Koska sain ilon ja kunnian toimia koirahoitajana reilun parin viikon ajan, pääsin osalliseksi aamuisista ja iltaöisistä kävelyretkistä päivälenkkien lisäksi. Normioloissakin liikuskelen päiväsaikaan paikasta toiseen, joten ne maisemat eivät olleet mitenkään erikoisia. Mutta varsinkin iltavalaistus lähiympäristössä sai aikaan ihastuksen huokailuja. Laskeva aurinko väritti maiseman upeaksi. Katsokaa nyt:
Monena päivänä ennätin ihastella lenkin varrella töröttävää erikoista kukkapalleroa, ennen kuin älysin, että senkin voi kuvata. Koira ei aiemmin ollut osoittanut mitään mielenkiintoa kyseistä kasvia kohtaan, mutta kun kasvin äärellä kyykin kännyköineni, niin jo heräsi karvakaverinkin mielenkiinto. Ensimmäiseen kuvaan hauva tunki yllättäen ja itse kukkapallero miltei työntyi ulos kuvasta. Eikä mennyt kuin sininen sekunti kun pallerostakin oli jäljellä enää muisto. Pitihän sitä tietenkin tuon koiralapsen maistaa. Jos olisi ollut vaikka suurikin herkku.
Koiralle ei pelkkä valokuvaaminen riittänytkään, sillä peto rynni paikalle aina kun lähestyin kuvausaikessa kasvia. Taisi villokas ajatella, että kun tuo taluttaja kerran niin tuosta tykkää, niin poimitaanpa yksilö vallan mukaan, sillä koiranmallinen katujyrä pyyhki kasvustossa metsäkoneen sulavuudella ja kiskoi purukalustoineen kasvit irti maasta, vaikka tomerasti yritin toppuutella.
Muutamasta kukkatakkukasasta onnistuin jonkinlaisen räpsyn saamaan. Facebook-ystäväni oli tunnistavinaan kasvin isopukinparraksi, mutta ihan en ole varma omien googlettelujeni perusteella. Oli mikä oli, aika jännä tapaus tämäkin.
Yhdellä kävelylenkillä löytyi neliapila ja siitä näin epätarkan kuvan kuvasin. Tämänkin karvainen kaverini olisi hotkaissut kitusiinsa heti kun sain lehdykän poimittua ellen olisi ollut valppaana. Hassu tuo koiralapsi, kun luulee että kaikki on syötävää.
Kesää on kovasti tänä vuonna odotettu, mutta ei se koskaan tainnut tullakaan... Tai sitten se oli tiistaina, kuten esikoisen entinen hoitolapsi nohevasti ja nokkelasti totesi jo alkukesästä. Syksyn tuoksua ja syksyn merkkejä alkaa jo olla maassa ja ilmassa.
Tämä auringolasku leiskui upeana metsän ja ryteikön takaa katsellessa ja hoputin koiraa vauhdikkaaseen hölkkään että ehtisimme järven rantaan ennen kuin koko värinäytelmä olisi ohi. Paras hehku oli jo mennyttä, mutta pikkuisen jälkivärityksiä onnistuin nappaamaan muistikortille.
Nyt koiralapsi on matkustanut takaisin emäntänsä luo ja minulla on taas aikaa omille hömpötyksille, kuten blogin kirjoittamiselle. Ikävähän tuota hassua hönttiläistä jo on. Ihan kummallista, kun kukaan ei liikuskele meillä yöllä ja käy tarkistamassa olemmeko sedän kanssa vielä tallella eikä kukaan odota meitä kotiin eteisen oven takana häntää riemastuneena heiluttaen ja melkein hepulikohtausta saaden. Aamulla ei tarvitse herätä kukonlaulun aikaan pissilenkille, töistä tultua voi ihan rauhassa lösähtää nojatuoliin toimeliaan ulkoilun sijaan ja nukkumaankin voi käydä helposti ilman tunnin nukutuslenkkiä. Kukaan ei tiputa vetolelua lattialle niin että kuuluu ontto kumahdus, kun keskityn lehden lukemiseen tai johonkin muuhun yhtä tärkeään. Kukaan ei valvo keittiössä puuhiani eikä seuraa jokaista askeltani. Kukaan ei hengitä kuumaa hengitystä reiteeni kun istun ruokapöydän ääressä lukemassa tai kokoamassa palapeliä. Onpa outoa, onpa tyhjää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti