Tallinnan turuilla ja toreilla

Toinenkin matkapäivä aloitettiin murkinalla. Hotellin aamiaispöydät notkuivat myös, vaikkei tarjonta ihan laiva-aamiaisen tasolle yltänytkään. Kaikkea tarpeellista löytyi ja monta ruokalajia jätin suosiolla syömättä. 

Ensimmäisenä hotelli-iltanamme kummityttö vähän kyseli seuraavan päivän aikataulua, ja sanoin jotain sinne suuntaan, että "jos myö nukkua posotettaan yheksään..." Siitäkös riemua riitti :D Piti kuitenkin kummitytön vielä varmemmaksi vakuudeksi varmistaa, että oliko tuo suunnitelma vai kauhukuva ja sehän oli tietenkin jälkimmäistä. Aamupalan tarjoilu loppui jo kymmeneltä eikä myöhäisille ruokailijoille enää olisi herkkuja tarjolla.

Toisena aamuna totesin kummitytölle, että hotellihuone pitäisi aina valokuvata tullessa heti ja ensimmäisenä, ennen kuin sinne on ehditty taloksi asettua ja levittäytyä. Vaikka näinhän tämä näyttää paljon kotoisammalta...

Huone oli ihan hieno ja tilava, mutta kokolattiamatto oli ihan psykedeelinen! Oransseja epämääräisiä kuvioita lilalla pohjalla, aika erikoista! Myös sängyn yläpuolella olevasta taulusta saimme aikaiseksi pitkät keskustelut, vaikka yhteistuumin totesimmekin sen olevan aikas hienon. Huoneen nurkassa nökötti pieni seeprakuvioinen nojatuoli ja meillä oli hauskaa miettiessämme sisustussuunnittelijan pään sisäistä maailmaa. Kummityttö ikuisti huoneen interiöörin matkapäiväkirjaansa, mutta koska värikyniä ei kummallakaan sattunut mukaan matkalaukkuun, värimaailma jää mielikuvituksen varaan.

Näköjään on kummin tyttö kirjannut muistiinpanohinsa myös kummin kömmähdyksen... Oltiin sukkaostoksilla ja minä ilahduin, kun telineissä roikkui sukkia, joissa oli numero 18 ja niitä kummitytölle sitten tietysti esittelemään, tämä kun on juuri tähän maagiseen aikuisuuden ikään ehtinyt. Onneksi sitten ihan itse kuitenkin huomasin, että Viron 100-vuotissukkiahan ne kuitenkin olivat!

Päivän ohjelmassa oli suunnitus kohti päärautatieasemaa ja sen lähettyvillä olevaa kirpputoria, josta työkaveri minulle vinkkasi sekä toria, josta äiti löysi tiedon satamassa jaossa olleesta lehtisestä. Pääsin vihdoin kuvaamaan vanhan höyryveturin, jonka yli vuosi sitten näin bussin ikkunasta matkalla Pärnuun. Tosin nuo puut olivat törkeästi siinä edessä...

Sieltähän se Balti Jaama Turg löytyikin pienen etsiskelyn jälkeen. Etsimämme kirpputori oli myös tuolla, torin yläkerrassa.

Olipas siellä tarjolla kaikenlaista tavaraa!

Löytyi sieltä ajan patinoima kitarakin, sellainen, joka huuteli kummitytölle, että ota mukaan. Kummityttö pohti, että noinkohan sen saisi Suomeen raijattua ja kannattaisiko se ostaa... Lähdimme yhdessä katsomaan ja lopulta poistuimme liikkeestä soittimen kanssa. Ostin sen kummitytölle 18-vuotislahjaksi, koska olin alun perinkin luvannut, että mielelläni jotain lahjaa voisin reissusta hänelle hankkia.

Paluumatkalla hotellille kummityttö kitaroineen sai erityisen paljon huomioita. Ihmiset tulivat soittajaa jututtamaan, mutta eihän tuo uusi peli vielä ollut edes vireessä, että sillä olisi voinut toivekappaleita rämpytellä. Aikaa ja jalkoja säästääksemme hyppäsimme ratikkaan, jolla ajelimme keskustaan takaisin.

Hotellin lähettyvillä oli isot merimuseolle vievät portaat ja ehdotin, jos otettaisiin siellä kitarakuvia. Sehän sopi kummitytölle ja filmi paloi... Kuvia tuli varmaan yhtä paljon kuin edellisen päivän pulunkesytysräpsyjä.

Kavuttuaan portaiden yläpäähän kummityttö huikkasi, että onpa paljon paidattomia miehiä ottamassa aurinkoa... Piti sitten minunkin kavuta katsomaan niitä adoniksia, mutta koko juttu olikin pelkkää huuhaata. Tälläinen iso aukio vain löytyi.

Hauskan, mutta hikisen kuvaussession jälkeen suunnistimme taas hotellille. Matkan varrelta piti ikuistaa muistikortille täplikkäät petuniat.

