Kosketuksessa

Oisko ollu vuonna kaheksanviis, (kauan on aikaa siis) siitä kun viimeksi Eput näin, elävänä nimittäin...

Viime vuoden loppupuolella heräsin huomaamaan, että Eppu Normaali oli tulossa 40-vuotisjuhlakiertueellaan myös Savonlinnaan. Tiedosta innostuneena ilmoitin sedälle, että ostaisin hänellekin lipun konserttiin joululahjaksi, vaikkei tuo puoliso kovin innokkaalta vaikuttanutkaan. Porhalsin lippuostoksille samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Siinä vaiheessa lippuja oli myyty kolmen tunnin ajan ja suurin osa paikoista oli jo mennyt. Seuraavana päivänä liput myytiin loppuun, joten näköjään 800-paikkainen sali täyttyy helposti ääriään myöten, kun luvassa on huippuesiintyjä.

H-hetki koitti sitten vihdoin lauantai-iltana. Hyvissä ajoin ennen konsertin alkua autoilimme paikalle. Emme edes yrittäneet saada parkkipaikkaa ahtaalta Kasinonsaarelta vaan pysäköimme auton matkustajasatamaan. Myöhemmin tulleet joutuivat viemään ajopelinsä huomattavasti kauemmas parkkiin.

Pimenevässä illassa oli leppeässä talvisäässä mukava astella kohti valaistua konserttipaikkaa. Juhlakengissään sipsutteleville naisille umpijäinen puusilta Aleksinaukiolta Kasinonsaarelle oli kyllä melkoinen koetinkivi. Toivottavasti kukaan ei langennut pahasti!

Juhlapaikan ovella jo näkyi ilmoituksia, että konsertin alku myöhästyy puolella tunnilla. Syytä emme tienneet ja moni tuntui arvelevan, että se oli taktinen veto. Baareissa kävi kuhina ja kassakoneet kilisivät. Tungos Wanhan Kasinon puolella oli valtava. Meteli oli sitä luokkaa, ettei keskustelusta tullut mitään. Ajattelin myötätuntoisena hajusteallergisia ihmisiä, sillä tuoksujen sinfonia oli sekoittaa omankin pääni, vaikken erityisen herkkänenäinen olekaan. Erilaisia parfyymejä purjehti ihmismeressä runsain määrin ja olipa jollakin jo deodorantti pettänyt.

Katsomo alkoi täyttyä kellon keretessä kohti aloitusaikaa. Melkein jokainen penkki täyttyi.

Onneksi odotusaika ei sentään venynyt loputtomiin vaan bändi asteli aloittamaan soittonsa täsmälleen puolen tunnin myöhästymisen jälkeen. Uskomattominta oli, että yleisön mattimyöhäset kömpivät paikoilleen rivien keskipaikoille vasta konsertin alettua.

Myöhästymisen syy selvisi, kun Martti jutteli mikrofoniinsa, että päättivät näin juhlakonserttiin vahvistaa yhtyettä myös pianistilla ja kysyivät työvoimatoimistosta sopivaa henkilöä. Sieltä sitten yksi lähetettiin ja sitä nyt sitten tässä odotettiin. Myöhemmin laulusolisti kappaleiden välissä huokaili, että milloinkahan se Mozart-kuugeli oikein saapuu...

Konsertin alkupuoli oli Eppujen tuntemattomampaa tuotantoa yhtyeen alkuvuosilta. Kaikki sovitukset olivat akustisia, lempeitä ja pehmeitä, kauniisti soivia, tunnelmallisia, ihania, letkeitä ja mukanaanvieviä. Vaikka istuimme salin takaosassa, tuntui kuin ukot olisivat soittaneet olohuoneessamme hyväntuulisina ja helposti lähesyttävinä, ilman supertähden elkeitä. Oli siinä viisi heppua, viisi kaunista heppua, soittivat rajulla tavalla ja näyttivät hyvältä lavalla.

Lopulta hartaasti odotettu pianisti, Iiro Rantala saapui. Hän oli ollut Helsingissä soittamassa Mozartia ja koska Kuopion-lento myöhästyi, myös tämän konsertin pianisti saapui myöhässä. Hyvää jaksaa odottaa ja tätä hyvää todella kannatti ventata. Jos oli Eppujen soitto korvakarkkia jo aluksi, pianosoundien lisäys aateloi herkun. Mikä pianovirtuoosi tuo Rantala onkaan!

Jo ensimmäisellä puoliskolla kuultiin jokunen helmi Eppujen vuosikymmenien tuotannosta ja ehkä parhaiten jäi mieleen En saa mielestä sinua. Ja sehän sopii... nimi lienee enne.

Väliajan jälkeen tuli sitten se monien odottama legendaaristen hittien kavalkadi. Baarikärpänen, Murheellisten laulujen maa, Kitara, taivas ja tähdet, Tahroja paperilla, Urheiluhullu, Voi kuinka me sinua kaivataan ja monet, monet vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet kappaleet seurasivat toinen toistaan ja yleisö oli hurmoksessa. Taputtaa piti kädet hellinä.

Eppu Normaali on ollut aina. Näin ajattelen, koska musiikillinen muistini ei ulotu juuri kauemmas kuin neljänkymmenen vuoden taakse. Penkissä istuessani hämmästelin ja pähkäilin, että minkä ikäisiä bändin äijät oikein ovat. Meno lavalla oli tuoretta ja ammattitaitoista eikä väsymistä näkynyt. Vuodet ovat siis kohdelleet heitä hellästi, sillä vaikka millä matemaattisella kaavalla laskisi, esiintyjät eivät enää ole poikasia. Toisaalta vuosien yhteistyö ja harjaantuminen näkyy turhen särmien hioutumisena ja helmet ovat jääneet jäljelle.

Eppujen ei tarvitse rakentaa shownsa taakse mittavaa spektaakkelia. Nokkelat, oivaltavat sanoitukset, mainiot sävellykset, soljuvat soundit ja konstailematon, taidokas soitanta riittävät. Tyhjänä kylmä ja kolkko Savonlinnasali muuttui tiiviisti "maton" päälle aseteltujen soittimien ja harkittujen valojen sekä taustalla viidelle suurelle näytölle heijastettujen kuvien avulla kodikkaaksi ja tiivistunnelmaiseksi klubiksi, kuin olohuoneen nurkaksi. Me niin viihdyimme!

Konsertti kesti väliaikoineen kolme tuntia, joten todellakin saimme rahoillemme vastinetta. Porukka soitti kaksi reilun tunnin settiä ja vielä encorena kokonaista kolme biisiä. Jäin miettimään, olisivatko soittaneet vieläkin enemmän, ellei savonlinnalainen nolo käytäntö olisi näkynyt tässäkin konsertissa. Ihmisillä on niin kamala kiire kotiin, että kiireisimmät poistuvat katsomosta jo lopputaputusten alkaessa ja nytkin massapoistuminen alkoi kolmannen encorebiisin viimeisten tahtien häivyttyä kuulumattomiin. Se on mielestäni kovin epäkohteliasta!

Viimeisenä encorebiisinä kuultiin Älä mene niet niet ja se päässä soiden purkauduimme ulos täpötäydestä salista tammikuiseen yöhön. Epäileväisesti konserttiin alunperin suhtautunut puolisokin oli aivan myyty ja lumoutunut illan musiikista. Oli kuulema loppujen lopuksi kaikkein paras joululahja...