Pieni Karhunkierros

Tiistain taidepläjäyksen jälkeen jatkoimme matkaa talla pohjassa kohti Kuusamoa, koska se oli kutsunut meitä jo monta vuotta. Setä siitä varsinkin aina puhui, että pitäisi ja pitäisi... jos mentäisiin ja mennäänkö ensi kesänä? Minäpä sitten päätin, että jahkailu loppuu nyt justiinsa kun kerran lomapäiviäkin on yhtä aikaa tänä kesänä ihan kaksi viikkoa ja tilata pamautin meille majoituksen Sokos Hotel Kuusamosta.

Kun majoitus oli varattu, enää piti päästä tien päälle ja sehän ei enää suuri ponnistus ollutkaan. Kun lähestyimme määränpäätä, tiellä alkoi näkyä paikallista eläinkantaa. Aika sissejä nämä porot, autoja ei väistetä, vaan kyllä se bensamoottorimenijä joutuu nelivetoisen karvamoottorin kiertämään.

Yövyimme siis Kuusamossa ja keskiviikkona helteen heräteltyä matkalaiset matka jatkui yhä pohjoisemmaksi. Matkan varrella näkyi Rukan huippu ja hiihtokeskuksen rakennuksia.

Päivän ohjelmassa oli 12 kilometrin patikointi pienellä karhunkierroksella.  Juumasta lähdettiin liikkeelle ja sinne palattiin kierroksen jälkeen.

Tässä retken aluksi otetussa kuvassa näkyy Ala-Juumajärven poukama. Sinne pulahdin hikisen patikoinnin päätteeksi reilut neljä tuntia myöhemmin. Voitte uskoa, että virkisti ihanasti! Vedestä nousi ihan uusi ihminen!

Poukamassa kasvoi jopa lumpeita, joista tykkään ihan hirmuisesti.

Sitten matkaan! Tässä kohdassa varoitan jo, että otin reissulla tolkuttomasti kuvia. Vaikka karsin kovalla kädellä, tämä postaus on pitkä ja kuvaisa. Pahoittelen!

Tie tulisi olemaan pitkä ja kivinen, juurakkoinenkin.

Ensimmäinen riippusilta ylitettiin heti retken alussa Niskakoskella.

Reitillä ei väsytetty kulkijaa ylenmääräisillä opastetauluilla, mutta halukkaille oli harvakseltaan tietoa mielenkiintoisista yksityiskohdista.

Pienellä karhunkierroksella kulkee tuhatmäärin ihmisiä joka kesä. Siksi polun ylläpitoon satsataan ja se onkin loistokunnossa. Ajoittain jopa niin tasoiteltu, että metsäinen kansallispuistofiilis meinaa vallan kadota. Pitkospuut ovat jes jes, mutta monin paikoin kivituhkalla tasoiteltu ja leveäksi levinnyt "tie" ei tuntunut ihan oikealta...

Myllytuvalle ei ole Juumasta kuin lyhyt kävely, olisiko edes kahta kilometriä. Tässä on ennen muinoin toiminut ihan oikea mylly, mutta hankalan saavutettavuuden takia myllyn toiminta on loppunut jo 1949. Nykyään mylly on retkeilijöiden yöpymiskäytössä.

Ensimmäiset jyrkät portaat kohti taivasta.

Kiersimme reitin myötäpäivään eli ylitimme Myllykosken riippusillan heti tässä vaiheessa. Sillalle sai mennä vain yksi kerrallaan.

Sillalta oli hienot näkymät, mutta ei sinne pitkäksi aikaa voinut jäädä fiilistelemään, sillä reitillä oli paljon muitakin kulkijoita.

Pitkäksi aikaa ei passannut hairahtua maisemia ihailemaan. Oli paras pitää katse tiukasti tiessä, ettei tarvinnut tehdä lähempää tuttavuutta polkupohjan kanssa.

Oulangan kansallispuistossa oltiin. Joskus joku vuosi sitten veljeni suunnitteli meille yhteistä reissua Oulangalle. Se reissu ei koskaan jostain syystä toteutunutkaan - olisiko syynä ollut hölmö oivallukseni, että tietenkin minut, käsityöhöperö, on vietävä kansallispuistoon, jonka nimi on ou, lanka!

Tässä vaiheessa polulla oli niin paljon kulkijoita, että melkein tuli ahtaanpaikankammo... Ei pikkukaupungin asukki ole tottunut moiseen ruuhkaan. (toim. huom. kuvassa näkyy vain pieni murto-osa polun tallaajista. Portassa oli hetki ennen kuvan ottamista varsinainen väenpaljous menijöitä ja tulijoita.)