Siivooja oli käynyt poissa ollessamme petaamassa sängyt ja ajattelin ottaa uudet kuvat, kun ei enää ollut peti levällään. Mutta ihmeellisesti kuvaan ilmestyi hahmo... Lühige jalg -kadulla kuulema kummittelee, niin taitaa tehdä myös hotellissa...

Isä ja äiti suunnistivat hotellin kylpylään, me kummitytön kanssa päätimmme vielä viettää aikaa vanhan kaupungin kapeilla kujilla, mutta löysimmekin itsemme ensiksi raatihuoneentorin laidalta janojuomaa nauttimasta. Torille oli ilmestynyt koju poikineen, mutta ei siellä ollut meille mitään ostettavaa.

Kävelimme ihanan Maiasmokk-kahvilan ohi, mutta nyt emme poikenneet sisään. Ehkä ensi kerralla... Nyt tyydyin vain kuvaamaan näyteikkunaa.

Kävelimme ja kävelimme, tarkoituksenani oli ostaa postitettavat kortit ja niihin merkit. Sopivaa putiikkia ei vain löytynyt, mutta oho - ihan vahingossa tupsahdimme Olevisten kirkon luo. Sinne olisin vanhempani vienyt, jos he olisivat olleet mukana. Nyt tyydyimme vain ihastelemaan kirkkoa ulkoa päin. Kirkko on valtavan kokoinen ja tosi hieno, mutta kuviin sitä ei oikein saa mahtumaan. Keskiajalla kirkon torni on kohonnut peräti 159 metriä merenpinnan yläpuolelle, mutta monien tulipalojen jälkeen torni on nykyään n. 124 metriä korkea.

Yhtäkkkiä huomasimme kävelleemme pois vanhasta kaupungista. Voi ei! Oli siis vielä tallusteltava takaisin, jos kerran kortteja oli tarkoitus postiin saada. Tiesin vanhastaan putiikin, josta varmasti saisin tarvitsemani ja suunnistimme sinne. Matka ei ollut ihan lyhyt.

Kun ostokset oli vihdoin tehty, soitin äidille ja kyselin, että mitenkäs me hoidamme iltapalan tai siis päivän ainoan ruokailun. Äidiltä tuli taas järjen sanoja. He söisivät isän kanssa hotellilla, me voisimme syödä kaupungilla. Kysyin kummitytöltä, minne hän haluaisi ja hän ei halunnut kävellä enää yhtään ylimääräistä. Niinpä istahdimme vieressä sopivasti olleeseen hampurilaispaikkaan ja minä tilasin lampaalihahampurilaisen ja kummityttö valitsi halloumia.

Nam! Hyvä valinta!

Päivällä olin näyttänyt kummitytölle kännykästä kuvan kiinalaisista uimassa. Tai no, uimisesta ei voi puhua, heitä kun oli altaassa ihan vieri vieressä. Tuumasin, ettei hotellin uima-altaassa sitten kovin ahdasta ollutkaan, vaikka ei sielläkään kunnolla uimaan mahtunut. Jotenkin helteen pehmittämänä ja kävelemisen uuvuttamana päädyin tuumaamaan, että kuvassa oli ollut kuin kiinalaiskeitto. Se osui suoraan naurunappulaan, eikä väsyneen kummitytön naurusta meinannu loppua tulla ollenkaan. Ajatus piirtyi kotiinpaluumatkalla myös matkapäiväkirjan sivuille.

Kun lopulta raahauduimme rättiväsyneinä takaisin hotellille, puhelimen askellaskuri kertoi meidän kävelleen päivän aikana 16 kilometriä. Ilmankos vähän koipia kolotti.

Muuten en vielä ollut rättipoikki, vaan jaksoin hyvin raapustella reissukuulumisia postikorteille ja lotrata suihkussa. Kun sitten lopulta pötkähdin petiin, unta ei tarvinnut kovin kauaa odotella.

Seuraavana aamuna pääsimme jälleen nauttimaan hotellin aamiaispöydän antimia. Kovin olen kaavoihini kangistunut ja samankaltaiset pöperöt valitsen lautaselleni aamu toisensa jälkeen.

Lähtöpäivän aamuna sain vihdoin ikuistettua vähän reissurekvisiittaa kameran muistiin.

Aamulla oli vielä hyvin aikaa pistäytyä sataman tavaratoreilla. Kuljeskelimme kuka minnekin ja kun piti lähteä pois, kummityttöä ei löytynytkään. Äiti halusi vielä käydä Rimissä, joten sovimme, että he lähtevät etukäteen ja minä jään vielä kummilasta etsiskelemään. Kello kulki vääjäämättä eteenpäin eikä kummityttöä alkanut löytyä. Hänellä oli vielä puhelimessa sellainen liittymä, ettei se toiminut ulkomailla joten viesteistä ja soittamisesta ei ollut apua. Vähän alkoi jo huolestuttaa, mutta ennen kuin paniikki iski, tuttu käsi laskeutui olalleni ja kuulin tutun äänen sanovan "Luojan kiitos!" Olimme ilmeisesti kulkeneet niin sopivasti ristiin rastiin, ettemme onnistuneet toisiamme näkemään. Olimme molemmat tosi huojentuneita löydettyämme toisemme!

