Marjastusta ja teatteria (Kulturelli-Elli 15)

Ennen joulua monet viettävät pikkujoulua, mutta tämä tätipä vietti pikkulomaa sunnuntaina! Se varsinainen lomahan alkaa tulevana maanantaina, joten pieni harjoittelu oli ihan paikallaan.

Jo aiemmin oli kummitädin kanssa sovittu yhteisestä ohjelmasta. Siihen sisältyisi marjanpoimimispainotteista kyläilyä Parikkalan perukoilla serkkutytön ja tämän tyttärien tykönä. Tarkempi lähtöaika jäi avoimeksi, sen verran vain tiesin, ettei anivarhain tarvitsisi vielä olla tikkana tienposkessa. Heräsin tietenkin taas melkein auringon kanssa yhtäaikaa, joten minulla oli mukavasti aikaa jatkaa edellisen päivän saaliin säilömistä.

Kun kymmenen korvilla kuhkin pihamme vattupöheikössä, housun taskussa alkoi värinä ja rallatus. Kännykkä se siellä ilmoitteli saapuvasta puhelusta. Kummitäti soitteli olevansa aamupalalla, menevänsä vielä käymään kaupassa ja sitten lähdettäisiin. Kello taisi olla jo yli puolen päivän, kun lopulta olin kumpparini ja muut romppeeni pakannut autoon ja matka Saarelle pääsi alkamaan.

Matkan varrella ropsautti kunnon vesisadekuuron, mutta perillä meitä odotti mitä parhain kesäsää ja ihastuttava maatalon pihapiiri kanoineen ja hevosineen. Vahtikoirakin haukkui meidät ihan pystyyn, mutta silkkaa ystävällisyyttään.

Kenelläkään ei ollut valmista toimintasuunnitelmaa vaan tuntui että jokainen oli avoin muiden ehdotuksille. Niinpä aloitimme marjastuksen serkkutytön mustaviinimarjapuskista. Osa alaoksien sadosta sai jäädä vielä kypsymään.

Herukkapensaiden välittömässä läheisyydessä oli villivadelmien kasvusto ja sieltä kummitätini oli aiemmin kerännyt hyvän saaliin. Päätimme samoin tein käydä tekemässä tiedustelua, että mitä viime päivien rankkasateiden jälkeen pusikkoon kuului. Huonoa kuului. Harmin paikka, mutta suurin osa marjoista oli harmaan homeen peitossa yltä päältä. Joitakin hyviä marjoja löyti sieltä täältä, joten saimme serkkutytön mustaherukkamehun sekaan mukavan vadelma-aromin. Mutta marikosta ei iloa riittänyt pitkäksi aikaa.

Palasimme pihaan ja tupaan, jossa pääsimme herkuttelemaan vasta keitetyllä kahvilla ja serkkutytön esikoisen vastapaistamalla makoisalla punaherukkapiirakalla. Sain siihen ohjeen, joten palaamme asiaan myöhemmin.

Kahvit juotuamme päätimme pistäytyä mustikassa. Nimenomaan pistäytyä, sillä meillä oli aikataulu. Piti joutua takaisin syömään ja taas Parikkalan keskustaan kuudeksi. Serkkutytön nuoremmat tytöt olivat menossa yleisurheilukouluun urheilukentälle ja esikoinen, kummitäti ja minä taas olimme varanneet liput kesäteatteriesitykseen, joka alkaisi 18.30.

Mutta taas menen asioiden edelle... Ensin siis sinne mustikkametsään!

Niillä marja-apajilla, joilla yleensä tyydytän keräilyhimoni, ei tänä vuonna ole ollut ollenkaan kunnollista mustikkaa. Ainainen kostaus on pilannut marjat. Mutta onneksi serkkutyttö tiesi paikan, jossa marjat olisivat hyviä ja niitä myös olisi... Ei tarvitsisi tyhjiä oksia riipiä.

Kun pääsimme perille, lumouduin. Mikä mustikkataivas! Ja ei kun lainapoimuri heilumaan, tunnissa pitäisi saada ahnehdittua mahdollisimman paljon marjaa.

Käsin poimineet kummitäti ja serkkutyttö keräsivät molemmat kolmisen litraa kauniita ja puhtaita marjoja.

Itse riehuin poimurin kanssa ja marjani olivat paljon roskaisempia ja aika paljon keräsin mukaan myös puolukan raakileita. Mutta marjat olivat niin laadukkaita, ettei montakaan mustikkaa tarvinnut siivotessa heittää roskakasaan. Jos aikaa olisi ollut hitusen enemmän, olisin ehtinyt saalistaa sankollisen metsän sinimustaa kultaa. Mutta kyllä tästäkin määrästä kuopus sai talvimarjansa ja vielä jäi minulle vähän leivontamustikoita. Kylläpä oli tyytyväisen onnellinen olo!

Ruoaksi oli grillissä tehtyjä herkkuperunoita ja maukkaita possupihvejä. Serkkutytön tyttäret olivat yhdessä loihtineet meille tämän herkkuaterian. Kyllä kelpasi pistellä! Nam.

Kuinka ollakaan, olimme olleet niin reippaita, että loppujen lopuksi meille jäi vähän luppoaikaakin ennen lähtemistä keskustaan. Sillä aikaa kun serkun perhe valmistautui, me kummitädin kanssa taas porhalsimme herukkapensaisiin. Vielä ehdimme napsia punaheruikoita kuviin ja ämpäriin.

Parikkalaan ei ole meiltä pitkäkään matka, mutta en ole koskaan varsinaisesti käynyt siellä. Mitä nyt vaihtanut junaa asemalla...

Tälläkin kertaa vain ajoimme läpi ydinkeskustan urheilukentän laitamille. Siellä oli myös kesäteatterin parkkipaikka.

Parkkipaikalta oli 400 metrin patikointi teatterille. Maisemat olivat hienot!

Hyvissä ajoin olimme lippujamme lunastamassa ja ennätimme tovin istua katsomossa ennen kuin Ei meidän äiti -farssikomedia alkoi.

Noh... kupletin juonihan oli sellainen, että mummo asustelee isossa talossaan yksin. Mummon 60-vuotissyntymäpäiville lapset ja vävy järjestävät yllätyssynttärit. Mutta suuremmaksi yllätyksekseen mummo onkin saanut syntymäpäivänään kenkää työpaikaltaan ja samana päivänä kortteeria tarvitseva vanhempi herrasmies tulee kyselemään mummolta huonetta vuokralle. Hyväsydäminen mummo vuokraa huoneen, mutta sehän ei lasten mielestä ole lainkaan sopivaa. Kuka saa tehdä ja mitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Siinä näytelmän juoni pähkinänkuoressa.

Mutta hohhoi, oli pitkäveteinen alku. Pääsihän näytelmä lopulta ihan kunnolla käyntiinkin, mutta jotenkin en itse ihan lämmennyt esitykselle. Tokihan lavateatterissa hienovaraiset ilmeet ja eleet jäävät huomiotta, mutta melkein rohkenisin väittää, että meni himppasen ylinäyttelemisen puolelle. Mummo itse ja lapsenlapsi Sanna selvisivät tosin rooleistaan kiitettävästi. Varsinkin Sannan näyttelijä erottui edukseen muusta joukosta.

Väliajalla nautimme jälleen kahvia ja pullaa...

Esityksen jälkeen lähdimme kummitädin kanssa ajelemaan kauniissa elokuun illassa kotia kohti. Mieli hyrisi tyytyväisyyttä. Kyllä oli ollut mukava päivä!