Olin etukäteen tiedustellut sedältä, joka on veljeni kanssa aiemmin patikoinut Lapin vaaroilla ja tuntureilla useampaan otteeseen, että näkyykö niillä patikkareiteillä poroja. Tuohon sympaattiseen sorkkaeläimeen törmäisin metsäpolulla enemmän kuin mielelläni. Ei kuulema ollut näkynyt ja tuskin näkyisikään...

Onneksi, onneksi tämä ennustus ei pitänyt paikkaansa! Ensin Pyöreälammen taukopaikalla patsasteli poro kaiken kansan ihasteltavana. Kun yksi pikkupoika meni kännyköineen liian lähelle kuvauspuuhiin, sarvipää katsoi parhaimmaksi vetäytyä rauhallisemmille apajille einehtimään, mutta sentään muutaman otoksen kerkesin siitä nappaamaan.

Ei siinä kylliksi, että olin päässyt pororouvan näkemään, sillä seuraavaksi saavuimme lammen rantaan ja voi hyvänen aika! Lampi oli täpösen täynnä ihastuttavia lumpeenkukkia! Olisin voinut tähän jäädä koko päiväksi kuvia napsimaan!

Mutta mikäs tuolla lammen vastarannalla liikehtii?? Harmi, etten ollut jaksanut raahata mukanani tykimpää objektiivia. Nyt olisi ollut sille käyttöä!

Tuskin ehdimme sataa metriä patikoida eteenpäin, kun jo suon reunasta löytyi uusi parivaljakko karvakorvia. Näistä toinen päätti sitten siinä silmänräpäyksessä lähteä etsimään makeampaa ruohoa ja olisi kai polulla ylitseni kävellyt ellen olisi askelen verran väistänyt. Arkajalkoja nämä pohjoisen sarvipäät eivät totisesti ole!

Henkeäsalpaavan kauniita maisemia on kierroksen reitillä niin ettei meinaa edes kaikkia ymmärtää katsoa. Suomaisemassakin on oma karu viehätyksensä.

Kelopuun hahmosta voi tulla ihan uusia mielleyhtymiä. Ensin katsoin, että kaksi delfiiniä siinä kisailee, mutta nyt hahmo on mielestäni naurava norppa.

Lakan lehtiä näkyi, muttei yhtään herkkumarjaa missään.

Kuvissa korkeuserot eivät näy ja se on hirmu harmi. Tässä setä näyttää, ettei kannata reunan yli astua... pudotusta on kymmeniä metrejä.

Alueella oli käynnissä vimmattu portaiden peruskorjaus. Kuvassa näkyy käytöstä poistettua porrasosuutta.

Kallioportilta on mahtavat näköalat ympäröivään maisemaan. Nyt huokaisimme helpotuksesta, että kiersimme kierroksen näin päin: edessä oli jyrkkä sadan metrin laskeutuminen vasta rakennettuja uusia portaita pitkin. Jos suuntamme olisi ollut toisinpäin, olisimme joutuneet kapuamaan portaat ylöspäin ja se olisikin ollut huomattavasti hikisempi rutistus.

Kurkistus jyrkänteen reunalta alas: kohta matkamme jatkuu tuolla puiden juurella, sata metriä nykyistä alempana...

Portaista olisin mieluusti ottanut useammankin kuvan, mutta kaikkien meidän onneksemme selkämme takana kopisteli nopsajalkainen nuoripari, jonka jaloista piti meidänkin raivautua edeltä pois.

Vaikka polku osittain oli kivituhkalla tasoiteltu, ei passannut liiaksi tuudittautua helppouteen. Puiden juuret saattoivat kasvaa käkkyröinä ihan keskellä kulkuväylää!

Harrisuvannossa oli taas upeat maisemat, mutta melkoinen väenpaljous taukopaikalla. Jatkoimme siis matkaamme ilman varsinaista taukoa.

Täällä kulkijan vie Kitkajoen yli lähes 50 metriä pitkä riippusilta.

Varoituskyltti sillan päässä muistuttaa jättämään vähintään 10 metrin välin edellä kulkevaan.

Taas on polulla kivenmurikka poikineen.

Pienellä karhunkierroksella on paljon nousuja ja laskuja. Reitti on periaatteessa helppokulkuinen, mutta huonokuntoiselle kaikki nuo noussut voivat tehdä tiukkaa.

Matkan varrelta bongasin paljon kaunista ja ihmeellistä, kuten nämä vuosisatojen muovaamat kelopuut.

Polulla pysyäksemme seurasimme vihreää merkkiä. Oranssi merkki on sen pidemmän (ja alkuperäisen) karhunkierroksen väri.

