Turistina leikkimässä

Vallan varhain heräsimme torstaiaamuun, sillä Suomen kello on kaksi tuntia edellä Lontoon ajannäyttäjää. Hyvä vain, että uni loppui aikaisin, sillä saimme lähteä mukaan esikoisen viimeiselle työpäivälle pientä pellavapäätä hoitamaan. Se oli mukavaa!

Työmaalla olivat vielä paikalla pellavapään molemmat vanhemmat ja ennätimme tovin rattoisasti rupatella heidän kanssaan ennen kuin työt kutsuivat. Mahdottoman mutkattomia ja mukavia ihmisiä, joten en yhtään ihmettele, että esikoinen on viihtynyt työssään. Haikeutta oli ilmassa, kun työnantajat tekivät lähtöä. Onneksi tapaisimme vielä ennen lopullisia jäähyväisiä.

Kun hoitopäivä pikkuhiljaa käynnistyi, suunnistimme leikkipuistoon, jonne olivat tulossa myös pellavapään serkut äitinsä kanssa leikkimään. Kauniissa paikassa on lapsemme saanut työskennellä!

Helle ei hellinyt eikä häirinnyt, muutama vesipisara eksyi taivaalta maahan saakka. Hyvä oli leikkiä puolityhjässä puistossa. Tällä kertaa aikuisia oli paikalla enemmän kuin lapsia, joten apukäsiä esim. kiikkuun vauhtia antamaan riitti aina tarvittaessa.

Olen jo monesti rikkonut omaa kirjoittamatonta sääntöäni, ettei blogissa näkyisi ihmisiä. Jälleen teen sen, sillä nämä ihmiset ja nämä maisemat ovat olleet esikoisen koko elämä viime aikoina. Kaikilta on myös saatu lupa kuvien julkaisemiseen täällä blogissa.

Leikin jälkeen oli lounaan vuoro. Kävelimme puistosta Surrey Quaysiin ruokailemaan. Jäin koko ajan jälkeen karavaanista, sillä en malttanut olla kuvaamatta kaikkea näkemääni kaunista.

Matka taittui niin, että kaksi pienintä matkusti rattaissa, aikuiset luonnollisesti kävelivät, mutta pellavapään 4-vuotias serkku potkutteli potkulaudalla. Aluksi minua ajatus hirvitti, mutta pian huomasin potkuttelevan neidin olevan kokenut liikkuja, jolla oli homma hienosti hanskassa. Selvien sääntöjen puitteissa tyttö pujotti menemään karavaanimme etunenässä, kääntyen aina oikeaan suuntaan, kun äitinsä huuteli kääntymään joko oikealle tai vasemmalle. Muita ihmisiä väisteltiin hienosti ja kadun reunassa odotettiin rauhassa, että koko joukkio oli ennättänyt paikalle. Harva aikuinenkaan noin hallitusti liikkuu kaupungin vilinässä! Olin vallan vaikuttunut!

Matka leikkipuistosta ravintolaan meni nopeasti, vaikka minä kameroineni hidastin matkantekoa. Pian oli kadun reunassa kyltti, joka opasti meidät oikeaan paikkaan. Tosin karavaanissamme kaikki muut paitsi Kotosen setä ja täti olisivat kai osanneet paikkaan vaikka silmät ummessa. Niin tuttu se heille oli.

Kesällä pitää aina syödä ulkona, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Niinpä asettelimme ahterimme terassin pöydän viereisille istuimille. Se oli vähän virhe, sillä hetken kuluttua alkoi taivaalta ropista isoja sadepisaroita. Mehän emme luovuttaneet, hilasimme vain pöytäämme lähemmäs seinää ja markiisin alle. Täällä seuraamme liittyi myös pellavapään setä, joka on siis serkkujen isä.

Plough Way Cafen ruoka oli maukasta ja herkullista. Valitsin lohipastan ja se oli oikein hyvä valinta. Vatsa täyttyi sopivasti, mutta silti otin vielä jälkiruoaksi cappuccinon ja esikoisen kanssa jaoimme yltiömakean jälkiruokaleivonnaisenkin.

Iltapäivän ohjelma oli vielä vähän hakusessa ja siinä syödessämme ohjelmarunko vähitellen muotoutui. Olimme jo kahdella aiemmalla Lontoon vierailulla olleet menossa Greenwichiin ja nyt päätimme toteuttaa ajatuksen. Emme vain tienneet, että Greenwichissä olisi ollut kuninkaallisen observatiorion lisäksi vaikka kuinka paljon muutakin nähtävää. Meiltä jäi näkemättä ainakin planetaario ja merenkulun museo. Tuolla olisi voinut hyvinkin viettää vaikka kokonaisen päivän!

Ensin kuljimme kuitenkin kiehtovan markkina-alueen läpi. Siellä oli vaikka kuinka paljon kaikenlaista hienoa katseltavaa, ostoksia emme tehneet.

Observatorion mäelle oli kova kapuaminen, mutta sinne päästiin kuin päästiinkin ja sedän pitkäaikainen haave vihdoin toteutui!

Setä kiersi näyttelyjä tulkkina toimineen esikoisen kanssa ja minä enimmäkseen odottelin pihalla päiväunille käyneen pellavapään vahtina. Jossain vaiheessa joku nainen jätti sateenvarjorattaisiinsa ison repun ja rattaat melko lähelle meitä ja katosi paikalta. Kolme eri vartijaa kävi kysymässä minulta, tiedänkö kenen rattaat ovat. Vasta siinä vaiheessa, kun vartijat alkoivat levottomina liikehtiä rattaiden ympärillä, tajusin heidän pelkäävän terrori-iskua. Onneksi rattaiden omistaja ilmaantui paikalle ennen kuin pommiryhmä olisi rynnännyt paikalle. Nainen sai melkoisen ripityksen, ettei tavaroita saa noin jättää vahtimatta.

Observatorion piha-aluella oli viiva, jonka ympärillä kävi jatkuva kuhina. Mitä ihmettä?

Se oli nollameridiaani, jonka päällä kaikki halusivat ottaa kuvia itsestään ja ystävistään. Sinne piti meidänkin änkeytyä kuvia räpsimään. Minun koipeni ensin ja esikoisen sääret sitten..

Vuoteen 1954 saakka Greenwichissä tehtyjen tähtitieteellisten havaintojen avulla määriteltiin Greenwichin keskiaurinkoa, jonka mukaan kellonaikaa tarkistettiin. Menetelmät ovat nykyaikaistuneet, mutta edelleen pudotetaan klo 13 Britannian virallista aikaa alas aikamerkkipallo, jonka kuninkaallinen tähtitieteilijä asetti vuonna 1833 observatorion huipulle.

Observatorion mäeltä oli hulppeat näköalat. Harmi vain, että kunnon sadealue oli parkkeerannut Lontoon ylle. Jouduimme odottelemaan melko pitkään observatorion eteisessä, sillä emme halunneet lähteä kaatosateeseen kastumaan ja vaikka sateen voima hellittikin, kokonaan ei sää seljennyt.

Merenkulun museon pihassa oli upea laiva lasinpullon sisällä. Harmi, että päivä loppui kesken ja museo sulkeutui ennen kuin ehdimme tutustua sen näyttelyihin. Tosin olihan päivällä jo ollut pituutta, joten ehkä tuolla museossa saisikin enemmän irti virkeänä, kun jaksaisi enemmän harrastaa luetunymmärtämistä vieraalla kielellä.

Esikoisen ja pellavapään yhteinen hoitotaival päättyi karusellihevosen selässä hurjassa vauhissa. Serkun selän takana istuu serkun isä ja pellavapään setä. Sedän perhe otti pellavapään iltahoitoon, että hoitotäti sai jäädä vapaalle. Hirmuisen haikeat jäähyväiset jätettiin karusellin vierellä ja minäkin siinä vetistelin, vaikkei olisi tarvinnut.

Ilta meni sujuvasti pakkaustohinoissa ja seuraavaan päivään valmistautuessa. Mutta ettei tämä jatkokertomus liikaa paisuisi, pistän tällä erää pillit pussiin ja lähden juoksuttamaan hoitokoiraa pitkin kotikaupungin katuja. Palaillaan!