Keskiviikkona korvessa

Keskiviikkoaamuna aurinko ei tiennyt paistaisiko vaiko eikö. Mutta Kotosen setä ja täti heräsivät silti jo hyvissä ajoin uuteen päivään ja nyt näimme senkin, millaiseen miljööseen olimme edellisenä päivänä saapuneet. Jäniksen selässä emme olleet, vaikka Verlan mökeistä yövyimmekin Jänis-nimisessä kämpässä.

Oikealla näkyy yhteiskäytössä ollut saunarakennus. Koska saapumisemme tiistaina viivästyi, sen päivän sauravuoromme jäi käyttämättä.

Vasemmalla Jäniksen pikkula eli kuivakäymälä.

Maisema oli perinteistä suomalaista sielunmaisemaa eli järveä ja metsää.

Järvessä kirkasta vettä.

Marjat kasvoivat ihan rapuilla.

Koska Kotosten kyltymättömät kävelykoneistot olivat käynnistyneet, emme mitenkään malttaneet maata aloillamme Verlan kämpässä vaan suunnistemme päivän valjettua kohti Repoveden kansallispuiston Ketunlenkkiä. Navigaattori ajatti meitä ihan ihme reittiä, kymmenen kilometriä jotain kinttupolkua kesken matkan, mutta niin vain perille pääsimme!

Johan oli upea reitti!

Ei kannata jäädä tähyilemään maisemia ja puiden latvoja. Hyvin äkkiä tennarin kärki tökkää sateen liukastamaan puun juurakkoon ja voi olla, että polun pinnan pieneliöstö tulee turhan lähelle nenää...

Vähän väriä elämään

Mikäs se siellä häämöttää??

Riippusilta! Ei se ollut yhtään pelottava!

Tässä vaiheessa olisi ollut mahdollisuus istahtaa laavulle lepäämään. Mutta ei meitä vielä kahvittanut eikä muutenkaan uuvuttanut. Eli eteenpäin!

Julmettuja kalliolonkeroita!

Aika hauska sarjakuva... Mihinkä sitä ihminen ikinä muuttuisi?

Nyt! Hengitä syvään!

Kamala kapuaminen alkaa!

Kesken kapuamisen piti ryhtyä erotuomariksi. Kesä ja syksy tappelivat. Kumpi voitti?

Puolivälissä kapuamista uskalsin kurkistaa alaspäin...

 Kyllä kannatti kavuta! Mahtavat maisemat!

Vasta maisemien ihailun jälkeen hoksasin, että ylös taivaan portille tuoneet rappuset oli nimetty Kuutinrapuiksi.

Tässä on meidän kahvipaikkamme!

Eväänä muistoja Tallinnasta. Pulla ostettiin Rimistä, termari vanhan kaupungin matkamuistomyymälästä ja iki-ihana uusi mukini on heräteostos Viru-keskuksen yläkerran kirjakaupasta.

Herkuttelun jälkeen taas maistui patikka!

Oltiin saapumassa reitin upeimpaan paikkaan, vaikke emme sitä vielä tienneetkään...

Jyrkkä kallioseinämä vasemmalla ja kaunis järvimaisema oikealla... Tähän voisi vaikka leirin pystyttää!

Vesikin kristallinkirkasta. Mutta mikäs Repoveden kummitus tuolta veden alta kurkistaa kuvan vasemmassa ylälaidassa? Hui! Vaikka toisaalta... näyttää kyllä ystävälliseltä otukselta.

Kovia kokeneen näköinen sieni tuli vastaan. Nyt oli pakko leikkiä... Ketunlenkillähän tässä oltiin!

Patikan varrelle sattui sellainenkin alue, joka näytti taistelutantereelta. Olisiko siellä ollut metsäpalo?

Näköjään kyllä. Ihan tarkoituksella.

Palaneesta maasta puskee pian aluskasvustoa. Esimerkiksi herkän kaunista kanervaa.

Vielä oli reitillä tarjolla meillä jotain ennenkokematonta. Kapulalossi.

Taakse jää lähtölaituri. Matka sujui tasaisesti ja mukavasti.

Ketunlenkin päätepiste alkoi lähestyä. Vielä tuli kuitenkin vastaan hauska sienikolmikko. Olivat muuten luonnossa tosi pikkuruisia!

Parkkipaikalle saavuttuamme huomasimme kioskinkin auenneen. Siellä olisi ollut tarjolla keittoruokaa, mutta setää se ei houkutellut. Siis hyppäsimme matkaan ja ajoimme seuraavalle etapille.

Matkan varrella tuli vastaan monennäköistä kulkupeliä.

Hyvä että tekivät uutta tietä. Kansallispuistoon hiekkateitä ajellessa oli niin paljon nimismiehenkiharaa tiellä, että olin oikein tyytyväinen siihen, että on omat hampaat tallella. Tekarit tuskin olisivat suussa pysyneet...

Tarkoitus oli patikoida Ketunlenkin lisäksi Korpinkierros. Kun saavuimme Saarijärvelle eli patikan alkupisteeseen, huomasimme jotain ikävää. Saarijärveltä piti patikoida 4 kilometriä Korpinkierroksen alkuun... ja sama neljä kilometriä takaisin, kun kierros olisi kierretty. Oho, nyt piti ottaa tuumaustauko! Meillä ei ollut evästä eikä enää vettäkään. Matkan varrelle ei ollut sattunut yhtään kauppaa, emmekä olleet ostaneet retkieväitä Verlaan tullessamme. Reilun 12 kilometrin patikoinnissa ei olisi mitään mieltä ilman ruokaa eikä varsinkaan ilman juomaa.

Piti siis ottaa järki käteen ja kääntyä takaisin. Emme lähtisi metsään koettelemaan onneamme.

Paluumatkalla poikkesimme valtatieltä katsomaan, millainen nähtävyys on Elvingin torni. Sehän oli näkötorni keskellä metsää! Torni oli suljettu, joten emme päässeet kiipeämään sinne maisemia katselemaan.

Pikkuisen pettyneinä palasimme Verlaan ja suunnistimme Verlan Hoviin pitsalle.

Kun nälkä ei enää näköä haitannut, lähdimme tutustumaan Verlan kylän nähtävyyksiin. Tehdasmuseosta tulee oma postauksensa, mutta oli kylällä muutakin ihmeteltävää. Esimerkiksi valtaisa kalliomaalaus.

Siellä se nyt on, tuo esihistoriallinen taideteos. (Paitsi etten minä siinä kyllä mitään näe...)

Noinkohan olisin yhtä sokea hiidenkirnun suhteen? Olihan se mentävä katsomaan!

Tämä on kyllä ihan selvästi nähtävissä. Ihmeellistä, että luonto on osannut tuollaisen säännöllisen pyöreän onkalon kallioon hioa keskelle jykevästä puusta tehtyä kehikkoa. Eli reikä oli aidattu, niin ettei sinne kukaan vahingossakaan putoaisi. Mutta miksi siellä sitten on nuo tikapuut?

Melkein perille asti olisi voinut autolla ajaa. Siksipä ihmettelin ja harmittelin, kun paikalliset eivät olleet poimineet alueen runsasta mustikkasatoa talteen. Mutta ei meilläkään ollut astioita marjanpoimintaa varten mukana ja siksi toisekseen iltapäivän varalle oli muita suunnitelmia. Niistä lisää myöhemmin.