Hiidenkierros

Sunnuntaisilla kakkukekkereillä veljeni otti puheeksi mahdollisen patikkapäivän tulevalla viikolla. Minä ja setä tartuimme täkyyn heti, joten sovimme lähtevämme katsastamaan Mikkelin Anttolan Neitvuoren alueen Hiidenkierroksen tiistaina. Hoitokoirakin pääsisi mukaan ja saisi kerrankin jolkotella menemään ihan sydämensä kyllyydestä, koska kun veljen kanssa lähdetään reissuun, silloin patikoidaan vähintään kymmenen kilometriä. 3,2 kilometrin Hiijje silimukka -reitillä olisi ollut hauska nimi, mutta matka olisi loppunut ennen kuin olisi päästy edes vauhtiin.

Matkaa meiltä retken lähtöpisteeseen oli kunnon ajomatkan verran, joten pysähdyimme Puumalan ja Anttolan välisellä maisemareitillä kahvittelemaan kauniiseen paikkaan. Jäätelökioskilta innostuimme ostamaan kesän ensimmäiset pallojäätelöt.

Koira vaistosi, että jotain erikoista on tapahtumassa ja oli aivan täpinöissään.

Levähdyspaikalla oli rappuset näkötorniin, että oikein kunnolla saisi ihailla ympärillä levittyvää järvimaisemaa.

Kiitos navigaattorin, ajelimme retken lähtöpisteeseen kapeaa kinttupolkua, mutta niin vain perille päästiin ja matka saattoi jatkua jalkaisin.

Itse hiisi meitä opasti pitkin matkaa, mutta siitä huolimatta onnistuimme harhautumaan oikealta polulta jossain vaiheessa.

Painettua karttaa ja Google mapsia apuna käyttäen pääsimme takaisin opastetulle polulle, mutta piti jonkin matkaa paahtaa pitkin umpikorpea epätasaisessa maastossa, jossa molemmat kädet olisi tarvittu pitämään tasapaino kuosissa. Ihan vinkiksi, että roppakaupalla haastetta matkan tekoon voi saada ottamalla toiseen käteen kameran ja toiseen käteen yli-innokkaan, uteliaan 10 kuukauden ikäisen koiranpennun flexin päähän. Miehet paahtoivat menemään pitkillä koivillaan ja koirahökelö intopiukeana kiiti heidän kintereillään, mutta uteliaisuuttaan kiersi vähän joka puun ja pensaan, jotka minun sitten piti myös kiertää, ettemme menneet ihan solmuun. Olisin tarvinnut sen kolmannen käden ottamaan tukea rungoista pystyssä pysyäkseni.

Kun pääsimme pikataipaleelta takaisin yleisille poluille, olin niin hikimärkä ja läkähtynyt, että olisin ollut valmis jättämään etenemisen sikseen. Mutta ollakseni mukava reissukaveri, en käynyt ämpyilemään vaan sopuisasti jatkoin matkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Reitin kunnossa olisi kyllä toivomisen varaa. Reittimerkinnät voisivat olla selvemmät ja pitkospuut olivat monin paikoin niin lahot, että niillä suorastaan hirvitti hipsiä. Monin paikoin maasto oli niin märkää, että olisin ollut kiitollinen kunnon pitkoksista. Tosin kiertämällä lätäköt, hetteiköt ja onkalot saattoi ohittaa, mutta samalla maasto kului enemmän kuin jos kaikki olisivat voineet tallustaa samaa polkua.

Tovin jos toisenkin tallustelimme ja eikös vain Hiidenkota alkanutkin pilkottaa puiden lomasta.

Vähän matala oli majan oviaukko, kun katsoo kuinka tuolla puolisollani on tuota kinttua...

Tässä kuvassa näyttää ihan siltä kuin koiran viereltä majan lattian rajasta itse Hiisi katselisi tulijoita.

Koska sää oli vallan mainio, emme asettuneet tauolle kotaan vaan läheiselle nuotiopaikalle.

Lenkkarieni nauhat olivat menossa löystyneet, joten päätin kiristää ne nyt kun pääsi sopivasti istumaankin. Molemmissa monoissani oli sukkiin liiskaantuneena mustikat. Voihan kehvatsu!

En vieläkään uskaltanut päästää koiraa vapaasti juoksentelemaan, joten karvainen kaverimme jatkoi puiden hirttämistä flexin narulla. Ja minä tyttö mennä palpatin perässä.

Upouusi nokipannumme pääsi testiin ja hyvin sillä kahvin keittäminen onnistui.

Eväänä meillä oli ruispuikuloita, juustoa ja lampaan lihaa säilykkeenä. Nam!

Jäliruuaksi popsimme Pullavaa.

Kun matka jatkui, veli otti vastuun koirasta, joten minulla matkanteko helpottui kummasti ja kuvaamiseen sain ihan uuden, tai siis entisenkaltaisen, ulottuvuuden.

Reitillä oli huimia korkeuseroja, ja varsinkin ylöspäin kapuamiset kävivät ihan kunnon kuntoilusta ja seuraavana päivänä reisilihakset kertoivat jotain tulleen tehdyksi. Veljelläni on huima kunto, sillä hän vain kevyesti loikki edellä pinkoneen koiran perässä eikä näyttänyt edes hengästyvän. Odottakoon vain, kunhan pääsee kanssamme samoille kymmenille!

Hiidenkodan jälkeen löytyi toinenkin taukopaikka, mutta täällä ei ollut edes nuotiopaikkaa kodasta nyt puhumattakaan. Mutta hienot maisemat oli!

Hiidenkierroksella näimme, että mustikkasato alkaa olla jo ihan oikeasti kypsää. Koirakin innostui mustikoista niin, ettei oikein olisi malttanut edetä enää eteenpäin vaan olisi vain pistellyt makeita marjoja suuhunsa. Lopulta keksi ovela koiruus sen, että flexi antoi sen verran myöten, että kun ensin kipaisi kymmenen metriä edelle ihmisiä, saattoi marjoilla herkutella niin kauan kunnes olisimme jättäneet koiran kymmenen metriä jälkeemme. Sitten hauva pinkaisi vauhdilla jälleen edelle popsimaan mustikoita.

Polku kulki vallan vaihtelevissa maisemissa, tässä tällainen kiveen tallautunut polku vuorossa.

Hui, mikä tuolla? Muinaishärkä?

Polulla ei paljon passannut taivaille tuijotella. Muuten olisi hyvin nopeasti päässyt tekemään tuttavuutta aluskasvillisuuden kanssa.

Koiraa hämmensi, kun piti ylittää virtaava vesi. Mutta ei tässä nokka paljoa tuhissut kun jo taas mentiin.

Neitvuorelle emme lopulta kavunneet ollenkaan, mutta Kotkanpesävuorella sentään käväisimme läähättämässä ja vettä hörppimässä.

Mitähän ne nämä ovat?

Hyvä palvelu tuolla koiralla, kun mustikat tarjotaan suoraan suuhun.

Paluumatkalla kuljimme tämä kodan ohi. Mennessä tuossa oli iso joukko ihmisiä pöydän ääressä nauttimassa retkilounasta.

Polun alkupisteen vieressä on jokin perinnetila, jonka aitauksessa lymyili lammaslauma. Ääni kuului, mutta juuri mitään ei näkynyt.

Kotiin päin autoillessa ei koiralapsi jaksanut matkan sujumista seurata, vaan uni maittoi pää tädin jalan päällä.

Olipa taas mukava ja antoisa päivä luonnon helmassa. Patikointi on parasta!