Let's go

Viime viikon keskiviikkona oli koko ajan vatsanpohjassa tunne, että elämme jännittäviä aikoja. Heräsin hyvissä ajoin puuhastelemaan kotihommia, vaikka eteisen nurkassa nököttävät matkalaukut kihisivät innokkaina matkaanlähtöä. Olimme sedän kanssa lähdössä kohti esikoisen kolmen vuoden aikaisia kotikontuja mukanamme yksi melkein täysi ja kaksi tyhjää matkalaukkua. Paluumatkalle heinäkuun vihonviimeisenä päivänä meitä nousisi lentokoneen siiville kolme Kotosta ja mukaan pitäisi pakata Lontoon päässä myös esikoisen koko kolmivuotinen elämä.

Sedän sisko ojensi auttavan kätensä ja lupasi kyyditä meidät linja-autoasemalle Savonlinjan bussiin. Olimme lähdössä oivaan aikaan niin, että varmasti ehtisimme. Mutta kuinka ollakaan, Savonlinnan jokakesäinen vitsaus pääsi aiheuttamaan ylimääräistä hikoilua ja sydämentykytystä. Rahtilaiva mennä puksutti menojaan pitkin Pihlajavettä ja maantiesiltojen läpät oli nostettu kohti korkeuksia. Autojonot seisoivat. 

Onneksi sillat saatiin kiinni ja ruuhka pääsi hitaasti mutta varmasti purkautumaan ennen kuin kaikki olisi ollut myöhäistä. Helpotuksesta huokaisten istuimme paikoillemme bussiin ja matka jatkui kohti Helsinki-Vantaata. 

Lähestyessämme lentokentän välietappia huomasin kauhukseni, että nettisivun ja bussilipun aikataulu ei tulisi pitämään paikkaansa. Olimme lähteneet muutenkin matkaan pienellä riskillä, sillä kun kaikki suositukset toitottavat, että kentällä pitää olla vähintään kaksi tuntia ennen lennon lähtemistä, meidän piti alkuperäisen aikataulun mukaan olla paikalla kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. Olin aikaisempien lentokokemusteni perusteella päässäni pähkäillyt, että pienestä myöhästymisestä huolimatta ehtisimme koneeseen kunnialla. Mutta enpä ollut älynnyt ottaa huomioon, että bussi voisi olla myöhässä ja sehän oli! Kaksikymmentä minuuttia! Eli meille jäi kentälle aikaa tunti ja kaksikymmentä minuuttia ennen lennon lähtöä. 

Sisimmässäni toivoin, että lento olisi myöhässä ja sydän pamppaillen tarkistin asian monitoreista heti lentoaseman aulaan saavuttua. Ei, aikataulussa oltiin, joten meille tuli tulenpalava kiire!

En ollut muistanut, että olisin voinut tehdä check in'in jo edellisenä iltana kotona, joten rynnistimme itsepalvelulaitteille lentoaseman aulassa. Kaikkialla oli kamalasti kansaa ja kylmä hiki kihosi jo selkäpiihin. Noinkohan ehtisimme koneeseen?

Jotain kiireessä kämmäilin ja sain itseni lennolle, mutta setä näytti jäävän rannalle. Apua! Lähimmät asiakaspalvelijat olivat Finnairin henkilökuntaa eivätkä osanneet auttaa, sillä lentomme oli varattu Norwegianilta. Sen verran nuoresta naisesta saatiin irti, että lentoyhtiömme operoi seuraavassa hallissa ja että kannattaisi hilata kamppeensa sinne. Puuh, aikamme säntäiltyämme posket punaisina löytyi laite, jolla hommaa voisi jatkaa. Ensimmäinen aparaatti ei toiminut ollenkaan! Nyt jo melkein paniikki nosti päätään, mutta onneksi lähettyvillä seisoi pelastus ystävällisen Norwegianin puvussa patsastelevan lentokenttävirkailijan muodossa. Hän auttoi meidät alkuun ja kaikki näytti menevän hyvin, mutta ei kuitenkaan... Toiset matkalaukkutarrat jäivät tulostumatta! Jälleen apua!

Sama ystävällinen nainen patisti meidät jo drop in -jonoon, nappasi lippumme ja pistäytyi tiskillä tulostamassa toiseenkin matkalaukkuun tarrat. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä olimme jo vuorossa seuraavana lähettämään matkatavaramme kohti lentokoneen ruumaa. Pelastava enkeli katosi paikalta ja samassa huomasimme, että itsepalveluautomaatin sylkäisemastä tarranauhasta puuttui osa tarroista, joten matkalaukkuun liimattavat viivakooditarrat jäivät liimaamatta. Kahden sekunnin mietinnän ja takana olevan jonon hermostuneen liikehdinnän tuloksena päätin pistää riskillä kassin matkaan. Toivottavasti tapaisimme Gatwickillä!

