Satunnaista satoa

Tänä kesänä ei paljon ole päässyt puutarhan tuotteilla henkseleitä paukuttelemaan. Hitaasti edennyt kevät ei innostanut aikaisiin istutuspuuhiin ja kun kohmeesta ja horteesta kärsinyt täti vihdoin heräsi toimimaan, ei periaatteessa vielä olisi pitänyt olla liian myöhäistä.

Taivas on ollut antelias kasteluvesien suhteen ja koska melkein joka päivä on satanut, puutarhuri on päässyt vallan helpolla. Mutta koska lämmin kesä ei ikinä näille leveyspiireille ennättänyt ollenkaan, kasvu on ollut tahmeaa. Siksi onkin ilahduttavaa huomata, että luonnon voima on uskomaton. Huonolla hoidolla viileässä säässä kasvimaalla on kuitenkin tapahtunut edistystä.

Kääpiöomenapuumme Vuokko selvisi rusakon hampaista ja kasvaa muotopuolena. Se ei silti estä pientä puuta kantamasta oksillaan runsaslukuista omenasatoa. Puun takana näkyy kasvimaa, josta olen vihdoin poiminut ensimmäiset kesäkurpitsat ja avomaankurkut. Lehtikaalikin on kasvattanut muhkeat lehdet. Pitäisi kokata niistäkin jotain. Kasvimaalla kasvaa myös terhakat auringonkukat, mutta saapa nähdä, ehtivätkö kukkaan ennen pakkasia.

Tontin takanurkkaan istuttamamme kurpitsantaimet ovat kasvaneet hurjiksi pehkoiksi. Lehtien suojissa makoilee monta pientä kurpitsalasta, joiden tulevaisuus huolettaa. Noinkohan ehtivät kunnon mollukoiksi pullistua ennen talven tuloa.

Karviaismarjapuskassa oksat notkuvat kypsien marjojen painon alla.  Herkkumarjoja, nam. Mutta tolkuton määrä hetkessä popsittavaksi.

Vaikka aina päätän, etten hilloja keitä enkä mehuja säilö, lipeän päätöksessäni joka ainoa syksy. Nytkin kun kotipihan punaherukkapensaassa räkättirastaat pitivät pitojaan päivästä toiseen, loppui minulta kärsivällisyys ja pinkaisin sunnuntaina poimimaan puskasta pois viimeiset marjat. Samalla pyörähdin mustaherukkapensaassa astian kanssa ja napsin sieltäkin vitamiinit talteen.

Telläsin marjat sokerin ja pakastimeen säilömieni rupuisten vadelmien kanssa mehumaijaan ja annoin keitoksen porista.

Mehumaijani on pikkuruinen ja piti keitellä kaksi satsia marjoja. Hyvin hupaisaa on verrata marjasäilön vajumista vesihöyryn vaikutuksesta.

Litratolkulla sain aikaan valmista mehua. Vaikka lasipullot olisivat kuvauksellisemmat, päädyin pakastamaan tämän mehun. Pakastuspulloni ovat sekalaista seurakuntaa, vuosien varrella hankittua. Mutta erilaisuus on rikkaus eikä yhtään pakastuspulloa hyljeksitä ulkonäkönsä vuoksi.

Kaikki punaherukat eivät mahtuneet mehumaijaan, joten niitä jäi vielä muuhunkin käyttöön. Päätin kokeilla, kuinka kirpakka marja toimisi valkosuklaan kanssa muffineissa. Käytin samaa vanhaa ohjetta, jonka olen jo useamman kerran täällä jakanut.

Uuninluukun läpi seurasin leivonnaisten paistumista.

Hyvältä näytti, joten luukku auki...

...ja muffinit jäähtymään.

Sitten pitikin keittää turauttaa sumpit, jotta päästiin maistelemaan.

Kirpakkaa, mutta makoisaa. Valkosuklaa pikantisti taittaa herukan happamuutta. Aika herkkua tämä elämä!