.

Huolta ja murhetta ei tuota se, etteivät taimet tuottaisi satoa. Päänvaivaa aiheuttaa pikemminkin suunnaton sato, jota ei ehdi parhaimmallakaan tahdolla käyttää sitä mukaa kun uusia kurpitsoja ilmestyy. Työkavereille olen jötkäleitä kantanut, muttei heillekään loputtomasti voi satoa työntää.

Eilen kasasin kaikki käsittelyä odottavat pötköt keittiön pöydälle. Aikomus oli muuttaa hyvä materiaali ruoaksi ja leivonnaisiksi iltapäivän aikana.


Aloitin homman raastamalla osan kurpitsoista raasteeksi.




Raastetta ajattelin käyttää kuppikakkuihin, kuivaan kakkuun ja pitsaan. Olin etsinyt netistä kuppikakkureseptiä, johon voisin ylijäämäkurpitsaa upottaa. Löysin kokeilemisen arvoisen Zucchinikuppikakut -reseptin. Ohjetta oli kuitenkin pakko soveltaa, sillä en tosiaankaan ole kuullutkaan mistään puolimakeista suklaahipuista... Eikä meidän kaapissa ole vaniljaesanssiakaan. Sokeriakin vähensin.

Eli minun versioni oli tällainen:

Kesäkurpitsakuppikakut


100 g pehmeää voita
1 dl kasviöljyä
3 dl sokeria
2 kananmunaa
1 dl maitoa
1 tl vaniljasokeria
5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl vahvaa kaakaojauhetta
1 tl ruokasoodaa
0,5 tl suolaa
1 tl kanelia
4 dl kesäkurpitsaraastetta
100 g leivontasuklaata rouhittuna
0,5 dl pekaanipähkinöitä paloiteltuna

Vatkaa voi, öljy ja sokeri sekaisin. Lisää munat yksitellen hyvin vatkaten. Lisää maito ja vaniljasokeri. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet. Nostele joukkoon kesäkurpitsaraaste ja suklaarouhe.

Tästä annoksesta tuli 12 jättisuurta muffinia. Alkuperäinen ohje oli 24 hengelle. Kuppikakkuvuoista täytetään kaksi kolmasosaa ja ripotellaan päälle pekaanipähkinärouhetta. Leivonnaisia paistetaan 200 asteessa 20 minuuttia tai niin kauan, että leivonnaisen pinta ponnahtaa takaisin kevyesti painettaessa. Jäähdytetään ja nautitaan.

Ovat muuten aivan käsittämättömän hyviä! Jos on joskus ennenkin tullut tehtyä hyviä kuppikakkuja, niin nämä löivät kaikki entiset tekeleet laudalta kuusi nolla.







Samaa raastetta ja samoja pekaanipähkinöitä upposi seuraavaankin leivonnaiseen. Jo monen syyskesän kakku on syntynyt samoista aineksista. Ensin jauhoin pähkinät, sitten särjin munat...




... ja sitten olikin kakku jo valmis. Melko nopeaa? Ei kun kuvaaminen vain unohtui...



Imelyyksien jälkeen piti paistaa välillä jotain ruokaisampaa. Pitsaan pistin paseerattua tomaattia, ruskistettua jauhelihaa ja sipulia, kesäkurpitsaraastetta, tomaattiviipaleita ja juustoraastetta. Maistuu!



Vielä halusin tehdä kesäkurpitsasuklaapiirakkaa ja teinkin. Kuorrutteeseen laitoin Virosta ostamaani leivontasuklaata, jossa kaakaoprosentti on tymäkkä. Päällyste ei olekaan niin suklaisen suussasulava kuin ennen ja siitä tuli vielä jotenkin rakeinenkin. No, hyvää on silti.


Näitä leipoessani takaraivossa takoi, että olen hölmö, hölmö, hölmö... Leipominen on niin mukavaa, mutta kuka tämän kaiken syö? Onneksi on pakastin! Vaikka ei sinnekään kannattaisi loputtomasti leivonnaisia säilöä. Syötävä ne on sieltäkin...

