Äkkilähtö teatteriin (Kulturelli-Elli 14)

Kummitätini ja vanhempani järjestivät tälle illalle äkkilähdön.

Tai ei kai se ihan niin mennyt, sainhan menosta tiedon jo maanantai-iltana. Silloin kummitäti soitti ja kertoi, että olivat isän ja äidin kanssa suunnitelleet meille kaikille täksi illaksi ohjelmaa. Onneksi minulla oli aamuvuoro, että pääsin lystistä osalliseksi.

Kuitenkin illan suunnitelmien takia otin töistä varaslähdön ja liukuman turvin leimasin itseni ulos talosta 20 minuuttia aiemmin kuin työaika olisi oikeasti loppunut. Ukkosen paukutellessa taivaalla lähdin polkemaan kotiin vesisateeseen. Tietenkään en aamulla ollut älynnyt ottaa minkäänlaisia sadevarusteita mukaan, joten raikas vesisade suihkutteli minut vaatteineni läpimäräksi. Kun pääsin kotiin, sadekin lakkasi ja aurinko ilmeistyi taivaalle hymyilemään... Olisi kannattanut tehdä täysi työpäivä. Olisin päässyt kuivana kotiin.

No, eihän kesäsateesta haittaa ole, sehän on mitä parasta hipiähoitoa ja vielä ihan ilmaista!

Kotona kiskaisin kuivat vaatteet ylle, kahvittelin vävykokelaan kanssa ja pian jo pinkaisinkin tien varteen odottamaan kummitätiä, joka hetken kuluttua kurvasi paikalle pienellä punaisella kaarallaan. Kyydissä oli kuskin lisäksi kaksi naista ja yksi tyhjä paikka minulle.

Auton keula kohti Punkaharjua ja ei kun menoksi! Tosin matkanteko tyssäsi miltei samoin tein, sillä eikös vaan pikipojat olleet tienteossa heti kun isommalle tielle päästiin. Vastaantulevaa liikennettä laskettiin tulemaan toivottoman kauan. Sitten näytti, että tuli jo meidän vuoro, mutta ei sitä lystiä kauan kestänyt, kun piti taas odottaa. Puoli tuntia kökittiin jonossa, joka ei liikkunut nimeksikään. Alkoi jo olla vähän kiire...

Mutta siinä odotellessa bongasin auton ikkunasta rotokan, josta piti tietenkin kännykän surkealla kameralla yrittää saada kuva.

Kun vihdoin sumasta selvisimme, meillä oli 22 kilometrin matkaan aikaa 24 minuuttia ja edessä hitaasti liikkuva tolkuton autojono. Soitin vanhemmille, että tulossa ollaan, mutta voi mennä täpärälle... He lupasivat lunastaa meidänkin lippumme.

Viittä vaille kuusi olimme vihdoin Luston pihassa ja valmiina seuraamaan kesäteatteriesitystä Äkkilähtö Tallinnaan.

Esityksen alku viivästyi, sillä tietyöruuhkaan oli jäänyt muitakin kaupungista päin tulevia. Lippuluukulla kävi kuhina, sillä lippuja ei riittänyt kaikille halukkaille. Aika moni taisi joutua lähtemään tyhjin käsin kotiin. Onneksi meillä oli ollut lippuvaraus (kiitos kummitädille) ja onneksi vanhemmat olivat hyvissä ajoin paikalla lunastamassa varatut tiketit!

Ulkoilmakatsomossa oli jo tosi täyttä, kun tulimme. Onneksi seisomapaikkoja riitti!

