Synninkantajat

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli ilmestyessään sensaatio ja kimposi saman tien kirjastojen varauslistojen kärkipaikoille. Minäkin sen innostuin lukemaan ja lumouduin vaikeasta ja ahdistavasta aiheesta huolimatta. Rauhala kirjoitti runollisen kauniisti, teksi soi ja solisi, hengitti ja helisi. Makustelin sanojen sinfoniaa ja ihailin tekstin kevyttä lentoa, vaikeiden asioiden pukemista henkäyksen keveisiin kehyksiin, auringonsäteiden kisailuun ja tunturipuron solinaan. 

Kun kuulin Rauhalan uudesta kirjasta, laitoin sen saman tien varaukseen. Edelläni oli kymmeniä ehkä yli sata aiemmin toiminutta varaajaa, mutta yllättävän pian oli minun vuoroni saada uutuus luettavaksi. 

Harmi vain, että kirjalla on kahden viikon laina-aika ja siitäkin yhden neljäsosan, sen vihoviimeisen, olen poissa kotipaikkakunnalta. Piti siis käydä ripeästi lukupuuhaan. 

Jos oli kirjailija Taivaslaulussa tarttunut vakavaan aiheeseen, Synninkantajat sukeltaa vielä syvemmälle. Tätä kirjaa ei helposti hotkaista, se ei ole makeaa höttökakkua, vaan tuhtia rukiista leipää. Niin tuhtia, että viljan mukana taikinaan on hurahtanut akanoita ja vihneitä. Ne tarttuvat kurkkuun, yskittävät ja kuristavat.

Kirjassa on neljä kertojaa. Aaron on pieni poika, herkkä, musikaalinen ja vähän erikoinenkin. Hirveän viisas ja ajattelevainen lapseksi. Aliisa on Aaronin äidinpuoleinen mummo. Hän on ihminen, jonka kaltainen haluaisin olla; arkiviisas, empaattinen, auttavainen ja sovitteleva. Aliisa haluaa kanssaihmisilleen vain pelkkää hyvää. Auroora on Aaronin täti, Aliisan nuorempi tytär, rakkaudessa pettynyt ja suruunsa hukkuva. Aliisan sanoin: Auroora pieni jonka surut ovat liian suuria. Taisto on Aaronin isänisä, pappa, intohimoinen puutarhuri, kalastaja ja vanhoillislestadiolaisen lahkon johtohahmoja, uskossaan vakaa ja varma, jopa kova.

Kirjassa on viideskin kertoja, jonka matkakertomukset sijoittuvat myöhempään aikaan kuin varsinainen tarina. Ensin luulin, että matkakertomusten minä on Aaron isona. Mutta Aaronista ei koskaan tule aikuista ja luulen, että kirjottaja onkin Aaronin nuorempi veli.

Kirja piti otteessaan, ajattelutti, suretti ja suututti. Lahkon johto tulkitsi raamattua ja pyhiä kirjoituksia omista lähtökohdistaan ja ihan tavalliset asiat olivat syntiä. Musiikista lumoutuva ja musikaalisesti lahjakas Aaron syyllistetään ooppera-aarioiden kuuntelemisesta. Vain Siionin virret ja laulut ovat sallittuja, muu musiikki on paholaisesta. Aliisan henkireikä on kirkkokuoro ja harrastuksenaan hän osallistuu diakoniatyöhön ja naapurin kanssa asioi E-liikkeessä. Nämä kaikki ovat niin suurta syntiä, että kun Aliisa ei niistä suostu luopumaan, hänet erotetaan lahkosta. Samalla hän menettää yhteyden vanhempaan tyttäreensä Rakeliin ja tämän esikoiseen Aaroniin.. Aurooran synti oli totaalinen rakastuminen vääräuskoiseen mieheen, siis mieheen, joka ei kuulu samaan uskonlahkoon. Suhde kariutuu ja Aurooran suru on järkeä suurempi. Taisto on tuomitseva ja henkisesti julma. Aliisaa hän moittii, kun tämä ei saa tytärtään kuriin ja Aurooraa puhutellaan kovin ja kiivain sanoin ja saarnoin.

Lainaus sivulta 65:

Aliisa rypisti kulmiaan. Taisto näytti toimivan tilaisuuden puheenjohtajana. Kunpa Jumala antaisi viisautta pidättyä kiivaudesta ja jyrkkyydestä. Taistolla oli sellaisia taipumuksia, eikä mies aina erottanut, tulivatko ne Jumalasta vai itsestä.Oliko Taisto pyytänyt ulkopuoliset puhujat paikalle?