Kaiken tuon leipomishässäkän jälkeen kurpitsat eivät olleet kuluneet edes puoleen! Luovutin eiliseltä ja jatkoin tänään. Töiden jälkeen keitin ensin ison kattilallisen suun mukaista kesäkurpitsakeittoa ja sitten vielä Kivi & kakku -blogista löytämäni ohjeen mukaan kesäkurpitsa-sitruunahilloa.



1,5 kg kesäkurpitsapaloja
2 dl vettä

kiehautetaan palat pehmeiksi ja soseutetaan sauvasekoittimella. Sekoitetaan joukkoon

8 dl hillosokeria
2 sitruunan mehu
1 tl kaardemummaa

 ja keitetään vielä 10 minuuttia.

Tölkitin ja jätin hillon jäähtymään. Se maistiaishillo, jonka sormenpäällä pyyhkäisin kattilan reunasta, maistui aivan syntisen hyvältä. Ja hillon väri on eksoottisen vihreä...


Loppuivatko kesäkurpitsat? No eivät! Vielä on yksi mötikkä jäljellä ja puskasta pukkaa uutta kovaa vauhtia. Nooo... ainakin noita kuppikakkuja voisi tehdä toisenkin kerran!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Karhuvuorella


Nyt kun Kotosen kotiväki on juoksennellut luontopoluilla siellä sun täällä, havahduin siihen tosiasiaan, että lähiseudun luontokohteet on koluamatta. Hupsis! Taas tuli lähdettyä merta edemmäs kalaan, kuten vanha sanonta osuvasti toteaa. Ihan kantakaupungin alueella on kaksikin kaupungin ylläpitämää metsätaivalta jalkapatikalla taitettavaksi. Toinen on Soininmäen luontopolku kaupungin länsilaidalla ja toinen Karhuvuoren luontopolku ihan tuossa kivenheiton päässä meiltä. Tai no - en jaksaisi sinne kiveä viskata, mutta pyörällä matkan taittaa tuossa tuokiossa.

Koska setä oli taas ollut yön töissä ja kotona olisi pitänyt liikuskella hiirtänkin hiljempaa, otin tilaisuudesta vaarin ja lähdin tutustumaan lähiluontoon. Eilinen säätiedotus oli onneksi väärässä ja tämän päivän sää oli paras mahdollinen ulkoiluun. Uskollinen ratsuni rattaat kitisten kyyditsi tädin ja kameran korpeen.


En kehdannut jättää pyörää tuohon opasteen alle, vaan raahasin sen syvemmälle metsään. Kun reilun tunnin jälkeen palasin lähtöpisteeseen, jonkun toisen fillari on köytettynä kylttiin.

Polun alussa oli neuvoja ja ohjeita sekä postilaatikonssa mukaan otettava vihkonen.



Vähän epävarmoin askelin suunnistin kohti suurta tuntematonta. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kirkonkellojen juhlava kumu. Kello oli piirun verran yli yhdentoista ja Pääskylahden kirkossa pidetty puuhamessu kilkuteltiin päättyneeksi. Metsään oli päästävä työhuolia hoitamaan, joten ei kun menoksi!

Enkä etäs ehtinyt, kun alkoi kuulua puhetta selän takaa. Yksin ei tarvinnut polulla tarpoa. Törmäsin siellä muun muassa esikoisen entisen luokkakaverin vanhempiin, jotka laillani olivat tutustumassa luontopolkuun ensimmäistä kertaa.




Jos takaani kuului puhetta, niin edellä oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä touhottanut menemään joku nelijalkainen.


Polulla oli merkittynä 13 rastia, joista yhden ohitin huomaamatta. Mutta ensimmäinen rasti oli heti alkumatkasta pitkospuiden vieressä suomaastossa.




Suon jälkeen mentiinkin ihan umpimetsään ja kohti kunnon kapuamista.






Koivuntaimikon jälkeen tuli näkyviin jyhkeä kallio, Karhuvuori. Enpä heti arvannutkaan, kuinka jyrkkä nousu edessä olisi...