Näytelmä käynnistyi ja ensimmäiset puoli tuntia seurasimme sitä ulkona. Pääosan esittäjän, Unskin, isä oli kuollut. Setä ja Unski olivat saatelleet isän viimeiselle matkalle. Setä ihmetteli, ettei muita hautajaisvieraita ollut, mutta Unski selvitti ettei hän, pitkäaikaistyötön ja muutenkin syrjäytynyt, halunnut maksaa puolituntemattomille kahvikestejä, kun kuolema tuli muutenkin niin kalliiksi. Hautajaisten jälkeen paikalle saapasteli lakimies (nainen) lukemaan Unskin isän testamenttia. Unski olisikin rikas mies, jos hän lähtisi 48 tunnin sisällä Tallinnan risteilylle, heittäisi isänsä tuhkat mereen ja menisi samalla risteilyllä kihloihin. Jos testamentin reunaehtoja ei täytettäisi, koko perintö menisi... nyt en muista tarkkaan, mutta olisiko ollut Ivalon perhokalastusseuran virkistysrahastoon.

Unski pelkäsi vettä eikä suin surmin halunnut astua laivaan. Kuinkas kävi Titanicin? Entäs Estonian? Ehei, Unskia ei saataisi merelle purteloon seilaamaan. Naisetkin kammoksuttivat ja pelottivat, olihan Unskin ainoa seurustelusuhde tyssännyt siihen, kun univormuihin ihastunut tyttöystävä oli vaihtanut Unskin Prisman vartijaan. Toista kertaa ei Unskia jätettäisi!

Tietenkin setä sai houkuteltua Unskin matkaan ja siitähän koko tarina varsinaisesti kertoikin. Mutta risteilyalukselle siirryttiin sisätiloihin metsämuseo Luston auditorioon ja matka pääsi alkamaan. Risteilyllä oli tietenkin kapteeni, muuta henkilökuntaa ja monenmoista matkustajaa. Hyvinkin hupaisa oli näytelmän käsikirjoitus ja hyvin näyttelijät selvisivät. Tietenkin osa paremmin ja osa huonommin. Unskin esittäjä, Paavo Hakulinen, oli ehkä ainoa ammattinäyttelijä. Niin selkeästi hän erottui edukseen muista näyttelijöistä, vaikka kyllä Anna Puustinen (Arja Paakkunainen) selvisi roolistaan myös mallikkaasti.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli käsikirjoitukseen saatu ympättyä yllin kyllin. Yleisö eli hyvin mukana ja naurunhörähdyksiä kuultiin pitkin matkaa. Setänsä "vitamiinipillereillä" piristetty Unski lupasi tarjota väliajalla kaikille kahvit ravintolassa, mutta se oli silkkaa näytelmää. Herkullisia leivonnaisia oli puffetin pöydällä monenlaisia, joten olihan ne kahvit siemaistava, vaikkei oikein olisi ollut tarviskaan. Isä piffasi, kiitos hänelle!

Ravintolan pöydillä oli tyylikkäät mustavalkoiset Jukka Rintalan pöytäliinat.

Vessareissulla törmäsimme kovin hiljaiseen ja kangistuneeseen tyyppiin. Liekö ollut Luston vai halpalaivayhtiö lemmenlaiva Smilen henkilökuntaa?

Väliajan jälkeen hupailu jatkui. Kun yleisö kömpi paikoilleen, näyttämön laidassa makoili väsynyt mies, mutta laivan ravintolassa oli kova meno edelleen...

Erinäisten vastoinkäymisten, mutkikkaiden juonenkäänteiden ja hupaisien kömmähdysten jälkeen tarina sai kun saikin onnellisen lopun. Paitsi että kaiken hupsuttelun jälkeen tuntui ehkä jopa turhalta, että setä osoittautuikin Unskin biologiseksi isäksi ja kerrottiin, että Unskin vesikauhu johtui siitä, että äiti oli yrittänyt hukuttaa pienen poikansa. Lopuksi vielä näytelmä päättyi lauluun Väliaikainen. "Elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen..."

Että olikos tässä näytelmässä sitten iloinen vai surullinen loppu? Jäikös tästä nyt hyvä mieli vai paha mieli? Jokainen voi varmaan päättää ihan itse.