Leipurin kömmähdyksiä ja kummiuden iloja

Eilen vietin mukavaa kummilapsipäivää kummitytön kanssa ja sama teema jatkui tänäänkin. Minulla on kuusi kummilasta, joista viisi tyttöä. Tänään saimme viettää nuorimman kummitytön rippijuhlaa.

Kummityttö kysyi jo keväällä, voisinko leipoa juhliin täytekakun. Toivomus oli, että kakku olisi samankaltainen kuin viime vuoden kakkukekkereiden kermakakku, jossa täytteenä oli mustikka- ja valkosuklaamousset. Juhannuksen aikaan sovimme, että tekisin kakusta kerrosta korkeamman ja saisin makuihin lisäksi mansikkaa. Tämä siksi, että isommalla kakulla varmistaisimme täytekakun riittävyyden koko vierasjoukolle.

Kakun tekeminen ei ole vaikeaa, mutta oma aikansa siihen tuhrautuu. Aloitin hyvissä ajoin torstaina paistamalla gluteenittoman kakkupohjan. Ajattelin tehdä kerralla vähän isomman, että saisin kunnolla leikattua pohjan neljään osaan. Niin no, en taas muistanut, ettei kakkuvuokaani vaan yksinkertaisesti mahdu kerralla kahdeksan munan kakku... Vuoka täyttyi ääriään myöten jo taikinasta ja kun se uunissa tietenkin kohosi, vuoka kävi ahtaaksi ja kakku laajeni pitkin uunin pohjaa. 

Tulipahan pestyä uuni....

Perjantaina kävin iloisin mielin täyttöpuuhiin. Leikkasin kakkupohjan osiin, kostutin ensimmäisen kerroksen laktoosittomalla maidolla, sivelin pintaan ohuen kerroksen mansikkamarmeladia ja tein ensimmäiseen väliin mustikkamoussen. Seuraava kakkulevy paikalleen ja muuten samat sävelet, mutta moussen makuna oli mansikka. Ja siinä samassa tajusin että... Pieleen meni! Olin automaattiohjauksella leikannut kakun kolmeen osaan, joten sain siihen vain kaksi täyteväliä.

Apua. Mitäs nyt? Se valkosuklaakerros jäi puuttumaan... Tämä oli se toinen väsymyksestä johtunut unohdus, josta jo aiemmassa postauksessa vihjailin.

Eihän siinä muu auttanut kuin leipoa lauantaina vielä uusi kakkupohja, josta yhden kerroksen nappasin tähän kummitytön kakkuun.

Kakku tekeytyi jääkaapissa tähän sunnuntaiaamuun asti. Kello herätti viideltä kakkua koristelemaan. Koristelukaan ei ollut vielä valmiiksi mietitty, kuten ei minulla ikinä. Siinä se tehdessä syntyy suunnitelma ja toteutus käsikädessä.

Ensin tietysti piti vatkata kerma.

Kun oli aika irroitella kakku rengasmuotista, tuli ongelma. Se ei meinannut irrota millään. Palettiveitsestä oli hyvä apu. Tuo pinta on ihan hömelö maailmankartta, sellainen siitä tuli kun piti kikkailla useammalla kakkupohjalla.

Täytekerrokset muodostavat hauskan värisuoran ihan luontaisesti ilman keinotekoisia lisiä.

Koristeluun oli varattu kotimaisia mansikoita ja hollantilaisia pensasmustikoita.

Jätin reunapursotukset tällä kertaa tekemättä, että kakun kuljettaminen Saarelle (suurin piirtein 70 km) olisi turvallisempaa ja siistimpää. Kakku oli nimittäin niin suuri, ettei se minkään kuvun sisään sopinut.

Matkan varrella oli tietyö ja liikennevalot ihan keskellä ei mitään.

Sää oli tuulinen, mutta muuten tosi kaunis. Rentun ruusut eli maitohorsmat ja angervot loistivat tienvarsilla. Kuviin ei kukkien kauneus ehtinyt vauhdissa tallentua.

Pikaisesti kävimme ruusuostoksilla Parikkalan itsepalvelukukkakaupassa. Valinnanvaraa oli niukahkosti, mutta saimme kukan kuitenkin.

Olimme Parikkalan kirkon pihassa kolme varttia ennen konfirmaation alkamista, mutta niin pitikin.

Kirkon pihassa kasvoi kauniit kissankellot ja ne ehdin ikuistaa muistikortille ennen kuin kiirehdin sisään.

Kummityttö oli kutsunut minut siksi kummiksi, joka sai mennä alttarille siunaamaan ja siksi piti olla hyvissä ajoin kuuntelemassa ohjeita. Noh, ne ohjeet oli kuultu kahdessa minuutissa ja samat tarinat oli jo luettu etukäteen välitetystä kirjeestä. Sainpahan ainakin hyvä paikan!

Pölähdin paikalle kesken valokuvaussession ja käytin tilaisuutta hyväkseni napatakseni muutaman kuvan rippilapsista itsekin.

Konfirmaatiomessu soljui sujuvasti eteenpäin vaikka aika moni virsistä oli minulle tuiki tuntemattomia. Nuoret olivat kaikki suloisia ja kauniita ja ihania ja raikkaita ja nähtävissä oli monenkirjavia kampauksia niin poikien kuin tyttöjenkin päissä. Kummitytöllä oli kaikkein kaunein letti, ainakin minun mielestäni. Luomus oli isosiskon käsialaa. Monilahjakkaita nämä neitokaiset!

Messun jälkeen saimme kuvata ripitettyjä alboissaan kirkon pihalla. Pääsin minäkin nuoren neidon kanssa samaan kuvaan.

Kuvaussession jälkeen ajelimme kummilapsen kotiin jatkamaan juhlintaa.

Serkku oli tehnyt kolme erilaista voileipäkakkua, kana-. kinkku- ja kasviskakut. Hienot ja maukkaat, nam!

Kahvipöytä notkui herkkuja, sillä voileipakakkujen lisäksi tarjolla oli piirakoita ja munavoita, korvapuusteja, suklaamurukakkua, raparperipiirakkaa, tuulihattuja ja sitä tekemääni täytekakkua.

Kylliksemme herkuteltuamme ja tovin rupateltuamme kävimme kummitytön kanssa vielä vähän napsimassa valokuvia. Päivänsankari ei kuulema yhtään tykkää olla kuvattavana, mutta osasi kuitenkin poseerata luontevasti ja kivoja kuvia saimme, vaikka kirkas auringonpaiste loi haastetta vahvojen varjojen muodossa.

Lopuksi nappasin kameran etsimeen vielä hevosmaisia piirteitä...

Kiitos juhlien järjestäjille mukavista kekkereistä! Oli taas niin kiva päivä!