_________

Puhuja kuvasi kiivaasti väärää henkeä: tervehditään uskotonta jumalan terveellä, ei puhutella jumalattomia synneistä, osallistutaan epäuskoisten pappien tilaisuuksiin ja kirkkokuoroon, käydään E-liikkeessä ja kansalaisopiston piirissä, toimitaan maatalousyhdistyksessä ja Marttakerhossa. Jäsenmaksun maksaminen näihin on sopivaa, ei muu toiminta.

Kylmät väreet kiipesivät Aliisan selässä ja käsivarsilla. Kämmenet hikosivat. Kokonaisen kylänkö ne aikoivat kuihduttaa. Ihmisten arjen ja ystävyyssuhteet.

Aaron on rakas ja tärkeä niin Aliisa-mummolle kuin Taisto-papallekin. Aliisa ja Taisto ovat tavallaan olleet jopa ystäviä, vaikkei Taisto koskaan hyväksynytkään Aliisan nyt jo edesmennyttä puolisoa. Mutta lahkon jyrkkä kirjoitusten tulkinta ja Taiston osallistuminen lahkon hoitokokousten tuomitsevaan käytäntöön saa kaikkien elämän säröilemään ja lopulta sirpaleiksi.

Kuten Taivaslaulussa, teksti on Synninkantajissakin enimmäkseen kaunista, hiottua, helisevää. Se helpottaa lukemista, sillä aihe on synkkä ja musta. Neljän päähenkilön osuudet ovat kirjan parasta antia, viidennen kertojan matkakertomukset ovat puuduttavia, jotenkin irrallisia ja raportinomaisia. Ja hoitokokousten pöytäkirjat olivat niin julmia, ankeita ja ahdistavia, että ne kyllä vain silmäilin pikaisesti ja hyppäsin yli.

Nappasin kuvat muutamista tekstikatkelmista, jotka lukiessa saivat pysähtymään ja lukemaan uudelleen, makustelemaan ja maistelemaan sanojen sointia. Ensin on äänessä Auroora:

Sitten Aaron:

Taas Auroora, jota äiti ei vaikeuksien keskellä ole jättänyt yksin vaan on jaksanut kulkea vierellä:

Ja Aaron siinä vaiheessa, kun rakkaasta Aliisa-mummosta on tullut lahkon silmissä hylkiö:

Vielä tekstikatkelma, joka perustelee kirjan tapahtumat:

Ja kuva hoitokokouksen puuduttavasta ja julmasta pöytäkirjasta.

Lopulta vanhaksi ja avuttomaksi vanhentunut Taisto makaa yksin hoitokodissa, saattohoidossa. Lapsenlapsi on tullut velvollisuudentunnosta pappaa katsomaan, vaikka muu suku karttaa vanhaa miestä ja hänen menneisiin vaeltavaa mieltään ja levottomuuttaan. Vanha mies katuu menneitä tekojaan, mutta niitä ei tekemättömiksi saa. Lapsenlapsi pohtii vielä matkakertomuksessaan:

Minun pappani oli paha ihminen. Hän sokaistui asemastaan ja käytti valtaansa väärin. Hän oli kouluja käymätön kiivasluonteinen kalastaja, joka tutki tarmokkaasti Raamattua ja laati kekseliäitä oppeja uskosta, joka kaventui arjen kontrolliksi ja maanpäälliseksi tuomitsemiseksi. Hän aiheutti toiminnallaan hyvin suurta tuskaa hyvin monelle ihmiselle.

Minun pappani ei ollut paha ihminen. Hän teki pahaa mutta toimi itseään suurempien voimien vallassa. Hän ei uskonut hoitamiseen yksin. Hänet pyydettiin työhön noin 200 kertaa eri puolille Suomea, salintäysi seurakansaa odotti häntä joka paikassa ja johtokunta syytelistoineen, keskusyhdistys välitti kymmenittäin kokouskutsuja, eikä kukaan halunnut pysäyttää häntä. Samanlaisia kiertäviä hoitomiehiä oli lukuisia ja tilaisuuksia tuhansia.

Synninkantajat ei totisesti ole kirja, jota suosittelisin ihmiselle, jonka elämässä on vaikeuksia ja joka haluaa hetkeksi paeta todellisuutta kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. Tarinassa on niin paljon ahdistusta ja pahaa mieltä, ettei se kannattele ketään, jonka elämä keikkuu myrskyisällä merellä. Mutta jos oma elämä on kutakuinkin raiteillaan, lukukokemus on herättelevä, ravisteleva ja opettava. Ihmiselämä ei aina ole helppoa eikä hyvää. Ja mikä onnellinen loppu?