Nyt kun tällä järjellä ajattelee, meidän olisi tietenkin pitänyt sopia aika ja paikka, missä tavataan. Mutta eipä se siellä sopivasti aluksi tullut mieleen, kun kuvittelimme ihan varmasti toisiimme törmäävämme joka käänteessä, niin kuin aluksi tapahtuikin.

Pinkaisimme pikaisesi hotellille, nappasimme tavarat mukaamme, luovutimme huoneen ja suunnistimme kohti D-terminaalia. Matkalta löytyivät myös isä ja äiti, joten koko kokoonpanomme astui yksissä tuumin laivaan hyvissä ajoin ennen lähtöä.

Isä jäi vahtimaan kapsäkkejämme, kun naisväki suunnisti pikaisesti tax free -myymälään viimeisille ostoksille. Sain sitä Fazerin turkinpippurisuklaata, jota ilman esikoinen ja ystävänsä jäivät edellisen viikon risteilyllä ja josta olen kuullut hirmuisesti hehkutusta. Sain myös muut suunnittelemani ostokset kerättyä nopeasti kasaan. Yhtään kauemmin ei mennyt muillakaan, joten telläsimme ostoksemme pakaaseihin ja kiikutimme ylimääräiset matkatavarat säilytykseen. Siellä olikin tila jo kortilla, mutta onneksi vielä meidän tavarat saatiin sisään!

Istuimme pitkät tovit kuudennen kerroksen ulkokannella, kun laiva lähti kohti Helsinkiä. Oli niin rauhallista!

Etukäteen jo olin ostanut meille lounaan laivan seisovaan pöytään klo 14.15 kattaukseen. Ihmiset rynnivät jonottamaan ovelle jo hirmuisen hyvissä ajoin ja niinpä mekin siirryimme jonon jatkoksi vähän kahden jälkeen. Osa porukasta ohitti jonottajat ilmoittamalla, että heillä on pöytävaraukset ja heillä on oikeus mennä. Emmepä me älynneet etukäteen pöytää varata, mutta toisaalta se ei kyllä haitannutkaan, sillä saimme varmaan laivan parhaan pöydän, ikkunan vierestä keulapaikalta.

Olipa siellä herkkuja! Niin keskityin syömiseen, että kuvaaminen jäi kokonaan. Oli otettu erikseen huomioon kaikki mahdolliset ruokavaliot ja olen varma, ettei kenenkään tarvinnut jäädä nälkäiseksi. Jälkiruokiakin oli niin montaa sorttia, ettei kaikkia millään voinut maistaa edes pikkuruista palaa.

Siinä ruokaillessamme laiva saapui Helsinkiin ja kun olimme valmiita, maihinnousu ei ihan vielä ollut alkanut, mutta aikataulullisesti meni meillä kyllä tuo syöminen ihan nappiin. Kipaistiin hakemassa matkatavarat ja valuttiin hikistä putkea pitkin pois laivasta. Nappasimme taksin, kun ensin löysimme vapaiden taksien jonon ja ajelimme herroiksi Kamppiin linja-autoasemalle.

Isä ja kummityttö jäivät tavaroiden kanssa päivystämään odotustilaan kun äidin kanssa porhalsimme vielä rautatieasemalle moikkaamaan pikaisesti esikoista, joka oli siellä työvuorossa, ja viemään hänelle turkinpippurisuklaat ja muut tuliaiset. Hyvin ennätimme vielä takaisin odottamaan bussin lähtöä. Savonlinjan auto kaarsi laituriin hyvissä ajoin ennen lähtöaikaa, nakkasimme tavaramme luukusta sisään bussin alaosaan ja kapusimme sisään matkustamoon. Sattuipa jälleen mainio tyyppi kuskiksi, jutustelevainen ja leppoisa, mies paikallaan.

Kyllä otti voimille istua viisi tuntia paikallaan, vaikkei hikikuuma ollutkaan, kiitos kunnon ilmastoinnin. Kotikaupungin kamaralle kömmimme jäykistynein jäsenin täsmälleen aikataulussa klo 22.40. Onneksi oli setä vastassa isän autolla, joten minä pääsin kotiin ja toiset pääsivät sujuvasti jatkamaan matkaansa vielä hetkeksi kotiaan kohti.

Oli meillä hauska reissu, josta riittää vielä muistelemista pitkäksi aikaa! Kiitos kanssareissuajille!