Seuraavaksi piti suunnistaa turvatarkastukseen. Siellä ei onneksi ollut pitkiä jonoja vaan homma näytti soljuvan sujuvasti. Soljuihan se, paitsi kun läpivalaisuun joutui tädin kassi, siltä löytyi jotain epäilyttävää. Ystävällinen nuori mies tiedusteli mitä kohteliammin, josko saisi kurkistaa kasseihin sisään. Juu, tottakai, se tyhjä vesipulloko siellä aiheutti hämmennystä...? Ei se, vaan sakset! 

Minullahan oli matkaviihdykkeenä mukana pokkarin lisäksi sukanneule. Puupuikot, koska tiesin, että niiden kanssa pääsee koneeseen ja pikkuiset sakset myös. Pitihän lanka poikki saada tarvittaessa. En vain ollut tullut ajatelleeksi, että saksien terä saa olla alle 6 cm ja näissä minun saksissani mitta oli juuri ja juuri sallitun rajoissa. Kassit joutuivat uudelleen läpivalaisuun ja hetken harkittuaan turvatarkastaja antoi sakset mukaani ja pääsin jatkamaan matkaa. Huh, olin jo ollut valmis jättämään leikkurit pois matkasta!

Tässä vaiheessa setä alkoi kysellä, jos voisimme istahtaa kahvittelemaan, sillä aikaa lennon lähtöön näytti kuitenkin jäävän sopivasti. Minulla oli ikävä kutina selkäpiissä enkä halunnut viivytellä yhtään ennen kuin olisimme kansainvälisellä puolella ja lähellä lähtöporttia. Kiittelin itseäni kutinasta, sillä passintarkastuksessa oli ennennäkemättömän mahdoton ruuhka. Taas iski huoli mieleen. Kuinkahan kauan tässä mahtaisi mennä?

Onneksi paikalla oli riittävästi henkilökuntaa ohjaamassa väkeä oikeisiin pisteisiin ja me EU-kansalaiset, joilla oli e-passi, pääsimme hoitamaan homman tietokoneen kanssa. Minulla rillipäällä tämäkin tuotti tuskaa kunnes virkailijan vinkattua älysin napata kakkulat pois nenältä.

Lontoon lentojen portti oli aseman äärimäisessä siivessä loputtomalta tuntuvan kävelymatkan päässä ja olin ihan uskomattoman huojentunut, kun olimme lähtöportilla kuitenkin hetkeä ennen kuin koneen lastaaminen alkoi. En todellakaan kaipaa tällaiste jännitystä tasaiseen elämääni!

Lähtöportilta meidät kuskattiin koneen äärelle busseilla. Sää Helsingissä oli tämän kesän sääksi yllättävän kesäinen ja kaunis.

Väki lappoi koneeseen sisälle sekä etu- että takaovesta. Meillä oli paikat kutakuinkin koneen keskiosassa, joten pienen pähkäilyn jälkeen ja jonoja vertailtuamme päätimme kavuta koneeseen peräpään kautta. Se oli hyvä valinta, etuosassa oli suuremmat hässäkät.

Setä pitkäsäären takia olin varannut meille paikat varauloskäynnin kohdalta. Kukaan ei tullut kolmanneksi penkkirivistöömme, joten saimme matkustaa ilmojen teillä suorastaan herroiksi. Nyt älysin jättää kännykän lentotilaan, joten pystyin nappaamaan matkan varrelta muutaman kuvankin.

Ensimmäistä kertaa Norwegianin asiakkaana hämmästyimme kaiken sujuvuudesta, henkilökunnan ystävällisyydestä ja lentokoneesta ostettujen naposteltavien herkullisuudesta. Minulla oli jo ihan nälkä, eihän kaiken kiireen ja jännityksen keskellä olleet eväätkään maistuneet. Lämmin toast tuoksui ihanalta ja maistui mainiolta, suklaamuffini oli mukavan muheva, mutta ei liian äitelä ja kahvi oli yllättävän hyvää murukahviksi.

Jännityksen ja huolestumisen jälkeinen olotila vaati ehdottomasti neuleterapiaa ja onneksi oli lupa neuloa. Ensimmäinen sukka valmistui ja toinen pääsi jo lupaavasti alulle luomistyön jälkeen.

Ja eipä aikaakaan kun jo laskeuduimme Lontooseen, jossa on ollut paras kesäsää naismuistiin. Mutta eipä ollut enää! Onneksi se ei meitä haitannut, sillä oikulliseen säähän olemme kotimaassakin tottuneet.

Päästyämme pois koneesta kuikuilimme ensin matkalaukkuhihnastolla toiveikkaina. Onneksi matkan kommellusosio oli jäänyt kotimaahan ja Helsingissä bag droppiin laittamamme laukut tulivat sievästi perille yhtä aikaa meidän kanssamme. Pian jo porhalsimme ulos lentokentän ovista ja jippii! Siellähän se meidän rakas esikoisemme jo seisoikin vanhempiaan vastastassa! Halattiin ja halattiin ja kohta jo kohti esikoisen kotia lähdettiin.

Mitä sitten tapahtui? Se onkin jo toinen tarina.