Metsän siimeksessä kuului jo pitkään kosken pauhua, vaikkei vettä näkynyt missään. Mutta tulihan se Kitkajoki koskineen vihdoin näkyviin!

Korkealla ja kauniilla epävirallisella levähdyspaikalla Kalliosaaren kohdalla lopulta pidimme kahvitaukomme. Kahvi kulki termospullossa tänne saakka sopivan lämpöisenä.

Hyvä että vähän tankkasimme energiaa, sillä polku jatkui tarkkuutta vaativana.

Yläpää...

... ja alapää. Ihana pystyyn kuivanut kelopuu!

Jyrävän kosken kuohuihin en uskaltautuisi. Eikä kai kukaan muukaan. Näimme, kuinka kumiveneitä koskesta tulla putkahteli, mutta ne tulivat ilman matkustajia. Tuossa vesihöykkyytyksessä ei kukaan kestäisi kyydissä.

Kalastus kielletty? No, onneksi ei aiottukaan!

Niihin Jyrävästä putkahtaneisiin kumiveneisiin lastautui rannalla kypäräpäistä sakkia. Voi, olisipa joskus hauskaa päästä mukaan koskenlaskuun!

Meillä matka jatkui taas vaihteeksi kohti korkeuksia.

Hei! Siellä taitaa näkyä jo Myllykosken silta! Patikka alkaa olla melkein tehty!

Vielä oli jaksettava laskuja ja nousuja pitkin jykevää portaikkoa.

Myllykoskelta oli puolentoista kilometrin kävely takaisin Juumaan ja autolle. Että oli hiki! Lämpömittari näytti 30 lämpöastetta, joten paikallaankin ollessa oli kuuma, mutta liikkuessa vasta nahka vuotikin. Onneksi meillä oli yllin kyllin juomavettä mukana, niin ei heikotus päässyt missään vaiheessa iskemään.

Minä tosiaan pulahdin patikan päätteeksi järven vilvoittavaan syliin ja raikastuin ja virkistyin ihan uudeksi ihmiseksi. Hikimärkiä patikkavermeitä en tohtinut enää ylleni kiskoa, joten sujahdin puhtaaseen, keveään kesämekkoon.

Juuman kioskilla haukkasimme hyvät sämpylät ja setä hörppäsi kahvit ja minä herkuttelin omenalimonadilla. Olo oli niin virkistynyt, että päätimme samalla retkellä autoilla vielä katsastamaan Kiutakönkään, sinne kun ei olisi enää kuin noin kaksikymmentä kilometriä lisämatkaa.

Kiutakönkäälle mennessä oli hieno luontokeskus ja kunnon kahvilakin. Ohitimme ne mennessä, mutta pistäydyimme sisälle tullessa. Luontokeskuksessa tein vähän ostoksia ja siellä oli tosi mukavat nuoret naiset tiskin takana ja jäimmekin toviksi heidän kanssansa rupattelemaan. Mutta nythän menen taas asioiden edelle. Siis lähdetäänpä käymään Kiutakönkäällä ensin!

Taas oli portaita noustavaksi!

Myös Kiutakönkäällä olisi mukavia päiväpatikkalenkkejä tarjolla. Meidän piti nyt jättää ne toiseen kertaan, sillä en kesämekossani ollut ollenkaan asiallisesti pukeutunut luontoretkeilyä ajatellen.

Setä jo alkumatkasta kävi päivittelemään, että onpa uomassa niukasti vettä.

Minulle, ensikertalaiselle, maisemissa riitti silti kovasti ihasteltavaa.

Tässä setä jo miettii, voiko tämä edes olla oikea Kiutaköngäs. Hän on aiemmin nähnyt samat kuohut huomattavasti vuolaamman virran aikana.

Mutta ei vähävetisyys haitannut! Nyt pääsimme kapuamaan uoman alaosan kiville ja hämmästelemään siellä olevia hienoja hiidenkirnuja. Valo oli taas sellainen, etteivät hiidenkirnut näissä kuvissa juuri erotu, mutta siellä ne ovat, sopii uskoa!

Tässä hiidekirnun kanssa kuvassa minun varjoni. Se varsinainen kuvauskohde on siinä käsivarren kohdalla keskellä kuvaa.

Jylhiä kallioita on tullut käytyä ihastelemassa Kreetalla saakka, vaikka onhan noita ihan kotimaassakin. Usein se vain tahtoo mennä niin, että tulee lähdetyksi merta edemmäs kalaan...

Nyt päätän maratonpostaukseni tähän. Kiitos, jos jaksoit tänne saakka! Eikä tämä herkku tähän lopu...