Kallion alla oli kolmas rasti. Kyltti oli niin hankalassa paikassa, etten käynyt sen äärelle rämpimään. Kolmannella rastilla kerrottiin isojen kallioiden ja jyrkkien mäkimaastojen kasvillisuudesta.

Onneksi polun viereen oli rakennettu kaide, josta sai apua ylöspäin kapuamiseen. Jo pitkospuut olivat aamun kosteuden jälkeen märät ja liukkaat. Liukasta oli myös polulla.




Karhuvuorella olisi ollut paikka eväiden nauttimiselle. Mutta enpä ollut ottanut edes juotavaa mukaan näin lyhyelle patikalle eväistä nyt puhumattakaan. Mäen päällä oli seuraava rasti ja rastin takaa näkyi ns. Schaumannin piippukin.





Täältä suunnistin ehkä vähän harhaan siinä mielessä, että yksi osio lenkistä jäi kiertämättä. Yritin kovasti seurata maalimerkkejä polun varrelta, mutta pikkuisen selkeämpää olisi opastus voinut olla. Mutta toisaalta - ei tämä nyt niin vakavaa ollut.

Polku laskeutui pois mäeltä ja lähes yhtä jyrkkänä kuin oli sinne noussutkin. Tarkkana sai olla, ettei patikointi muuttunut pyllymäeksi!

Yhtään en muista, mitä opasvihkonen kertoi viidennellä rastilla. Mutta mahtava pahka on koivun kyljessä tuolla kyltin vasemmalla puolella!


Pian saavuinkin laavulle, joka oli kyllä murheellinen näky. Töhryt seinissä, roskapussit laavun seinän vieressä, elävät koivut, joista oli revitty tuohta ja jotenkin pusikkomainen maasto eivät kyllä houkuttelisi tuonnekaan eväsretkelle. Nyt tietysti syksyn kosteuskin teki tehtävänsä, mutta epäilen että kesäisin laavulla on seurana miljoonittain hyttysiä.





Laavun takana oli jo kiehtovampi metsämaa.



Yksi sadunomaisimmista paikoista koko polulla oli sammaloituneen metsäpuron äärellä. Sieltä löytyi kuudes rasti.





Karhuvuoren luontopolku on kaksi kilometriä pitkä, mutta onnistuin käyttämään sen kiertämiseen yli tunnin. Ihmekös se, kun piti luontoa ihmetellä ja ottaa kuvia. Kun pikarijäkälien peittämän kiven näin, mieleeni nousi muistelematta Helvi Juvosen runo:

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkkaudelle.



Heti jäkälien jälkeen katselin taakseni. Aurinko hopeoi kasteen peittämät mustikanvarvut epätodellisen hohtaviksi.


Sitten saavuinkin jo kahdeksannelle rastille.



Koivikko? Rastin takana kasvoi sankka kuusimetsä. Tällä kohdalla huomasi selvästi, että vihkosen painamisesta on vierähtänyt vuosi jos toinenkin.



Yhdeksännellä rastilla näkyi todella vanhaa kuusikkoa, kuten vihkonenkin tiesi kertoa.



Ajatuksissani jatkoin matkaa ja yhtäkkiä olin keskellä kauneutta. Väriä hehkuvia haavan lehtiä lojuin sikin sokin syvän vihreällä sammaleella. Tänne olisi voinut jäädä tuntikausiksi tankkaamaan jaksamista.








Ja tässä upeassa maisemassa odottikin kymmenes rasti.




Sieltä ne ovat peräisin. Väirläikät sammaleella.
Tässä vaiheessa luulin jo, että polun pää tulisi vastaan tuossa tuokiossa. Mutta väärässäpä olin. Vielä oli metsällä tarjottavanaan monta hienoa yksityiskohtaa ja kolme rastin paikkaakin.







Katajaiselle kansalle katajatietoutta...



Syksyisiä värejä, tädin lempisävyjä...



... ja jättiläispuita!




Kaatunutta puunrunkoa käytin apuna, että sain napattua todistusaineistoon kuvan itsestänikin. Olin siellä!


Voimaantuneena palasin takaisin kotiin ja kokkailemaan. Mutta niistä kerronkin toisen kerran. Nyt - hyvää yötä!